Suuntana Porkkalankärki - Särkiä Linlosta 18.2.2007
Kohti Kärkeä
Jo viikkoja jatkunut kova pakkanen, joka oli jo pelastanut pilkkitalven 2007, sai meidät tekemään ehkä jopa yllättävän päätöksen. Etelä-Suomen järviltä oli kuuleman mukaan saatu paikoin hirmusaaliita, mutta rannikon kasvattina oli selvää, että ottaisimme suunnaksi Suomenlahden merialueen. Epäselvää oli se, mikä olisi haalariristiretkemme määränpää, ainakin ennen sitä kun Mitri nosti hihastaan ässän, joka löi kertaheitolla suunnitelmat lukkoon.
Kohteenamme olisi Porkkalanniemen kärki, ahvenpakkojen eldorado, jossa Mitri oli pilkkinoviisina päässyt todistamaan todellista ahvenparvien ylössuoltoa. Tarinoissa suurinten yksilöiden paino lähestyi jo maagista kilon rajaa. Nyt, useaa pilkkitalvea ja kairankierrosta myöhemmin, oli tullut aika ottaa revanssi.
Tunnelma autossa aamulla kello 8.30, oli varovaisen odottava. Tiesimme hyvin, miten ahvenkannat Suomenlahdella olivat romahtaneet vuosikymmenten kuluessa ja tunsimme myös meriahventen oikukkuuden. Edessä voisi olla ennätysreissu, mutta yhtä hyvin myös täysi pettymys. Lisäjännitystä reissuun lisäsi vielä ulkorannikon petolliset olosuhteet virtauksineen ja laivaväylineen, sillä pakoille päästäkseen oli kuljettava rannasta puolitoista kilometriä lounaaseen, kohti kaukaista horisonttia. Yksi puuttui autosta ja siloneula olisi tänään vajaamiehinen, sillä Teemu, joka kulkee tunteella yli heikoimmankin jääalueen, vietti kotonaan rauhallista perheviikonloppua.
Ajaessamme pitkin Porkkalanniemeä, päätimme koettaa jäälle luotsiasemalta, jonka läheisyydessä olimme reilu vuosi sitten olleet kastamassa siimojamme taimenen heittokalastuksen merkeissä. Korkeiden rantakallioiden päältä avautui eteemme pelätty näky: Jääpeite ulottui epätasalaatuisena joka suuntaan. Jäällepääsykin osoittautui mahdottomaksi, sillä aivan kallioiden alla meri oli muuttunut suunnattomaksi vesilasiksi, jossa jäälautat törmäilivät toisiinsa avovedessä. Suoraan keskellä näkökenttäämme oli vielä edellistäkin toivottomampi näky: Muutaman sadan metrin matkalta jääpeite oli kokonaan poissa ja avoin merenpinta väreili hennossa tuulessa. Luonto 1, kalastajat 0.
Emme vielä luopuneet toivosta, vaan päätimme käydä kurkkaamassa, miltä tilanne näyttäisi Merivartioaseman suunnalla. Nopea katsaus auton ikkunasta Porkkalanniemen ja Mjölandetin saaren väliseltä sillalta osoitti, että ainakin kärjen sisälahdet näyttivät olevan turvallisessa jäässä. Pakoille pääsy olisi kuitenkin uhkarohkea yritys kokeneemmallekin jäämyyrälle, saati sitten meidän kaltaisille heikkojen jäiden keltanokille. Tätä varten oli suunniteltu plan B ja niin jätimme kärjen tarunhohtoiset ahvenapajat odottamaan tulevia koitoksia. Punto otti suunnaksi Linlon "hyväksi" todetut kalavedet, jossa tosin olimme joutuneet pettymään lähimenneisyydessä useaan kertaan. Vähän hirvitti sekin, kun paikalla oli järjestetty pilkkikisat edellisenä päivänä, joko referenssiahvenet oli pilkitty ylös muiden toimesta.
Kello läheni jo kymmenentä ja turhautuminen tuulilasin takana kasvoi, koska edessä oli taas parikymmentä kilometriä ajomatkaa, vaikka Linlo sijaitsi linnuntietä vain noin 5 kilometriä Luotsiasemalta, sillä koko Porkkalanniemenkärki oli kierrettävä. Niinhän siinä kävi, että kärsivällisyys loppui kiemurrellessa Porkkalan syheröteitä ja päätimme oikaista. Jäälle oli päästävä Linlon itäpuolelta.
Suunnitelmana oli yrittää jäälle eräästä kapeasta lahdesta, jossa olimme avoveden aikaan harrastaneet hauen rantakalastusta, tai pikemminkin tarkkuusheittoa, pieneltä kaislikoiden sekaan työntyvältä laiturilta. Ongelmana oli odotetusti pysäköinti, sillä paikalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jättää auto kapean hiekkatien viereen. Takaraivossa kuumotti yhä aiemmin tiellä sattunut ohitustilanne, jossa vastaantullut BMW city-maasturi pakotti suomenruotsalaisella ylimielisyydellä Punton lähes ojan pohjalle. Tuntui siltä, että nyt ei olisi paras hetki kaivaa verta nenästä. Jatkoimme hiekkatietä eteenpäin, kunnes se päättyi keltaiseen kylttiin, joka totesi ykskantaan: Yksityisalue. Merta ei näkynyt, vaan näkökenttää hallitsi peltoaukeamat ja havumetsä tontin levitessä edellämme. Jättekiva! Bemarin koti oli löytynyt, mutta tie meiltä suljettu. 2-0.
Linlo
Kello näytti puolta yhtätoista, kun vihdoin saavuimme Linlon kotisatamaan. Haalarit niskaan ja käynti kohti tuttua Hylkanin saarta. Sataman jälkeen eteemme avautui tuomiopäivän näky: Puiset kepit, kuin syyttävät sormet, kohosivat jäästä merkaten kymmenien verkkojen olinpaikat sisälahdissa, nälkäisten haaskalintujen kytätessä kauempana. Emme tästä lannistuneet ja mieliala kohosikin hiukan saavuttuamme Hylkanille. Jäänpinta vedenalaisen rinteen päällä ei muistuttanutkaan reikäjuustoa, vaan vanhat kairanreijät olivat jo kiinnijäätyneitä ja päiviä vanhoja. Oliko saari ollut kisa-alueen ulkopuolella?
Kaira rouhi nopeasti puolenkymmentä aloitusreikää rannasta poispäin. Aloitin pilkkimisen syvästä, Mitrin jäädessä lähemmäs saaren juuressa kasvavaa pientä kaislikkoa. Kun Mitri nosti avannostaan jo toista ahventa, oli aika siirtyä syvästä kohti matalaa. Tasuri oli jo tätä ennen vaihtunut siiman päässä värikoukkuun, ja siitä edelleen tapsiin, mutta yhtä särkeä lukuunottamatta oli saldo vielä nolla. Kun syönti oli todella heikkoa ja pilkin päässä tuntui ainoastaan pientä näperrystä, oli helppo ennustaa päivästä pilkkimiehelle vaikeaa, mutta uskoimme että keittokalojen saaminen olisi mahdollisuuksien rajoissa.
Parikymmentä reikää myöhemmin, oli jäälle noussut kahdeksan 50-100 gramman perusmeriahventa ja tuplamäärä särkiä. Rinteestä oli jo nostettu se mikä ylös oli otettavissa, joten oli aika vaihtaa paikkaa. Kaikkien kalojen noustua samalta syvyyskäyrältä päätimme siirtyä käyrää pitkin kalastaen kohti Hylkanin eteläkärkeä.
20 metriä kaislikosta alkoi tapahtua. Lyhyen pilkinnän jälkeen tärppäsi, mutta hymy hyytyi kun avannon putkeen ilmestyi tuttu harmaa siluetti. Ei auta itku ajattelin, ja pudotin pilkin takaisin veteen. Se ei ehtinyt edes pysähtyä, kun herkkyyskärki värähti uudestaan. Pulssi kohosi, kun käsi välitti siiman päässä potkivan jo edellistä huomattavasti painavampi olio. Riemu muuttui kauhuksi, ja lopulta nauruksi, kun avannosta nousi iso ja ruma taloussiika. Kohta alkoi Mitrinkin tuulimylly pyöriä, mutta saimme todeta - samaa merkkiä. 5 minuuttia myöhemmin raju syönti vihdoin taukosi ja jäällä jalkojemme juuressa makasi 15 kappaletta ja 2 kg särkeä. Särkisaalista ihmetellessämme hiihti vierestä pariskunta, joka vahvisti pahimmat pelkomme: Myös muut pilkkijät valittivat särki-invaasiota. Tieto ei lämmittänyt mieltä yhtään, sillä muistissa oli yhä tuoreena surullisen kuuluisa särkiekskursio Lauttasaaressa viime Kalamarathonilla. 3-0, Hylkan oli nähty ja siirryimme muualle.
Muutamaa kauempana pilkkinyttä ukkoa lukuunottamatta olimme kalastaneet koko päivän yksin. Vasta Nätholmenin saaren ympärillä, Linlon ykköspaikalla, törmäsimme tuoreisiin jälkiin kalastajista. Satojen avantojen jättämät arvet jäänpinnassa muistuttivat meitä eilispäivän kilpailuista, ja toistakymmentä rantoja pilkkivää hahmoa lisäsivät uusia jälkiä puhkiporattuun pintaan. Vanhojen avantojen reunoja täplittävät särjenraadot, kertoivat karua kieltään paikan saaliskoostumuksesta. Emme nähneet järkeäväksi pysähtyä pilkkimään putsattuun pöytään, vaan jatkoimme eteenpäin edessä nousevan Björkholmenin saaren taakse. Myös Björkholmenia kiersi tasainen rinki reikiä, mutta niitä oli harvemmassa.
Aloitimme saaren eteläpäästä, pilkimme hetken tyhjää ja siirryimme 50 metriä etelään, paikalle josta olimme vuosi sitten saaneet muutaman kunnon paistiahvenen. Tässä vaiheessa epätoivo oli jo saanut meistä otteen ja olimme molemmat vaihtaneet välineitä. Siiman jatkona heiluivat tasuri ja värikoukku. Kuten odottaa saattaa hiljaiseloa merellisessä kaivossa kesti useita minuutteja, kunnes varoittamatta Mitrin värikoukkuun kävi kunnon tälli, joka jäi tärpiksi. Hetken päästä sama toistui. Sain tästä uutta virtaa ja kairasin lisää reikiä ympärillemme. Taisteltuaan kalan kanssa hetken värikoukkuineen, Mitri sai sen lopulta tarttumaan. Jäälle putkahti kymmensenttinen appura ja vaihdoin suosiolla tapsiiin. Samaa saissia nousi myös omasta avannosta, mutta niin nopeasti kuin oli alkanutkin, "syönti" hiljeni ympärillämme.
Teki jo mieli lopettaa kärsimys ja luovuttaa suosiolla - Ahventa ei yksinkertaisesti ollut niin paljon kuin olisi voinut odottaa. Kalastajien ja reikien määrästä päätellen samaan lopputulokseen olivat päätyneet ennen meitä moni muukin. Päätimme kuitenkin vielä palata takaisin Hylkanille pilkkiäksemme sen vielä tarkemmin läpi. Parin kilometrin päästä, tutussa paikassa, haalari puskikin jo iloisesti hikeä, kun aloitimme jälleen pilkkimisen. Muutama reikä, pari kiiskeä ja kourallinen särkiä myöhemmin oli selvää, ettei parissa tunnissa ollut tapahtunut mullistavaa ihmettä. Kellokin näytti yli kolmen, joten oli aika tehdä väistämätön päätös.
Epätoivon täyteisestä reissustamme ei jäänyt muistoksi kuin saaliimme, kymmenkunta ahventa, jotka tyhjensimme päivän päätteeksi pusseistamme Hylkanille. Jäälle jättämämme särkikasa oli sen sijaan mystisesti kadonnut jäljettömiin. Linlo ei ole enää entisensä.
Jo viikkoja jatkunut kova pakkanen, joka oli jo pelastanut pilkkitalven 2007, sai meidät tekemään ehkä jopa yllättävän päätöksen. Etelä-Suomen järviltä oli kuuleman mukaan saatu paikoin hirmusaaliita, mutta rannikon kasvattina oli selvää, että ottaisimme suunnaksi Suomenlahden merialueen. Epäselvää oli se, mikä olisi haalariristiretkemme määränpää, ainakin ennen sitä kun Mitri nosti hihastaan ässän, joka löi kertaheitolla suunnitelmat lukkoon.
Kohteenamme olisi Porkkalanniemen kärki, ahvenpakkojen eldorado, jossa Mitri oli pilkkinoviisina päässyt todistamaan todellista ahvenparvien ylössuoltoa. Tarinoissa suurinten yksilöiden paino lähestyi jo maagista kilon rajaa. Nyt, useaa pilkkitalvea ja kairankierrosta myöhemmin, oli tullut aika ottaa revanssi.
Tunnelma autossa aamulla kello 8.30, oli varovaisen odottava. Tiesimme hyvin, miten ahvenkannat Suomenlahdella olivat romahtaneet vuosikymmenten kuluessa ja tunsimme myös meriahventen oikukkuuden. Edessä voisi olla ennätysreissu, mutta yhtä hyvin myös täysi pettymys. Lisäjännitystä reissuun lisäsi vielä ulkorannikon petolliset olosuhteet virtauksineen ja laivaväylineen, sillä pakoille päästäkseen oli kuljettava rannasta puolitoista kilometriä lounaaseen, kohti kaukaista horisonttia. Yksi puuttui autosta ja siloneula olisi tänään vajaamiehinen, sillä Teemu, joka kulkee tunteella yli heikoimmankin jääalueen, vietti kotonaan rauhallista perheviikonloppua.
Ajaessamme pitkin Porkkalanniemeä, päätimme koettaa jäälle luotsiasemalta, jonka läheisyydessä olimme reilu vuosi sitten olleet kastamassa siimojamme taimenen heittokalastuksen merkeissä. Korkeiden rantakallioiden päältä avautui eteemme pelätty näky: Jääpeite ulottui epätasalaatuisena joka suuntaan. Jäällepääsykin osoittautui mahdottomaksi, sillä aivan kallioiden alla meri oli muuttunut suunnattomaksi vesilasiksi, jossa jäälautat törmäilivät toisiinsa avovedessä. Suoraan keskellä näkökenttäämme oli vielä edellistäkin toivottomampi näky: Muutaman sadan metrin matkalta jääpeite oli kokonaan poissa ja avoin merenpinta väreili hennossa tuulessa. Luonto 1, kalastajat 0.
Emme vielä luopuneet toivosta, vaan päätimme käydä kurkkaamassa, miltä tilanne näyttäisi Merivartioaseman suunnalla. Nopea katsaus auton ikkunasta Porkkalanniemen ja Mjölandetin saaren väliseltä sillalta osoitti, että ainakin kärjen sisälahdet näyttivät olevan turvallisessa jäässä. Pakoille pääsy olisi kuitenkin uhkarohkea yritys kokeneemmallekin jäämyyrälle, saati sitten meidän kaltaisille heikkojen jäiden keltanokille. Tätä varten oli suunniteltu plan B ja niin jätimme kärjen tarunhohtoiset ahvenapajat odottamaan tulevia koitoksia. Punto otti suunnaksi Linlon "hyväksi" todetut kalavedet, jossa tosin olimme joutuneet pettymään lähimenneisyydessä useaan kertaan. Vähän hirvitti sekin, kun paikalla oli järjestetty pilkkikisat edellisenä päivänä, joko referenssiahvenet oli pilkitty ylös muiden toimesta.
Kello läheni jo kymmenentä ja turhautuminen tuulilasin takana kasvoi, koska edessä oli taas parikymmentä kilometriä ajomatkaa, vaikka Linlo sijaitsi linnuntietä vain noin 5 kilometriä Luotsiasemalta, sillä koko Porkkalanniemenkärki oli kierrettävä. Niinhän siinä kävi, että kärsivällisyys loppui kiemurrellessa Porkkalan syheröteitä ja päätimme oikaista. Jäälle oli päästävä Linlon itäpuolelta.
Suunnitelmana oli yrittää jäälle eräästä kapeasta lahdesta, jossa olimme avoveden aikaan harrastaneet hauen rantakalastusta, tai pikemminkin tarkkuusheittoa, pieneltä kaislikoiden sekaan työntyvältä laiturilta. Ongelmana oli odotetusti pysäköinti, sillä paikalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jättää auto kapean hiekkatien viereen. Takaraivossa kuumotti yhä aiemmin tiellä sattunut ohitustilanne, jossa vastaantullut BMW city-maasturi pakotti suomenruotsalaisella ylimielisyydellä Punton lähes ojan pohjalle. Tuntui siltä, että nyt ei olisi paras hetki kaivaa verta nenästä. Jatkoimme hiekkatietä eteenpäin, kunnes se päättyi keltaiseen kylttiin, joka totesi ykskantaan: Yksityisalue. Merta ei näkynyt, vaan näkökenttää hallitsi peltoaukeamat ja havumetsä tontin levitessä edellämme. Jättekiva! Bemarin koti oli löytynyt, mutta tie meiltä suljettu. 2-0.
Linlo
Kello näytti puolta yhtätoista, kun vihdoin saavuimme Linlon kotisatamaan. Haalarit niskaan ja käynti kohti tuttua Hylkanin saarta. Sataman jälkeen eteemme avautui tuomiopäivän näky: Puiset kepit, kuin syyttävät sormet, kohosivat jäästä merkaten kymmenien verkkojen olinpaikat sisälahdissa, nälkäisten haaskalintujen kytätessä kauempana. Emme tästä lannistuneet ja mieliala kohosikin hiukan saavuttuamme Hylkanille. Jäänpinta vedenalaisen rinteen päällä ei muistuttanutkaan reikäjuustoa, vaan vanhat kairanreijät olivat jo kiinnijäätyneitä ja päiviä vanhoja. Oliko saari ollut kisa-alueen ulkopuolella?
Kaira rouhi nopeasti puolenkymmentä aloitusreikää rannasta poispäin. Aloitin pilkkimisen syvästä, Mitrin jäädessä lähemmäs saaren juuressa kasvavaa pientä kaislikkoa. Kun Mitri nosti avannostaan jo toista ahventa, oli aika siirtyä syvästä kohti matalaa. Tasuri oli jo tätä ennen vaihtunut siiman päässä värikoukkuun, ja siitä edelleen tapsiin, mutta yhtä särkeä lukuunottamatta oli saldo vielä nolla. Kun syönti oli todella heikkoa ja pilkin päässä tuntui ainoastaan pientä näperrystä, oli helppo ennustaa päivästä pilkkimiehelle vaikeaa, mutta uskoimme että keittokalojen saaminen olisi mahdollisuuksien rajoissa.
Parikymmentä reikää myöhemmin, oli jäälle noussut kahdeksan 50-100 gramman perusmeriahventa ja tuplamäärä särkiä. Rinteestä oli jo nostettu se mikä ylös oli otettavissa, joten oli aika vaihtaa paikkaa. Kaikkien kalojen noustua samalta syvyyskäyrältä päätimme siirtyä käyrää pitkin kalastaen kohti Hylkanin eteläkärkeä.
20 metriä kaislikosta alkoi tapahtua. Lyhyen pilkinnän jälkeen tärppäsi, mutta hymy hyytyi kun avannon putkeen ilmestyi tuttu harmaa siluetti. Ei auta itku ajattelin, ja pudotin pilkin takaisin veteen. Se ei ehtinyt edes pysähtyä, kun herkkyyskärki värähti uudestaan. Pulssi kohosi, kun käsi välitti siiman päässä potkivan jo edellistä huomattavasti painavampi olio. Riemu muuttui kauhuksi, ja lopulta nauruksi, kun avannosta nousi iso ja ruma taloussiika. Kohta alkoi Mitrinkin tuulimylly pyöriä, mutta saimme todeta - samaa merkkiä. 5 minuuttia myöhemmin raju syönti vihdoin taukosi ja jäällä jalkojemme juuressa makasi 15 kappaletta ja 2 kg särkeä. Särkisaalista ihmetellessämme hiihti vierestä pariskunta, joka vahvisti pahimmat pelkomme: Myös muut pilkkijät valittivat särki-invaasiota. Tieto ei lämmittänyt mieltä yhtään, sillä muistissa oli yhä tuoreena surullisen kuuluisa särkiekskursio Lauttasaaressa viime Kalamarathonilla. 3-0, Hylkan oli nähty ja siirryimme muualle.
Muutamaa kauempana pilkkinyttä ukkoa lukuunottamatta olimme kalastaneet koko päivän yksin. Vasta Nätholmenin saaren ympärillä, Linlon ykköspaikalla, törmäsimme tuoreisiin jälkiin kalastajista. Satojen avantojen jättämät arvet jäänpinnassa muistuttivat meitä eilispäivän kilpailuista, ja toistakymmentä rantoja pilkkivää hahmoa lisäsivät uusia jälkiä puhkiporattuun pintaan. Vanhojen avantojen reunoja täplittävät särjenraadot, kertoivat karua kieltään paikan saaliskoostumuksesta. Emme nähneet järkeäväksi pysähtyä pilkkimään putsattuun pöytään, vaan jatkoimme eteenpäin edessä nousevan Björkholmenin saaren taakse. Myös Björkholmenia kiersi tasainen rinki reikiä, mutta niitä oli harvemmassa.
Aloitimme saaren eteläpäästä, pilkimme hetken tyhjää ja siirryimme 50 metriä etelään, paikalle josta olimme vuosi sitten saaneet muutaman kunnon paistiahvenen. Tässä vaiheessa epätoivo oli jo saanut meistä otteen ja olimme molemmat vaihtaneet välineitä. Siiman jatkona heiluivat tasuri ja värikoukku. Kuten odottaa saattaa hiljaiseloa merellisessä kaivossa kesti useita minuutteja, kunnes varoittamatta Mitrin värikoukkuun kävi kunnon tälli, joka jäi tärpiksi. Hetken päästä sama toistui. Sain tästä uutta virtaa ja kairasin lisää reikiä ympärillemme. Taisteltuaan kalan kanssa hetken värikoukkuineen, Mitri sai sen lopulta tarttumaan. Jäälle putkahti kymmensenttinen appura ja vaihdoin suosiolla tapsiiin. Samaa saissia nousi myös omasta avannosta, mutta niin nopeasti kuin oli alkanutkin, "syönti" hiljeni ympärillämme.
Teki jo mieli lopettaa kärsimys ja luovuttaa suosiolla - Ahventa ei yksinkertaisesti ollut niin paljon kuin olisi voinut odottaa. Kalastajien ja reikien määrästä päätellen samaan lopputulokseen olivat päätyneet ennen meitä moni muukin. Päätimme kuitenkin vielä palata takaisin Hylkanille pilkkiäksemme sen vielä tarkemmin läpi. Parin kilometrin päästä, tutussa paikassa, haalari puskikin jo iloisesti hikeä, kun aloitimme jälleen pilkkimisen. Muutama reikä, pari kiiskeä ja kourallinen särkiä myöhemmin oli selvää, ettei parissa tunnissa ollut tapahtunut mullistavaa ihmettä. Kellokin näytti yli kolmen, joten oli aika tehdä väistämätön päätös.
Epätoivon täyteisestä reissustamme ei jäänyt muistoksi kuin saaliimme, kymmenkunta ahventa, jotka tyhjensimme päivän päätteeksi pusseistamme Hylkanille. Jäälle jättämämme särkikasa oli sen sijaan mystisesti kadonnut jäljettömiin. Linlo ei ole enää entisensä.
- sää : +0-1 astetta, heikkoa lounaistuulta, pilvistä
- jää : 25 cm teräsjäätä Linlossa
- saalis: Mitri 5, Jukka 5 ahventa painossa 0-100g. Molemmille yhteesä 2-3kg särkeä
Kommentit