Miksi ongin 14.4.2019

Vapaus on tila jossa ajatusta ei rajaa määreet. Siellä mielen pyörteet saavat virrata ilman estoja.  Ne jämähtävät tarpettomaan nauttien ihanan pehmeästä huolettomuudesta vailla ajatusta vastuusta. Löydän pienen palan tätä kun suljen silmät. Aurinko värjää vastarantaa kultaisella sudilla ja koivu puskee talven takaa esiin kevään hentoa vihreää. Linnut laulavat ja lämmin päivä on kääntymässä viileäksi illaksi.  On pakko laittaa takki päälle ja pipo päähän. Päivän aikana puhaltanut kevyt tuuli on tyyntymässä, mutta pienet laineet liplattavat yhä vasten rantakalliota. Avatessani silmät uudellen tiedän, että enää kuluu silmänräpäys ja olen taas siellä. Minun pakopaikka on onkiranta.

Elämän tekevät toiset ihmiset. Ilman muita en ikinä ymmäräisi kuinka hyvältä tuntuu yhteinen riemu ja kuinka paljon lohduttavampaa on surra yhdessä. Usein toisen hymy on omaa naurahdusta arvokkaampi. Itse tunnen eniten kun tiedän pystyväni pyyhkimään poskelle vierähtävän kyyneleen ja muuttamaan suolaisen itkun pienellä eleellä riemukkaaseen nauruun.  Meillä kaikilla on elämänpolkunsa mutkiin liittyvä hatara ajatus. Reitti jonka päätepistettä emme voi tietää, mutta jonka suunnan luulemme olevan selvä.

Ihmissuhteisiin aika tuo syvyyttä. Rakastuminen on riehakasta halua ja pakahduttavaa onnen ja toisaalta epävarmuuden tunnetta. Rakastaminen jo paljon tasaisempaa. Arvostusta, ystävyyttä ja altistumista sille, että toinen tietää sinusta enemmän kuin edes itse ymmärrät. Jokaisella meistä on heikkoutensa ja lopulta, vaikka kuinka niitä yritämme peittää ne tekevät meistä mielenkiintoisia. Pitkissä ja syvissä ihmissuhteissa nämä heikkoudet muuttuvat jos ei vahvuuksiksi niin yhteiseksi salaisuudeksi. Yksi paha sana ei muuta mitään, kaksi eriävää ajatusta on vain mielipide-ero sillä me tiedämme kulkevamme elämänpolkua yhdessä. Risteyksessä valitsemme saman suunnan.

Vuosi kuluu ja luonnon kierto ei katso yksilön elon käänteitä. Olen aina kokenut oman pienuuteni lohdullisena. Oman elämän valinnat ja välillä suurilta tuntuvat muutokset eivät isossa kokonaisuudessa merkitse. Lopulta kevät tuo aina uuden ja hento vihreä on taas täällä Aina kyyneltä ei hetkessä muuteta hymyksi ja epävarmuus elämänpolun päätepisteestä kauhistuttaa. Kun huolehdimme muista huomaamme kannattelevamme myös itseämme. Hymyn saa aikaan myös se kun tajuaa itse olevansa huolehdittavana.

Onkirannassa vuoden kierto toistuu ja tulee lähelle. Marraskuun viimeinen ongittu hetki tuntuu yhä kirpeänä nipistyksenä nenän päässä. Voin melkein koskettaa silloin leijunutta kylmää usvaa ja nyt olemme taas tässä, Suunnitelemassa kesää ja pohtimassa turhaa. Toistuvuus voi olla tylsää, mutta samalla tuttuus on turvaa. Rannassa elän vain itselleni, tunnen toiset ja voin olla halutessani vain hiljaa. Siellä olen niin lähellä huolettomuutta kuin mahdollista. Aurinko lämmittää kasvoja ja odotan. Ilta hämärtää, yö pimenee ja lopulta se tapahtuu. Olemme hämmentävän onnellisia ja vilpittömän riemukkaita väsytellessämme kalaa. Lapsekas ilo on vastakohta vastuulle ja huolehtimiselle. 

Aina välillä joku kysyy miksi ongin? Jään miettimään, mutta sulkiessani silmät tiedän vastauksen.

Olen taas hetken siellä. Onkirannassa.