Kemiö 2010 - sinnikkyys palkitaan

Rankkulan kaivo, tuo mystinen ja mukava kalakohde jossa osaavakin vapaveijo vetää vääjäämättä herneen nenään oikukkaiden kalojen kohdellessa itsetuntoa ikävin ottein. Rankkulan kaivo, tuo suomenruotsalaisuuden peruslinnake, jossa meri on hav ja ahven abbore, mutta perkele kaikaa vesillä toivottomien turistien toimesta yhä vain kirkkaana ja kuuluvana. Rankkulan kaivo, tuo Siloneulan joka syksyinen kalareissu - via Dolorosa - Kemiön valloitus.

Kun vuoden 2009 reissun viimemetreinä puikkelehdimme vanhaa ykköstietä kohti kotistadia mieli oli kuin viereinen uusi komea moottoritie - aivan tyhjä! Kemiö olisi niin nähty, historiaa, käännetty lehti. Uusi kirja aukeasi ensi vuonna aurinkoiselta ja kalarikkaalta sivulta jossain, missä hymyä ja riemua riittää jaettavaksi kaikille kokeilijoille.

Perjantai 8.10.2010

Jos vuodessa pystyy muuttamaan kantaansa ydinvoimaan, maahanmuuttopolitiikkaan ja unohtaa elämänsä vaikeat vaiheet niin, että vain kastikkeen lihapalat ovat muistissa eikä ne ikävät oman elämän sattumat enää vaivaa on kai ihan turvallista julkisesti tunnustaa, että myös Matin-vuonna 2010 istuimme Salon ABC:llä syömässä ja suunnittelemassa juonia Kemiöläisten kalojen päänmenoksi. Mökin vuokraus viivästyi ja lopulta olimme laskeneet nopean yhteenlaskun, jonka lopputuloksena juttelimme tutun isännän kanssa vuoden kalakokemuksista aivan edellisvuosien mökin vieressä sijainneessa talossa.

Dolle

Isännän, tuttavallisesti Rankun pihapiirissä töllötti kolme meille ennestään tuntematonta tupaa, joista yksi näytteli tärkeää roolia syksy 2010 kuurupiiloleikissä meidän ja ahventen kesken. Tilaa mökissä oli totuttua reilusti enemmän ja oven avatessa yllätyimme iloisesti valtavasta, päiväkotien kuraeteisen tyyppisestä tilaratkaisusta johon limaiset, märät ja rapaiset haalarit pystyi oikaisemaan niin etteivät ne vieneet yli neljännestä sisätilojen pinta-alasta.

Ennalta olimme sopineet tuttuun tyyliin pienen terhin ja piskuisen takatuupparin vuokrasta, mutta kun laskeuduimme rantaan tarkistamaan venetilannetta kääntyi katseet nopeasti laiturin perällä seisovaan hiukan isompaan veneeseen joka tilojensa puolesta mahdollistaisi varmasti mukavamman kalastuksen ja pidemmät siirtymät tulevalle viikonlopulle. Kun vielä meille varattu vene seisoi kymmeniä metrejä rannan puolella laskeneen meren pohjahiekassa teimme laihialaiselle mielelaadullemme sopimattoman ratkaisun ja Mitri neuvotteli diilimäiseen tyyliin "uisteluveneen" käyttöömme perjantai-illasta ja lauantailtaan asti. Sen verran päätimme kuitenkin penniä venyttää, että sunnuntai kuluisi tutussa kaarnaveneessä suolaisia pärskeitä väistellen.

Etummainen vai takimmainen - vanhan myyntimiehen kikkako?


Kohti alkavaa matalapainetta

Koko viikon jatkunut aurinkoinen korkeapaine oli taittumassa matalaksi ja viikonlopun aikana pitkään jatkuneiden etelänpuoleisten tuulten ennustettiin kääntyvän pohjoiseen, joten kun riemukkaasti kiisimme plaanissa kohti edellisvuonna parhaat kalat antanutta saaren laitaa oli odotukset ristiriitaiset. Sään tasainen harmaus harmaannutti myös hiuksia, mutta toisaalta Rankun kannustavat kommentit viimevuotta paremmasta ahvenvuodesta valoivat uskoa hivenen skeptiseen kolmikkoomme.

Ensimmäiset kalakontaktit osuivat kohdalle nopeasti, mutta viikonlopun ekasta väriruletista ei ollut apua, vaan ahvenet nirppailivat otissaan ja vain muutamat normi 200grammaiset suostuivat antautumaan lihalaatikon pohjalle. Edellisvuonna verkkoja ei kenties huonosta vuodesta johtuen alueella kovin paljoa näkynyt, mutta nyt pitkät jatat halkoivat kapeaa ränni ristiin rastiin niin, että välillä oli vaikea pysyä perässä miltä lipulta minkäkin mehukattitörpön kautta toisaalle liinat etenivät. Ilta päättyi kuitenkin edellisvuoden katastrofimielialojen jälkeen pienen positiivisen kutinan jäädessä päälle, kun viimeinen ankkuripaikka antoi vartin jigailun tuloksena kaksi kuhaa joilla toisella jukka hätyytteli jo melkein maagista kilon rajaa. Jokaisella kuhanjigaajalla on omat ottivärinsä ja pidellessään kalaa Jukka hoki mantraa omasta spesiaalistaan. Kun asiaa tarkemmin uteli selvisi, että tämä spesiaali oli sellainen millä ei ole tullut ikinä missään olosuhteessa yhtään mitään.

Illan mittakuha - 900g

Lokakuun illan jo laskettua pikimustan kaapunsa maiseman ylle perkailin kalat hyvillä mielin paikalla, joka lähes täytti EU:n hygieniastandardit. Yliluonnolliset kauhukuvat tai pimeän pelko eivät onneksi piinaa juuri koskaan mieltäni, joten peratessa ihmettelin läheltä kuuluvaa kovaäänistä lehtien rapinaa ja tunnetta siitä, että en ollut pimeydessä yksin. Sivuutin kuitenkin tuntemukset suomenruotsalaisen pilkkopimeän maalaisidyllin tarjoamana elämyksenä ja lampsin asiaa tarkemmin analysoimatta kohti Dollea grillikalan kuvat hedelmäpelin tavoin verkkokalvoillani pyörien.

Alkava hiillos

Kun pallogrillissä kypsennetyt kalat; herkullinen ahven ja suussasulava kuhafilee oltiin maistettu ja mykistytty kello läheni jo yhtätoista. Reissupäivä, odotus, täysi kupu ja ruokaolut olivat tehneet tehtävänsä ja saunassa perinteinen suomalaiskansallinen hikinautinto aiheutti lähinnä pahoinvointia. En kykenekään käsittämään sankareita, jotka onnistuneesti (?) yhdistävät kalaviikonloput ja illanvietot. Oma kondikseni on meripäivän jälkeen poikkeuksetta niin hyytynyt, ettei riekkuminen jaksaisi kiinnostaa normaalinkaan vertaa. Ylipäätään sanoudun muutenkin mieluusti irti perinteisistä "miesten" viikonlopuista ja vietän mielummin aikani rauhallisesti kuin hämäläinen leskimuori.

Lauantai 9.10

Aamulla kello herätti heti kuuden jälkeen, tai tarkemmin ottaen se herätti Jukan, jonka kolistelua keittiössä oli ilo kuunnella. Olo oli kuin himassa ja päätin painaa pääni tyynyyn ja odotella hetkeä jona tuoreen kahvin tuoksu leijuisi unieni sisälle. Mitri menetteli samoin ja kuten kunnolliset porvarillisen Kemiöläisperheen vesat kömmimme lopulta molemmat suoraan katettuun pöytään. Suunnitelmat oltiin viritetty teräviksi ja nopeamman veneen turvin päätimme suunnatta kauemmas, sinne jossa vesi on sinisempää ja saaliskalat vauraampia. Toivoimme, että Särkisalon sillan takana aukeasi ikuisesti toivomamme Eldorado, mutta kuten tarina pian osoittaa olisi ruokapuolta ajatellen ollut järkevämpi ruuvata kaapin perältä auki herkullinen Doletonnikala.

Aamu startti - kohti uusia vesiä

Niin ajatus kuin venekin nousivat kevyesti plaaniin ja pläkätyyni harmaus vilisti silmissä samaa vauhtia kuin mielikuvat puolikiloisesta painosta, joka tempoi herkän jigivavan toisessa päässä. Ohitimme tutun selän, kurvasimme kulman taakse, laskimme ankurin virtaavan salmen kupeeseen ja aloitimme kalastuksen. Hiljainen odotus leijui ja odotimme sitä kaunista näkyä silmäkulmassa kun viereisen miehen selkä kaareutuu taaksepäin, vapa nousee terävästi pystyyn ja onnesta värisevä ääni ilmoittaa kalan olevan kiinni.

Ensimmäinen ankkuripaikka antoi yhden sormenmittaisen ahvenen ja kilon hauen, toinen ja kolmas paikka olivat täysin kuolleita ja mieli alkoi kääntyä kelin mukaiseksi. Tasainen ankea harmaus ja täysin tuuleton ilma piirsivät maisemasta kauniin, mutta pläkätyyni peilipintainen meri ei ainakaan meille ole ikinä tarjonnut helppoja kaloja. Neljänneltä ankkurilta Jukka alkoi hivuttaa itseään reissun kuhakeisariksi kelaamalla laatikon pohjalle päivän ensimmäisen kalan - 46 senttisen syyskuhan.

Seuraavatkaan uudet paikat eivät kaloja tarjonneet ja lopulta risteilimme harmissamme takaisin tutummille vesille. Keskellä selkää sijaitseva matala on joskus tarjonnut joitakin kaloja joten käänsimme keulan sinnepäin. Kesken ajon meno kuitenkin hyytyi ja ehdin jo kirota mielessäni sopimuksen irtisanonutta tai itse rikkomaani konetta. Tämä tekninen puoli on itseltäni täysin kateissa ja kaikenlaisten motoroitujen värkkien tuntemus vastaa kaksi ja puolivuotiaan kykyä ironiaan. Kun edellisiltana teimme pikaratkaisun isomman veneen vuokrasta saimme bensan riittävyydestä kysellessämme vinkin ottaa varatankki mukaan - onneksi näin myös tehtiin, sillä korjaustoimiksi riitti moottorin kytkeminen toiseen tankkiin.

Mikäköhän oli kemiöläinen alamitta?

Lopulta myös kalakontaktit alkoivat ja nopeasti selvisi, että tähän pläkäharmauteen oli vaikea löytää toimivaa reseptiä. Hopea, punainen, sininen, kulta, keltainen - oli jigissä minkäväristä hilettä tahansa (mustaa lukuunottamatta) palasi se lähes 100%:sti takaisin ilman kontaktia kalaan. Toisaalta hileettömätkin vihertävät, ruskeat ja motoroilit toivat vain varovaisia hännän imaisuja ja yksittäisiä kaloja. Seuraavakin paikka tarjosi samaa näytelmää ja jatkoimme siirtymistä The Rinteelle.

Vaan sama oli kaiku läsähdysten - meri oli yhä rasvatyyni ja kalat yhteistyöhaluttomia. Lopulta niemenkärjestä alkoi kuitenkin yhtä hentoinen ja arka otti kuin aikaisemmissakin paikoissa eikä koko aamupäivän jatkunut väriruletti tuntunut pyörähtävän kertaakaan paikalleen. Väripaletin kirjo oli käynyt vedessä kokonaisuudessaan, mutta yksikään "luovanosaston" luomuskaan ei ollut innoittanut kaloja syöntikarkeloihin. Eikä savukalaa varmasti olisi illalla nautittukaan ellei Jukka olisi kaivanut pakin syövereistä mitäänsanomattoman savun väristä toukaa.

Väri kuin keli - savu

Sillä silmänräpäyksellä olisin voinut jopa kuunnella Päivi Räsäsen jorinoita hermostumatta, sillä samassa alue tuntui kuhisevan syövää kalaa. Varmasti myös taivaankappaleet olivat oikeilla tonteilla ja syöntiaikakin mitä mainioin, mutta samaan aikaan kun Jukan kanssa nostelimme "savuahvenia" joka heitolla sai Mitri tyytyä ruskeine häntineen vaan jatkuvaan kopisteluun. Lopulta kaikki kolme siimaa pomputteli savuvärin avulla lihalaatikon pohjalle lähes 30 +200grammaista ahventa. Meille aivan lottovoitto! Syönti kuitenkin taittui ja hetkemme oli ohi, pudistelimme päitämme ja naureskelimme megalomaaniselle tuurillemme, jossa sinnikkyydellä oli ainakin pieni hiuksenhieno osuus.

lähes 6kg ahventa ja kuha

Kun palasimme rantaan tankkamaan itsemme ja kinuamaan Rankulta lisää gasoa hymyilimme kilpaa pilvimassan takana lymyilevän auringon kanssa. Tästä olisi niin hyvä jatkaa. Viime vuotiseen tapaan matkassa mukana ollut Maaret oli taikonut pirtissä pöydän koreaksi ja saatoin ylläpitää jättekivaa roolileikkiä huolettomana Kemiöläisenä aatelispoikana.

Maaretin mukana olo on reissulle aikamoinen lottovoitto joskin pieni pelko siihen, että tulevilla kerroilla joudumme taas itse vääntämään safkat leijuu ilmassa. Jatkuvat kalastus jorinat ja vuosien aikana rannoilla hioutunut harjaantumattomalle korvalle kenties vähän hämärä huumori eivät voi välillä olla ärsyttämättä. Toisaalta vapaaehtoisesti Maaret on kai reissuille aina mukaan lähtenyt ja kuten todettu yletön kännilutraus tai mukahauskat rivoudet eivät istu reissujemme antiin oli naisia mukana tai ei. Täytyy tosin myöntää, että ainakin itseä välillä snadisti hävettää istua valmiiseen pöytään (jos se ei ole Jukan valmistama) ja kadota ennen tiskiä uudestaan vesille.

Nopeita sokereita iltaan...

Kun sulattelimme kahvipiirakkaa ja laskeuduimme kohti rantaa selvisi myös edellisiltaisen perkuusessioni paranormaalit tuntemukset. Ilmeisesti tilalla harrastetaan kesäisin jonkinsortin maatilamatkailua ja näemmä lehmät saavat laiduntaa myös perkauspaikalla. Valtavien sympaattisten silmien takana jöllöttävät mullikat olivat näet vallanneet koko rannan. Hihittelin itsekseni edellisillan tilanteelle, jossa lehmät saattoivat hengailla näkymättömissäni aivan muutaman metrin päässä. Ei ihmekään, että oli sellainen tunne kuin joku olisi tuijottanut vierestä ja jakanut hetken kanssani.

Valmiina launtai-iltaan - vielä viimeinen taisto!

Täältä tullaan...

Lauantai-iltapäivän sessio sujui ilman suuria onnistumisia - tuuli oli safkiksen aikana alkanut ja ottivärinä toimi aamupäiväiseen tyyliin hileettömät värit savun sinnitellessä yhä ykköskoneena. Tiedä sitten mitä oli ottipaikallamme parissa tunnissa tapahtunut, mutta pariinkin kertaan samoilla jalansijoilla jigit jäivät kiinni mitä ilmeisemmin verkkoihin, vaikka mehukattitötsiä saati lippuja ei ollut paikalle ilmestynyt yhtään lisää. Jätimmekin alueen rauhaan ja keskityimme kalastamaan toissaalla. Illan ahven saalis jäi laihahkoksi eikä kuhiakaan illalla löytynyt. Päivä oli kuitenkin ollut vaikeudessaankin hieno, joten hiukan haikeana siirsimme tavaramme aamua varten pienempään veneeseen ja ryhdyimme tutustumaan savustuspöntön kiemuroihin.

Omat kokemukseni savustuksesta rajoittuvat katastrofaalisiin savupussikokeiluihin; empiirisesti on todistettu, että miedon savunmaun pussin jälkeen haju haihtuu kämpästä aamuun mennessä, mutta vahvasti savunmausta pitävä vapautuu viimeisistä savukiehkuroista noin puolentoista viikon savusukeltelun jälkeen. Muistan kuinka ensimmäistä kertaa testasin pussia ja jännityksellä avasin savukääreen varmana siitä, että sillä savun määrällä olisi valmistettu onnistuneesti vaikka kokonainen brasilialainen pihvihärkä. Pettymys olikin valtava kun lahnan väri tai maku ei ollut ottanut pienintäkään viitettä muusta asunnosta.

Ghettonuotio

Niinpä suhtauduimme pelonsekaisella kunnioituksella pihalla seisovaan savustustynnyriin, jonka uumenissa oli varmasti muhinut toinen toistaan herkullisempia savuelämyksiä. Olimme ekana iltanu kuumeisesti etsineet virityksestä jotain, johon purut ja sokerit saisi leviteltyä, mutta kun lopulta rohkenimme kyselemään asiasta Rankulta saimme hymistelevän vastauksen sokerin turhuudesta ja siitä miten homma oikeasti hoidettiin.

Löysimmekin itsemme hengailemassa hehkuvan tynnyrin lämmössä kuin Harlemin tulevat rapartistit, joiden sielunmaisema ei edes hipaise lokakuisen kemiöläisen illan rauhallisuutta. Pian puut olivat palaneet ja hiillos odotti leppätikkuja luoksensa, mutta minuutit, lämmöt ja muut speksit olivat kaikilta kovasti kateissa. Onneksi Rankku purjehti paikalle Dagmariksi ristimämme ystävänsä kanssa ja saimme kädestä pitäen opastuksen siihen, miten autenttinen rantaruotsalainen savuahven valmistettiin. Lopputulos olikin sitten silkkaa makujen sinfoniaa ja saunan jälkeen ajatus sukelsi nopeasti uniin, joissa kaikki mahdoton muuttuu todennäköiseksi.

Sunnuntai 10.10

Aamu aukesi kuten edellinenkin Jukan pompatessa ensimmäisenä ylös. Kahvin tuoksu saatteli loputkin Siloneulalaiset edellistä tuulisempaan päivään ja vaikka taivas oli yhä täydessä pilvessä loi liplattavat laineet toivoa eilistä parempaan onnistumiseen. Ja pari ensimmäistä ankuria antoikin muutamat kalat edellisiltaisin värein ja etenimme tasaisesti kaloja nostellen eteenpäin. Kelin pikkuhiljaa kirkastuessa aikaisempien vuosien ykköspaikka tarjosi kuitenkin puhdasta nollaa ja oli aika tehdä suunnitelma lopunajan kalastuspaikoille.

Kalastusalueemme muodostuu tasasyvyisesä pienestä selästä ja syvästä rännistä joka yhdistää välisaariston sisäsaaristoon. Olemme tahkonneet alueita pääasiassa syvän rännin reunoilla ja esiinpistävien saarten rinteillä ja liepeillä. Usein kalat ovat löytyneet 6-8 metrin vedestä ja välillä ehkä turhankin itsepäisesti tuttuja paikkoja. Nyt päätimme kuitenkin siirtyä alueelle, jossa vettä ei ole juuri missään yli kuutta metriä. Alueen keskeltä löytyy kuitenkin saari jonka eteen merikortti piirtää liki 10m montun ja lähes joka vuosi ajopilkkijät ovat ajelehtineet selän syvintä uraa luultavasti kuhat mielessä.

Ensimmäinen ankkuripaikka tarjosi heti säpinää. Kolme mittakuhaa ja lähes jatkuvat kalakontaktit käänsivät virneen naamalla ja jokaiselta ankuripaikalta kyytiin nousi muutamia komeita ahvenia suurimpien venyttäessä jousen 400g haamurajaan. Samalla tuuli alkoi kuitenkin yltyä ja edellisvuosinakin ongelmia aiheuttanut pieni ankkuri, joka ei meinannut millään pitää savipohjassa alkoi vaikeuttaa radikaalisti kalastusta.

Pohjoinen ilmavirtaus

Kun kalastusaika ja ankuriongelmat saavuttivat kipurajan käänsimme keulan parin pysähdyksen kautta perinteistä viimeistä paikka, joka on joka vuosi tarjonnut viimeiset kalat. Tuuli oli kääntynyt suoraan pohjoiseen ja kaikki saadut fisut olivat nousseet tuulen puoleisilta paikoilta ja toivoimme salaa, että lopulta navakaksi yltynyt pohjoisviima olisi painanut paistiahvenet myös viikonlopun päättävälle "sähkölinjalle". Edellispäivänä käytössä ollut suurempi vene ei aiheuttanut suurempia kaipailuja vaan pieneen tyytyväisinä olimme täysin sinut pikkuterhinkin kanssa. Ainoastaan tuuli teetti ongelmia ja painaessani kaasu pohjassa vasten nousevaa aaltoa pystyi lähes maistamaan palan kanadalaisen ravunpyytäjän arkea. Tuntui kuin joku olisi paiskannut kerta toisensa jälkeen sangollisen vetää naamalle ja lopulta hyvin palvellut erätukun haalari antoi vetoketjun kohdilta periksi ja tunsin kuin munat kastuivat rehellisesti kymmenasteisesta saaristomereläisestä.

Kun pääsimme perille tuuli taittoi puita jo liki kaksinkerroin ja ankuriongelmat jatkuivat. Onneksi pohja kostuu tällä alueella kuitenkin hiekasta ja kivistä, joten aina silloin tällöin puolikiloinen haukikoukku löysi pohjasta tukevan tarttumapinnan. Kaikki sujui kuten aina, kala sieltä, kala täältä ja olimme jo heittämässä hyvästit Elmdalille. Samassa ankuri antoi jälleen parikymmentä metriä periksi ja ajauduimme silkalla moukan tuurilla keskelle elämämme ahvenparvea.


Sunnuntain kaloja

Ottivärit olivat päivän mittaan valon määrän mukaan vaihdelleet, mutta yht.äkkiä kaloille tuntui kelpaavan kaikki hiletön. 200-400 grammaisia ahvenia nousi parhaimmillaan kaikille samaan aikaan. Kello tikitti, kusihätä oli aivan hillitön, mutta periksi ei voinut antaa. Lopulta kun syönti laantui ja lihalaatikon pohjalla makasi lähes 8kg perattavaa ahventa päätimme hurmoksellisin fiiliksin jättää kalat rauhaan.

Perattavia kaloja ja suuri villipetoja

Rannassa mittailimme saalista ja hymistelimme tuurillemme. Paras kemiöreissu ikinä oli kalastuksen osalta takana, mutta vielä oli esteitä matkalla ennenkuin uusi uljas ykköstie ulisisi täyteen lastatun auton renkaiden alla vaihtaen varsinaissuomalaiset maisemat rakkaaksi tutuksi stadilaiseksi. Olen aina tiennyt Mitrin suhtautuvan kunnioituksella luontoon ja koirakammo (viha) on yhteistä koko Siloneulakolmikolle. Kun Jukan kanssa jäimme perkaamaan mahtisaalistamme piti Mitrin pyyhältää keveällä askeleella savustustynnyrin kimppuun. Matkalla oli kuitenkin useita ammuvia esteitä, kun lehmät olivat vallanneet rinteen jota pitkin suuren saalistan olisi kavuttava turvaan.

Mittailtuaan hetken lehmien liikkeitä ja tultuaan siihen tulokseen, että lauhkean ulkokuoren alla nuo julmat saalistajat juonivat salakavalaa suunnitelmaa, joka tekisi lopun haalarin kelluominaisuus Mitri teki ratkaisunsa. Polun yläpäässä odottava linnanneito sai henkeäpidätellen seurata kuin vaparitari lähti kapuamaan polkua ylöspäin, kun edessä oleva hurja musta lehmä ei tehnyt elettäkään joutui Mitri tekemään salamana ratkaisunsa ja sivuutti saalistajan metsän kautta päästen lopulta turvaan linnanneidon luokse. Jännitys laukesi ja pian mehevä leppäsavun tuoksu täytti tienoon ja seikkailumme oli turvallisesti ohi.

Pakatessamme autoa ja sulloessamme autojääkaapin pullollee kalaa olimme valmiit nielemään kaikki edellisvuoden viisaudet. Rankkulan kaivo on paikka johon tulevanakin vuonna ropomme viskaamme. Kalaa saa varmasti muulta vähintään yhtähyvin, mutta uusien alueiden koluaminen ottaa aikaa, lisäksi palvelu ja majoituksen mukavuus ovat aina olleet kohdillaan. Ja vaikka Jukan sanoin Rankku on ehtymättömän huumorin lähde, ei tämä johdu henkilöstä itsestään vaan siitä, että puolikuivan vitsin vääntäminen vaan piristää kalattomia hetkiä. Itseasiassa yksi veneessä vietettyjen tuntien parhaista puolista on tarinat ja turinat jotka sinkoilevat laidasta laitaan.

Ahvenet saavat nyt rauhan ja toivottavasti ne väistelevät verkot ja välttävät muut vaarat ja odottavat meitä ensi vuonna pulleampina ja ottihalukkaampina. Siis kiitos Ragnar, tapaamme ensi vuonna. Hejssan och vi ses!

Herkullista kotiin vietävää

Kommentit

Mitri sanoi…
Viihdyttävää luettavaa jälleen! Tunteella ja taidolla kirjoitettu.
Anonyymi sanoi…
Hyvä reissu taas ollu hemmoilla, ja hyvä tarina. Mukava lukea, kiitos!

-Jari K-