22.11.2009 - Meritaimenta idästä

Marras- joulukuu on siitä harmaata aikaa, että avovesikalastus alkaa olla ohitse, mutta pilkillekään ei vielä pääse. Tähän aikaan vuodesta muutaman meritaimenen pitäisi kuitenkin uiskennella myös Helsingin rantavesissä. Joka vuosi on yritettävä edes kerran tuota haastavaa kalojen kuningasta. Tällä kertaa valitsimme Teemun innoittamana kohteeksi Itä-Helsingin tyrskyiset kivikot. Aamukymmeneltä auton mittari näytti kuumat +8 astetta kun kurvailimme kalapaikoille läpi Helsingin kuuluisan Mogadishu avenuen. Parkkiksella olleilta leijalautailijoilta saimme tietää, että veden lämpötila on +6 astetta, ja se on noussut noin 20cm edelliseltä viikolta. Etenkin jälkimmäinen tieto lämmitti entisestää meidän mieltä. Pakkasta odotellen heitimme pilkkihaalarit niskaan, ja latasimme virveleihin keltavalkoiset kevennetyt ottipellit. Itse olin käynyt hakemassa omani edellisenä päivänä varuste.netistä, juuri ennen sen sulkeutumista.

merta päin

Teemu oli meistä ainoana tajunnut varustautua lantsareilla, ja ei ehtinyt kulua kuin puoli kammenpyöräytystä kun hän oli ehtinyt kahlata melkein horisonttiin. Yleensähän kalat ovat sitä isompia ja hienompia, mitä pidemmälle saa uistimen heitettyä. Jukan kanssa jäimme rannalle ruikuttamaan, ja lähdimmekin etsimään meille sopivia heittopaikkoja. Pian löytyikin sopivan näköistä kivirantaa jossa marraskalojen luulisi viihtyvän.

Jukan tasan kaksi vuotta saamasta upeasta kalasta (Lottovoitto Lauttasaaresta 18.11.2007 ) huolimatta usko saaliiseen alkoi hiipua jo alle tunnin heittelyn jälkeen. Mutta sitten tunsin vavan päässä kovan tärpin. Samalla näin hopeisen kalan hyppäävän ilmaan keltainen uistin suussa. Viiden sekunnin reaktioajan jälkeen rupesin kelaamaan kalaa vimmatusti kohti rantaa. Kalan potkut tuntuivat vavan kahvassa asti. Nyt saattoi siiman päässä olla jopa mittataimen. Jukka nappasi komean perhohaavin selästään ja lähti juoksemaan liukkaita kiviä pitkin kohti saalista. Kala nyki vapaani, ja vei hieman jopa kelan jarrua. Jukka asettui lähes mahalteen hyisen kallion reunalle, tähdäten vedessä pyristelevää hopeamitallia. Kala pyristeli vastaan, teki muutaman U-käännöksen, väisteli haavia. Lopulta oppikirjamaisen väsyttelyn jälkeen kaunis kala oli haavissa! Kiitos haavimiehelle!

onnellinen saalistaja

kaunis kalakuva

legendaarinen ottiväri

Toivuttuamme shokista, totesimme kalan juuri mitalliseksi. Todella hieno kala. En ollut uskoa todeksi! Kala meni ehdottomasti omaan TOP 3 kategoriaan. Ja jo toinen täpläkylki Siloneulalle! Joka on kummastuttavan hyvin suhteessa reissujen ja kalastustuntien määrään. Ehkä tilanne vielä tasaantuu tulevaisuudessa..

päivän, mutta tuskin kauden viimeiset heitot

Ehdin juuri lopettaa puolen tunnin kalakuvaamis-session kun Teemun ennustama kello 12:sta sade alkoi. Samalla tuuli kääntyi pohjoiseen, ja sai rannassa odottavat kiteboardaajat ryntäämään merelle kirjavine lautoineen. Heittelimme vielä kertaalleen potenttiaaliset kalapaikat lävitse, kunnes lähdimme takaisin kohti länttä. Ainakin itselleni päivä oli ikimuistoinen! Nämä ovat mm. niitä tähtihetkiä miksi tätä hienoa lajia harrastaa. Toivottavasti kyseessä ei kuitenkaan enää ollut selvä lottovoitto, vaan ehkä pieni lupaus siitä, että tämä hienon kalalajin tila olisi edes hieman toipumassa, ja vuosien talkootyökin olisi alkanut kantaa jo hieman hedelmää.

pohjoistuuli ja kiteboarding

- kalastusaika: 10 - 14
- sää: +8 C, tuuli: länsilounaasta, lopussa pohjoisesta, matalapaine, pilvistä ja sateista

- vesi: +6

- saalis: meritaimen: 50.5cm, 1.2 kg (Mitri)

Ps. kala maistui normaalisti paistettuna todellahyvältä, tarvitsi kaveriksi vain suolaa, pippuria ja tilliä!

Kemiö 2009 - tulin näin ja koitin

Pitkään sitä taas odotettiin ja tunnetusti pitkän odotuksen aikana odotukset nousevat ja epäilykset vahvistuvat. Siloneulan jo neljäs reissu Kemiön ahven- ja kuhamestoille jyskytti asemalle lähiliikennettä luotettavammin ja auton suunta käännettiin kohti Turun uutta moottoritietä. Olimme pelanneet kortit tänä vuonna oikein ja valtit käsissämme jätimme stadin pölyt taaksemme heti puolenpäivän jälkeen.

Kaikki oli valmista siihen, että ensimmäiset hilejigit iskeytyisivät saaristomeren pintaan jo perjantai-illan kunniaksi. Tunnelma kohosi ennestään, kun Salon ABC:ltä mukaan tartui tuorein ERÄ-läpyskä. Aviisin sisäsivuilla komeili myös Siloneulan männäkesäisiä suurimuksia, kun Vantaan pienvesikartoituksen aikaiset mätishauki ja Odiahven oltiin todettu julkaisukelpoisiksi. Jukka, Mitri ja reissulla mukana ollut Maaret totesivat aakkosketjun ravinnon ihmiselle kelpaavaksi joskin nieleskelyjä aiheuttavaksi. Itse olin tankannut töissä Palmian syvänmerenihmeitä joten nyt pötsipuolikin oli kaikilla kunnossa.

Häkkinen

Salon Cittarin ruokatäydennysten jälkeen luotimme navigaattoriin enemmän kuin omaan muistiimme ja innosta kihisten kiihdytimme nopeammalle reitille kohti Elmdalia. TomTomin ruudulta katsottuna reitti näytti lähes naurettava lyhyeltä ja ihmettelimme miksi meidät oltiin alunpitäen neuvottu ajamaan toista kautta. Hyvä ettemme Jukan kanssa kasanneet kamoja jo takapenkillä kun yht. äkkiä tie loppui ja edessä aukesi merensalmi. Keltainen lossi lipui kiirettä kohti vastaranta ja ei auttanut kuin odottaa...

Ei auta kun odottaa...

Lopulta olimme perillä ja kellokaan ei ollut edes viittä. Pientä hermojen kiristystä aiheutti kuitenkin se, että luvattu vene ei ollut ajokunnossa ja mökin avaimia ei näkynyt missään. Edellisvuosina kaikki on toiminut moitteetta joten hetken hammastenkiristelyn jälkeen olimme valmiit laittamaan kaiken unohduksen (joskin oudon sellaisen) piikkiin. Puhelun jälkeen homma korjaantui pikavauhdilla ja kun pikkuterhi kynti kohti läheisiä ottirantoja kädet tärisivät odotuksesta.

Turvallista matkaa..

Perjantain tyhjää...

Parin tunnin kuluttua palatessamme rantaan kädet tärisivät enää pettymyksestä. Olimme piskanneet lähirannat puhki saamatta tärpin tärppiä minkäänlaisista eväkkäistä ja samalla terhiä työntelevä pikku suzuki oli osoittautumassa vähintäänkin ongelmalliseksi yhteistyökumppaniksi. Vähän väliä kone hyytyi kesken ajon, vaikka ainakin omasta mielestäni teimme kaiken ihan oikein. Koneen temput oli kuitenkin nyt opittu ja pohjoistuulen ennusteettiin kääntyvän kohti länttä yön kuluessa joten epäonnen ja kalattomuuden karaisema siloneula kolmikko uskoi yhä vahvasti itseensä.

Aamu 10.10

Aamu aukesi kirpeänä ja tyynenä. Illalla olimme spekuloineet, puineet, punninneet ja analysoineet edellisvuosilta tutut syvyyskäyrät taas uudelleen, joten ylettömän ajatustyön uuvuttamina päätimme nakata ensimmäiset sirppipyrstöt edellisvuosina antoisiksi todetuille saaren rinteille. Aamiainen ravitsi ja odotus pöydässä oli käsinkosketeltavaa, valitettavasti pikapuuron irrottamiseen lusikasta olisi tarvittu kuitenkin jotain kättä vahvempaa. Pian kuitenkin kökötimme tilaterhissä ja kerrankin ilman sähläilyjä suhuttelimme kohti ensimmäistä eldoradoa.

Usko on kova - kohti ensimmäistä ottispottia

Odotusta...

Sormet kohmeesta tunnottomina pudotin ankurin jäisen köyden varassa arvaamattoman saaristomeren kalarikasta pohjaa kohden odottaen samalle kuulevani Jukan tai Mitrin suusta ensimmäisen ilosanoman. Verbaalinen hiljaisuus jatkui kuitenkin vielä siinäkin vaiheessa kun itse pujotin jo päivän kahdettatoista eri tummuus- ja hileasteista jigiä koukun varteen kolmannessa ankkuripaikassa. Usko alkoi jo hiukan rakoilla kun edellisvuosina varmana ahvenpaikkana kunnostautunut rinne oli kolkko ja kalastajalle ankara.

Ensimmäiset tönäisyt kuitenkin tulivat saman saaren kärjestä, mutta liekö karkkirasiasta juuri ottihetkellä ollut valittuna se väärä väri vai oliko vika vain hermostuneen kalastajan kylmän kangistamissa reflekseissä, mutta vetinen ympäristö pysyi ensimmäisille tarjokkaille vielä hiljaisena kotina. Usko kuitenkin kohosi ja käänsimme kurssin kohti uusia seikkailuja.

Lauantain eka kala - 390g

Sieltä se sitten tömähtikin melkein ensimmäisellä heitolla, kun mitri retuutti komean ahvenen kaislikon kupeesta laidan kuivemmalle puolelle. Kala oli komeampi kuin yksikään edellisvuotisista ja nosti mielialaa kummasti. Pian kävi selväksi, että kalat majailivat selvästi edellisvuosia matalammassa n. 4-5 metrin vedessä. Mitri ja Jukka tartuttivat kumpainenkin saaren reunoilta useamman pannukarkean paistiahvenen, mutta oma avauskalani oli yhä saamatta.

Myös viikonloppu ottivärit alkoivat hahmottumaan. Tutut tumman sävyt, motoroilit ja jonain vuonna toimineet salakkaimitaatiot eivät tarjonneet kuin yksittäisiä tönäisyjä. Mitri ja Jukka taas kiskoivat vihertävillä ja mitrispesiaaliksi nimetyllä oranssilla tasaisesti ahvenia kalapaljun pohjalle. Yhteisenä nimittäjän jigeille oli hileet. Mitä enemmän ja kirkkaampia sen parempi, Jukka jopa nosti kaloja kuivalle ylivuotisella hännällä, jossa hileitä oli enemmän kuin silikonia. Syönti ei kuitenkaan missään vaiheessa yltynyt yltiöpäiseksi ja siksi tarjosin jääräpäisesti vanhoja verrokkeja bilehileiden rinnalla. Virhe - on helppo todeta jälkeenpäin

Pahamaineinen pasuri ja ottiväri

Lauantain tuskaa...

Suzukin moottori on kiukutellut kokopäivän ja käynnistyminen oli ollut lähes joka kerralla hankalaa. Lopulta kone sanoi sopimuksensa lopullisesti irti. Meistä kukaan ei ole mikään tekniikkatim ja remonttireiska, mutta perusmoottoria luulisin, että osaamme käyttää. Hetken ajan nyittyämme, manailtuamme ja kokeilemalla tuloksetta sen viimeisenkin kikkakolmosen soitimme Rankulle, joka yllätykseksemme ei alkanut neuvoa tai syytellä meitä vaan kuljetti alta puolen tunnin uuden moottorin paikalle. Tämä kone toimikin sitten loppuviikonlopun kuin junan vessa ja teki kalastamisestamme taas hiukan nautittavampaa.

Joskus yhden ja kahden välillä palasimme mökille tankkaamaan energiavarat ja unohtamaan kelaamisen edes hetkeksi. Tänä vuonna ruokailu sujuikin tavallista helpommalla, sillä maaret oli loihtinut ravinnoksi lihapullia. Suppilovahveroista valmistui vieltä maukas kastike ja tyhjentyneet vatsalaukut täyttyivät nopeasti ja mielet kääntyivät jo kohti iltapäiväkalastusta. Iso iloinen yllätys oli myös kahvin kanssa tarjottu omenapiirakka, joka nosti kahvikeksitason samalla heitolla Michelin-luokkaan. Ainakin itse ahdoin pötsin niin täyteet apetta, että alkumatka kohti haukikaislikoita sujui röyhtäilleen ja pahoinvoiden.

Aamun saldoa

Maaretin herkullinen energiapommi

Hauen heitto ei tuntunut missään vaiheessa kovinkaan kiinnostavalta ja puikkarit pysyivätkin pikaisen kaislikoiden suhinan ajan piilossa. Jotenkin jigaus ja sen monenkirjavat mahdollisuuden olivat imaisseet meidät mukaansa. Pian istuimmekin tahkoamassa kokonaan uutta pohjaa, mutta kaloja paikalla ei kuitenkaan yhtä pientä appuraista lukuunottamatta näkynyt. Paikka vaihtui, mutta tulos oli sama. Kellon, paikkatuntemuksemme ja saalisvarmuuden takia palasimme aamupäivän kaloja tarjonneisiin ankkuripaikkoihin. Kalat olivat yhä paikalla, tosin harvalukuisena ja vain osalle meistä. Mitri jatkoi tasaista ahvenen nostamista ja Jukkakin tartutti aina kalan sieltä ja täältä. Oma ahvensaaliini ei karttunut yhdelläkään raitapaidalla ja kun vihdoin tunsin kalan siiman päässä tajusin nopeasti kelaavani kuhaa kohti tilaterhiä. Mitta täyttyi kalalla, mutta kalastajat jatkoivat vielä pimeään asti.

Launtain viimeisiä valoja...

Lopulta kun rantauduimme mökkilaiturille oli päivän saldoni ollut yksi ahven, yksi mätishauki ja juuri mitan täyttävä kuhanpentu. Onneksi Mitrin ja Jukan kalakäsi oli ollut tehokkaana ja saimme nauttia illalla Kemiön legendaarisesta hiillosahvenesta. Saunan jälkeen unen saanti ei ollut vaikeaa ja Jukankin yö sujui rauhallisissa merkeissä, koska vahingosta viisastuneena muistimme nostaa kalanruodot pois pöydältä ja hiiret eivät saaneet jokavuotisia lokakestejään.

Sunnuntaiaamu 11.10

Aamulla heräsimme ajoissa ja yöllä vallinut pakkanen oli jäädyttänyt laiturin ja lähimetsän kauniiseen huurteeseen. Usva leijui lämpimän meren yllä ja Suzuki hurisi pian kiidättäen meitä kohti kalapaikkoja. Oma itseluottamukseni oli nollissa ja kaipasi kohottajaa. Ilma oli selvästi kylmempi kuin edellisaamuna ja sormet muistuttelivat jo lähestyvästä pilkkitalvesta kun laskin ankurin jäisen köyden varassa veteen.

Joppe jää...

Aamutunnelmaa

Löytyisiköhän kalakeidas usvan seasta?

Nopeasti selvisi, että tästäkään päivästä ei tulisi helppo. Kaloja nousi yhä tasaisesti ja onneksi myös omassa vavassani tuntui tasaiseen tärinää. Värit, kuten vallitseva kelikin olivat eilisen kaltaiset ja ahventen nosto yhtä herkkua. Syönti kuitenkin loppui kutakuinkin samalla tavalla kuin edellisenkin aamupäiväpiikin aikaan ja siirryimme eteenpäin. Ämpäri oli jo puolillaan ja usko siihen, että myös muualla olisi parveutuneita kaloja jonkinmoinen. Mitään ei kuitenkaan löytynyt, vaikka kokeilimme useammastakin paikasta.

Pakollinen hauki 1kg

Ainoastaan yksi raitapaita antautui ja pakollinen pikkuhauki sai mitrin tärisemään enkka-ahvenen toivossa. Väsy alkoi väkisinkin painaa silmäluomia ja rantauduimme tankkaamaan
Maaretin edellispäivänä leipomaa omppupiirakkaa. Itse päätin kokeilla selän keskellä olleen saaren kaislikkolahdukasta sitä monsteria. Tankattuamme jatkoimme vielä kerran eteenpäin.

Haukihetki...

Viimeinen tauko - pakko jaksaa vielä pikkuhetki!

Loppuhetken oma lähes enkka-ahveneni ja viimeisillä heitoilla sähkölinjan alta napannut Jukan mittakuha jäivät lopulta reissun viimeisiksi kaloiksi ja oli aika jättää vuoden 2009 hyvästit Kemiölle. Reissu oli kaikin puolin tyydyttävä, vaikka kaloja olisi saanut tulla enemmänkin. Erityiskiitos täytyy suunnata Maaretin suuntaaan joka huolehti ruokahuollosta ja jaksoi tyynenä kuunnella koko pitkän viikonlopun huippumieleniintoisia jorinoita ottihilejigin värin ja ilmanpaineen muutoksen yhteydestä sirppipyrstön kulmaan ja tämän kautta ottisyvyyteen.

Sunnuntain tiskipöytä pönö

SyysJoppea on nyt lusittu sen verran monta vuotta, että ensi syksynä ei rahoja heitetä Rankkulan kaivoon vaan suunnataan reissu luultavimmin uusillle kalakentille. Vähän tosin paluu matkalla jo kävi mielessä millaista olisi Kemiöläinen kalastaus keväällä 2010.

Kellokoski - Kaukas 12.9.2009

Tuli heitettyä reissu Jukan ja Mitrin testaamille Keravajoen yläosan koskille. Perinteinen kolmen hengen iskuryhmä kasvoi yhdellä kun Maaretin serkun mies Ati vahvisti perhokamoinensa siloneula trioa. Autossa odotus oli ainakin omalta osalta katossa. Huhut hienosta koskipaikasta olivat herättäneet itsessäni piilevän koskikalastajan. Väkäset oltiin suoristettu, yksihaarat vaihdettu jausko kalansaantiin kova.

Ati asialla

Perillä vähäinen vedenmäärä kuitenkin hiukan latisti innostusta, mutta tästäkin huolimatta laskeuduin hymyssäsuin puropahaseksi muuttuneen keravalaisen rantaan. Pienet taimenet livahtelivat kivikossa jaloista karkuun ja potentiaaliset kalapaikat olivat todella vähissä. Jukka ja Mitri puhuivat jopa metriä matalammasta vedestä ja jokainen voi helposti päätellä mitä se tämän kokoluokan rännissä tarkoittaa.

Vähän ehkä hymyilytti piiskatessani jigiäni sisälle siltaputkeen. Näitä sillanpieliä on piiskattu elämän aikana sen verran reippasti, että luulisi sitä osaavansa pysyä niistä tarvittaessa myös erossa. Laskin kuitenkin asiat yhteen ja totesin sillan alusen syvimmäksi paikaksi koko koskessa. Tällä kertaa arvaus osui ja upposi ja pian jigiin haksahtanut kirre hyppi siltarummun seiniä ja kattoa vasten. Rantautin noin 800grammaisen perusistukkaan tyytyväisenä ja huusin toisetkin paikalle.

Jigin pettämää

Kirjolohi - tuo villi ja vapaa saalistaja, jonka tarmo ja isku herättävät aina yhtä suurta kunnioitusta. Peratessa suuri erämetsien kettu tutkii kalan syönnöksen ja tekee tulevat viehevalinnat tämän mukaan. Tässä tapauksessa tämä olisi tarkoittanut koukun kiinnittämistä pikkukiveen, sillä kirren vatsalaukku pullisteli sormen pään kokoista Kaukaslaista jokipohjaa. Kala oli kuitenkin ylhäällä ja hyvä niin.

Peratessani fisua turisimme samalla joen tulevaisuudesta ja nykyisyydestä paikalle osuneen lupatarkastajan kanssa. Hyvällä asialla herrat ovat ja veden määrään heillä tuskin on sanaansa sanottavana. Ilmeinen syy hämmentävään tilanteeseenkin selvisi, kun lupatarkastaja totesi tilanteen johtuvan päijännetunnelin juoksutuksista.

Mitri ja ottispotti

Ensimmäisen kosken (siltakoski?) jälkeen vaihtelimme paikkaa toinen toistaan vähävetisempien koskien välillä. Osa paikoista oli lähes mahdottomassa kalastuskunnossa, mutta tästäkin huolimatta saimme näköhavaintoja kirjoista (ja pikkutaimenista) jokaisessa paikassa. Oma siimani tärisi pariin kertaan voimakkaammin jonkun isomman iskiessä ohi jigini väkäsettömästä koukusta. Muut rantauttivat useamman ahvenen ja hauen, mutta päälimmäinen tunne oli kuitenkin lievä pettymys. Isommalla vesimäärällä kalastus olisi ollut todella paljon hauskempaa ja heittopaikat olisivat helposti viisinkertaistuneet.

Tilanne kuitenkin oli mikä oli ja nautimme täysin siemauksin päivittelimme tuon tuosta paikkojen profiilin muutosta. Kalapäivä on kuitenkin aina kalapäivä ja taatusti palaamme näille spoteille uudestaankin. Toivottavasti silloin kalastettavaa vettä löytyy kuutiotolkulla enemmän. Atille spesiaalikiitos reissuseurasta ja syvimmät tervetulotoivotukset tuleville pilkkireissuille.

Ainiin ja vielä maininta gourmee-kirrestä. Kala maistui ehkä odotetustikin keravanjoen pohjoisosilta, ei ehkä mudalta mutta vähäiseltä seisovalta vedeltä. Kaikki muut ruokailija hiukan nieleskelivät, mutta Ahto tykitti alta viiden minuutin suuhunsa yli puolikkaan fileen. Hyvä meininki!

Saunakosken yläosan herkkupaikkoja

Vähän on kalalle tilaa

Vikan mutkan vika epäusko

• kalastusaika 12.30-20
• saalis 800g kirreä
• ilma + 17, pilvisyys 5/10, yltyvä lounaistuuli
  

Kellokoski-Kaukas koskialue - 2.8.2009

Koko Siloneulalle tarjottiin lupien kera mahdollisuutta tutustua Kellokoski-Kaukas kalastusalueeseen. Lisätietoja: http://www.ottipaikka.net/. Hetkeäkään epäilemättä tartuimme tilaisuuteen, ja lähdimme Jukan kanssa viettämään kauden perinteistä koskireissua Keravanjoen pohjoispuolelle. Teemun jäi tällä kertaa tekemään arvokasta kasvatustyötä koti-Helsinkiin. Ensimmäisenä tavoitteena oli löytää "Kaukas" niminen metropoli, joka osoittautui vielä pienemmäksi paikaksi kuin luulimme. Lopulta paikka löytyikin pienen eksymisen, puhelinluettelon kartan, käsi-GPS:n, Google Mapsin ja Autonavigaattorin yhteistyön avulla.

Siltakoski

Olimme päättäneet aloittaa kalastuksen alueen yläosan Siltakoskelta, ja edetä hiljalleen jokea alaspäin. Itse sillalta ko. koski näytti naurettavan pieneltä, mutta astuttuamme ulos autosta, totesimme kosken hyvin monimuotoiseksi, täynnä pieniä hyviä kala- ja heittopaikkoja. Myös joen vesi näytti meille Vantaanjoen kasvateille paljon kirkkaammalta kuin perinteinen maitokahvin väri. Siltakoski kuuluu joen ns. yhdenkoukun kalastusalueeseen, jossa saa kalastaa vain vieheellä, jossa on yksihaarainen väkäsetön koukku. Kuuliaisina kalastajina olimme siis tietenkin askarrelleet koskivieheisiimme kriteerit täyttävät koukut jo edellisenä iltana.

Jukka otti autosta ykkösluokan virvelinsä, kun taas itse päätin verestää muistoja ja kokeilla vuosien tauon jälkeen perhokalastuksen kaunista maailmaa. En ehtinyt kovin pitkään tehdä rullausheittoharjoituksia kosken niskalla, kun Jukka onnistui tartuttamaan reissun ensimmäisen kalan suvannolla. Pitkään luulimme kalaa taimeneksi kunnes se lopulta esittäytyi vain kosken kuohuissa muskeleitaan kasvattaneeksi haueksi. Tällä kertaa kyseinen laji ei kelvannut, sillä olimme rasvaisemman kalan perässä. Hetken päästä aloimme molemmat saamaan tärppejä pikku taimenilta, mutta yksikään ei tullut ylös kuvattavaksi asti. Väkäsetön koukku teki tehtäväänsä. Ennen siirtymistämme seuraavalle koskelle, saimme vielä niskalta jokiahvenet mieheen, minä perhoon ja Jukka jigiin.

Steelhead?

Seuraavaksi suuntasimme testaamaan Sahankoski-Myllykoski-Saunakoski alueen, joka tarjosi taas lisää luonnonhienoja kuohuja, niskoja, suvantoja ja monttuja vihertävällä jokialueella. Ainakin kalastajan silmällä katsottuna ottipaikkoja näytti olevan paljon. Ensimmäisten heittojen aikana väkäsettömään koukkuun UL-vapani päähän tarttuikin vilkas lohikala. Muutaman minuutin ajan kala vei siimaa ja kolkutteli koskikiviä kunnes ui Jukan tyrkyttämään haaviin. Kala osoittautui reilu puolikiloiseksi jenkkikirreksi. Tai niin sen olimme ainakin tunnistavinnamme. Kuitenkin hieno kala ja loi meihin uskoa loppupäivän koitoksiin. Lisäksi pienikin kala tuntuu UL-välineissä makealta, varsinkin jos se on ehtinyt kasvattaa voimiaan jo hetken kosken kuohuissa.

Jatkoimme vielä jonkin aikaa näiden kolmen kosken piiskaamista kunnes nälkä yllätti kokeneemmatkin kalastajat. Myllykoskella näytti olevan hyvät tulentekopaikat, mutta tohkeissamme emme olleet ottaneet mitään evästä mukaan. Naputtelimme siis navigaattoriin ravintolakriteerimme, ja saimmekin reittiohjeet noin kuuden kilometrin päässä olevan Jokelan pizzakeitaaseen. Itse vierastin hieman ajatusta Jokelaan menosta, sen historian vuoksi, mutta nälkä oli niin kova, ja halu päästä nopeasti testaamaan loputkin kosket, sai meidät suuntaamaan kohti Jokelaa. Itse kaupunki oli hiljainen, mutta pizza teki tehtävänsä. Haimme vielä kaupasta hieman evästä ja suuntasimme seuraavalle koskelle.

Myllykoski

Rieskakoski

Kaukaksen sydämestä löytyi Rieskakoski jossa virta oli paikoin ehkä voimakkaampaa kuin edellisillä koskilla. Tämäkin oli hienon näköinen, tarjoten lukuisia heittopaikkoja. Kuitenkin nopeammin kalastettava kuin edelliset kosket. Ehkä kurahousuilla olisi auennut vielä jonkin verran enempi ottipaikkoja. Emme saaneet tältä koskelta tärppejä, mutta en ihmettelisi jos täältäkin saisi kontakteja lohikaloihin.

Matkamme jatkuikin koko ajan alaspäin. Kävimme autosta käsin tarkistamassa, että miltä näyttävät hieman "urbaanimmat" lehmä- pässi ja kaukastenkoski. Niissäkin varmasti olisi jonkin verran heittopaikkoja, mutta kalakellon käydessä kovaa vauhtia, päätimme panostaa loppuajan kehuttujen alapuolella olevien koskien kalastukseen.

Kohti Santakosken rotkoa

Santakoski

Osoittautuikin viisaaksi päätökseksi jättää tarpeeksi aikaa kahdelle vikalle koskelle, sillä ne oli piilotettu sen verran hyvin meidänlaisilta turisteilta. Hetken (reilu tunnin:) ajaltuamme kartta väärin- ja oikeinpäin yksityisillä hiekka- ja sorateillä saimme lopulta ystävällisiltä paikallisilta ohjeet Santakosken löytämiseksi. Santakoski menee hyvin syvässä rotkossa, mutta lopulta sinne laskeuduttamme, avautui rauhallinen, vehreä, mutkitteleva ja hieman mystinenkin pitkähkö koskialue. Vettä oli aika vähän, mikä rajoitti heittopaikkojen määrää, mutta uskon, että keväällä tai syksyllä alue tarjoaa vielä enempi kalastettavaa. Piiskasimme koskella ahkerasti vaappuja, jigejä, perhoja jne. mutta kalansaalis jäi muutamaan ahveneen.

En tiedä, oliko Jokelan pizzaan sekoitettu jotain vahvempaa Oregaanoa vai oliko paikan etsiminen saanut vähäisetkin kartanlukutaitomme sekaisin, mutta lähdimme aluksi kävellen (15km) kohti viimeistä kohdettamme - Seppälänkoskea. Onneksi kilometrin ja puolentunnin pöheikkötetsaamisen jälkeen pääsimme kartalle ja totesimme matkan todellisen pituuden. Pakitimmekin joen vartta takaisin autoon ja nokka kohti viimeistä kohdetta.

Seppälänkosken niska

Seppälänkoskelle pääsemiseksi joutuu käyttämään hieman mielikuvitusta, mutta sitten paikka kyllä löytyy. Parkkikselta kävelyä tulee noin kilsa. Lopulta avautuu kalaisan näköinen niska, kuohuvat kosket ja iso suvanto. Sen jälkeen koski jatkuu vielä mutkittelevana alaspäin, mutta niitä osia emme valitettavasti ehtineet kalastaa. Heittelimme kiireesti ottipaikan näköisiä kohtia, mutta tällä kertaa kyseinen koski ei tarjonnut meille mitään. Kalaraporttien mukaan sieltä on kuitenkin noussut isojakin punakylkiä. Lopulta aurinko painui suvannon taakse, ja lähdimme laittamaan kamoja ja kalareissua pakettiin. Paljon jäi vielä kalastettavaa, ja pitää yrittää tulla vielä tämän vuoden puolella uudestaan. Omasta mielestäni Kellokoski-Kaukas kalastusalue menee "Etelä-Suomen" koskipaikoista kärkipäähän. Oli kiva tutustua tähän uuteen vaihtoehtoon, alueella, jossa ei ylläpidettäviä koskikalastuspaikkoja ole yhtään liikaa.

Seppälänkosken suvanto

• kalastusaika 10-22
• saalis: Mitri: kirjolohi (steelhead) 600g, muutama ahven, Jukka:hauki 500g, muutama ahven, molemmille pikkutaimentärppejä
• sää: ilma +20 astetta, pilvisyys 3/10, tuuli kevyt
  

Täkykokeiluja 15.7.2009

Edellinen kuhareissu tuotti kalan ja täkykokeilukin vaikutti lupaavalta joten palasimme rikospaikalle. Homma meni perinteisesti ja eka tunti tuhrautui salakoiden metsästykseen. Lopulta kaloja oli mielestäni tarpeeksi ja suunnistin kuhamestoille. Mitri ja Jukka olivat jiganneet paikka menestyksettä ja omakaan usko kalojen saantiin ei ollut kovin valtava

Heti alkuun täkyäni silti vietiin ja salakka palasi rannalle reijitettynä - todennäköisesti pikku kuha oli osunut hollille. Pian tämän jälkeen jarru parkaisi uudelleen ja parisatanen ahven nousi rannalle. Täkyily siis toimii, mutta amatööri vastaa harjoittelee. Salkit eivät meinanneet pysyä heittoa kiinni koukussa ja alta tunnin viimeinenkin täky oli tarjolla. Kaloja ei enää näkynyt, mutta treenejä jatketaan varmasti. Jigitkin jäivät nollille joten pyyntitavoissa ei ainakaan ollut saaliin suhteen mitään eroa.

Ei mitään...

Salakkatarjoilu

• kalastusaika 20-23.30
• saalis: 200g ahven salakkatäkyyn, jigillä nollat
• sää: ilma +22 astetta, pilvisyys 1/10, tuuli kevyt S