Pilkkikauden päätös 14.4.2013

Kauden vika reissu heitettiin kauden avanneeseen kohteeseen. Mitri opetteli aamusta sukeltemaan, joten starttasimme kohti lampiylänköä vasta puolenpäivän jälkeen. Oli hauskaa viettää leppoisa aamu ja suunnata ajatus kalastukseen vasta pirteänä ja hyvin syöneenä. Mielessä väikkyivät suurahvenet, mutta jo matkalla mieli oli hitusen liiankin leppoisa. Jäätilannetta ei todellakaan tarvinnut jännittää. Hämmentävä tämä päällä oleva kevät! En yhtään ihmettelisi, vaikka vielä vappuna olisi innokkaimmilla mahdollisuus pilkille - kairan verran hyvälaatuista jäätä ei sula hetkessä.


Joku noissa pikkukohteissa on. Onko se sitten rauha vai kairattavan alueen pienuus, en osaa sanoa, mutta lampireissuilla fiilis on aina kohdillaan ja juttu luistaa. Onkikauden läheisyyden huomaa kaikesta - pölystä, lokin kirkaisusta, tulvivasta kevätpellosta ja juttujen lipsahtamisesta yhä helpommin kesäiltoihin ja kamahankintoihin. Niitäkin on taas tehty, vaikka tuskinpa se tulevan kesän kalamäärää räjäyttää uuteen ulottuvuuteen. Luulen saalismäärän kasvavan ajan kanssa. Vuodet tehnevät tehtävänsä ja turhista kävelymetreistä, lukemattomista tyhjistä hetkistä ja niistä osumistakin kertynee takaraivoon jonkunsortin tietokanta, appsi, joka tiedostamattakin kasvattaa saalismäärää.


Tämän pilkkikauden aikana olen yhä useammin huomannut suhtautuvani tähän saalismäärään ja tavoittellisuuteen aiempaa ylimalkaisemmin. En ole selaillut merikarttoja, en hypistellyt pilkkikamoja saati tehnyt uusia hankintoja - ei sillä että kalojakaan olisi saatu. Päivä piti sisällään lähinnä keväistä metsätarvontaa, pieniä kukkokaloja, hienoa fiilista ja haikaran.

Ehkä suurinta hienoutta oli suunnitella kesää. Onkiminen on koko Siloneulalle nykyään sitä ehdotonta timanttia. Seuraavalla reissulla on aikaa istua ja rupatella vapojen pyytäessä vierellä itsekseen. Laiskan miehen mieleen on moinen letkeys. Eväs maistuu, kuvia räpsitään ja on aikaa havaita ja ajatella. Tyhjä aika siinä itselleni on se juttu. Nykyisen kaltainen elo, jossa kaikki tieto on saativilla parin klikkauksen takaa ja perinteiset mediatalot pyrkivät sinnittelemään Netflixin puristuksessa. Kun on mahdollisuus palkittaa oma elämä on onnellinen. Tyhjä aika on hukkaan heittettyä rahaa, silloin ei tuota tai kuluta. Pitää olla tehokas kaikilla elämän pelikentillä. Kuitenkin jokainen meistää elää valtaosan ajasta omien ajatustensa kanssa eikä mikään astangajooga itsessään korvaa aikaa omille ajatuksille. 

Tämä on taas tätä samaa jorinaa, mutta välillä hämmennyn ihmisten lyhytjänteisyydestä, enkä nyt todellakaan puhu pelkästään kasvavasta sukupolvesta. Trendi koskettaa meitä kaikkia. Mietipä omaa elämääsi nyt ja ennen? Stressiä on ollut aina, mutta ehkäpä syyt ovat nykyään toisenlaiset. Jokainen sukupolvihan tätä samaa jauhaa ja aina maailma on menossa huonompaan suuntaan vaikka tilastoissa homma ei ehkä ihan näin mene. Tyhjä, turha, tarpetton aika - itse nautin siitä suunnattomasti.

Yksi kukollinen pikkakaloja saatiin ja mitri muni yhden isomman putkessa, mutta reissun muistorikkaimmat hetket kirjattiin viimeiselle puolituntiselle. Istuskelimme rauhassa viimeisiä reikiä ajatuksena suurentaa hiukan kukon kokoa kun mitri huusi kuin ruisrääkkä ison olevan kiinni. Kun Jukan kanssa saavuimme paikalle vieno tuuli pyöritteli katkennutta siimaa sormissansa. Kiloahven, helvetillinen raitapaita ui siis yhä vapaana. Olin antanut itseni ymmärtää, ettei lammessa happikadon takia oikeastaan haukia ole, joten tapaus oli selvä. Jukka heitti uuttaa tasuria perään ja parin ohi lyönnin jälkeen mentiin taas. Pari sekuntia ja vienolla tuulella oli taas heiluteltavaa. Sen verran pitkään kala, aivan pomminvarma hauki oli kiinni molemmilla herroilla, että teoria kiloahvenesta voitiin haudata. Kala oli  iso. Kotimatkallahan karkuutetun kalan koko oli lähempänä 15:sta kuin 10 kiloa, mutta vitonen olisi ainakin mennyt puhki pommin varmasti. Eli on siellä haukia, tai ainakin hauki. Ellei sitten... Karppi!

 Kohti tötöilyä...

Siellä on ja pysyy...

Kausi paketissa

Seuraavaan huippuhetki koettin heti kohta kun päätin kävellä vähän isompaan aukkoon jäässä. Ihmettelin äänneen vanhoihin reikiin keväisin jäiden sulaessa kerääntyvää mustaa. Oman mittapuun mukaanhan olimme melko kaukana "erämaassa", mutta niin vain kuukausien aikana jäähän varastoituvat ilmansaasteet, ovat ne sitten yli lentävien lentokoneiden tuotetta vai mitä, paljastuvat melko karulla tavalla jäiden sulassa. Menin potkimaan tälläistä reikää ja yllätykseksini alla oli juuri saappaan mentävä aukko ja bludasin hyytävään veteen reittä myöten . Ylös nousu olikin hiukan haastavampaa kun saapas jumittui aukkoon - no reippasti Safari pois jalasta ja tiukka riuhtaisu varresta. Siellä oli ja pysyi. 

Eihän siinä nyt hirveää päättelykykyä olisi vaadittu, että lapikas olisi noussut jäälle, mutta niin vain vietimme irrotustalkoissa reilusti vartin. Tänä aikana aloin jo alistua siihen että hipsisin parin kilsan metsätaipaleen sukkasilleni. Kylmähän siinä olisi tullut, mutta tarina olisi ollut paljon nykyistä herkullisempi. Jukka varpaani lopulta pelasti McGyver-tyyliin ja pillkikausi voitiin hymyssä suin lyödä pakettiin. Märkää saapasta sovitellessani aurinkokin näyttäytyi tasaisen harmauden takaa ja hymyile tulevalle kalasesongille. Tätä hetkeä on odotettu. Tervetuloa kevät, kauan eläköön "hukkaan heitetty" aika ja ihana onginta.

Kommentit