Kalamaraton 2015 - treenaamatta mestariksi

Niin sitä taas mentiin. Auto kuljetti kohti Honkaluotoa ja Kalamaraton oli alkamassa. Ei meidän pitänyt edes olla tässä, tällä matkalla. Syksyn kääntyessä talveksi suunnitelmat olivat vahvasti auki eikä kalamaratonista juuri puhuttu. Mitri avasi keskustelun - Josko mentäisiin vielä kerran? Kuvauksen ehdoilla ilman suuria tavoitteita. Olimme alkuun Jukan kanssa  snadisti varautuneita, mutta kevään edetessä vanha rakkaus nosti uudelleen päätään. Miksei? Oliko meillä yhtään järkevää syytä olla osallistumatta?

Arktinen Ulkomaanapu (kuva:Ilkka Jukarainen)
Heti alusta päätimme, että emme lähde skabaan edes puolittain tavoitteellisesti. Onkisimme kuvauspää edellä, fiilistelisimme vanhoilla hyvillä muistoilla ja morjenstelisimme ja rupattelisimme tuttujen kanssa. Hyvin nopeasti ensimmäisen ajatuksen jälkeen olimme yhteydessä Jariin. Spielberg tarvitsisi kuvausrauhan. Ei kovinkaan yllättävästi Jari tarttui syöttiin epäröimättä kuin karppi IVP:hen. Kuskin paikalla istuisi Siloneulan arktinen ulkomaanapu kaukaa pohjoisesta suurten laakeiden karppivesien ääreltä. Jari on loistava - viime vuoden Kotkan voittaja (ja myös vuoden 2015 Turun voittaja ja näin koko valtakunnan ainut kolmella paikkakunnalla maratonin voittanut) ja todellinen onkimies kaikilta kanteilta katsottuna. Hän istuu energiatasoltaan hyvin joukkoon ja kymmenet yhdessä valvotut ja eletyt karppiyöt ovat muovanneet omaa ajatusmalliamme hiukan enemmän Oulaisiin päin. Suurin osa Jarin hiljaisesta huumorista osuu jo. Jengi oli kasassa.

Valmistauduimme kisaan parilla "treenillä". Kertaalleen kävimme kuvaamassa yökalastusta ja totesimme homman olevan edelleen ahdistavaa. Torstaina ongimme parissa tutussa paikassa ilman kohdelajia ja yritimme saada tallennettua mahdollisimman laadukasta vedenalaista kuvaa. Lisäksi mäskäsimme pariin kertaan toivotun karppipaikan.  Jos ennen näitä reissuja ajattelin vanhoilla pohjilla vedettävän reilu 25 lajia epäilin "harjoitusten" jälkeen 20:n lajinkin olevan tiukassa. Vesi oli hyytävää.

kuva: Ilkka Jukarainen


12.00-14.46 Kohti kymppiä - askelmerkkien mukaan  (lajit 1-10)

Maratonia edeltävä perjantaina oma kama-arsenaalini kertoi kaiken valmistautumisesta ja panostuksesta. Ainoastaan yhdessä 3metrisessä markettiongessa oli siimat. Kaikki muut onki-/virvelitavarat olivat viettäneet parin vuoden käyttöseisokin. Kalansaannissa paikka on tärkein, mutta heti perässä tulevat oikein mitoitetut ja viritetyt onkikamat.  En ole ikinä ymmärtänyt yletöntä hifistelyä veden päällisissä kamoissa. Kalansaantiin ratkaisevasti vaikuttavat valinnat tehdään veden alla. Jos maratonin kokee liian helpoksi kannattaa käyttää isoja koukkuja. Itse en rahojani laittaisi hiilikuituisiin salakkavapoihin joiden pituutta voi vaihtaa metrin ja kolmen metrin välillä 7,5 sentin välein vaan panostaisin vain ja ainoastaan kohojen painotukseen ja siihen että ylivuotisten tai ylipaksujen siimojen päissä on riittävän pienet koukut. Perjantai-ilta sujui kohoja painottaen, koukkuja vaihdellen, kiroillen ja yöonkien kanssa tihrustaen. Kun pölyt oltiin puhalleltu jigien päältä ja viimeiset solmut saatu nyhrättyä hymyilytti - maratonfiilis alkoi selvästi nostaa päätään.

Kävellessämme pitkin Honkaluodon ja Mustikkamaan välistä siltaa elimme jo maratonia. Ilman pienintäkään odotusta tai ajatusta lajimäärästä. Pelkästään avoimella ja iloisella fiiliksellä siitä, että kisa-alueen täytti odottava kuhina. Tuttuja riitti jokaisen puun takana, osa jopa odotti innokkaasti Kirrenonginnan alkua lainapeitteen taakse piiloutuneena. Oli päivänselvää, että meille tästä oli tulossa hyvä päivä - seesteinen ja letkeä 24 tuntinen.

Startti oli aiempia vuosia valjumpi. Iso osa aloitti kirrenonginnasta ja me loput emme edes kuulleet kunnolla starttilaukausta. Pitkä kalaretki oli auki ja me marssimme rivissä kohti Kulosaarta. Jukka sanoi sen ääneen - nyt on muuten hyvä fiilis, parempi kuin maratonissa ikinä. On tämä kaikesta ympärillä pyörivästi tivolista huolimatta aivan tolkuttoman hieno tapahtuma. Sen hienous piilee vaativuudessa, monipuolisuudessa sekä ennenkaikkea rehellisyydessä ja luottamuksessa. Niissä asioissa joiden arvostus on ikiaikaista ja sisäsyntyistä. Arvoissa joiden puolesta olen vuosi vuodelta enemmän huolissani. On mahtvaa, että maratonin ydinjoukko ylläpitää kulttuuria jossa huijaamiselle ei ole sijaa. Epäilyjä on noussut ja noussee vastakin. Silti maratonarille on aina yhtä hämmentävää vastata maratonin ulkopuolella elävien epäilyihin huijaamisesta. Se tuntuu kovin kaukaiselta. Legendaarisin pilkkakirveskampanja kohdistui Amatöörien joukkueeseen ja pieniin tokkoihin 2000-luvun loppupuolella. Näiden kalojen saaminen oli siihen maailman aikaan mahdotonta - meille muille. Huhut haaveista ja muista pyörivät ja jos en itse näistä ääneen huudellut niin ainakin kyseenalaistin mielessäni kyseiset kalastajat.  Totuus oli toinen. Toiset meistä vain eksyvät pussikaljoissansa valot päässä hiekkarannoille. Jälkeenpäin ajatellen lokakampanjan on täytynyt tuntua todella hyvältä, puhumattakaan fiiliksestä silloin kun muut tajusivat olleensa väärässä. En usko juuri kenenkään pyytäneen anteeksi.

Kun joku lopultaa narahtaa on hyvä olla hiljaa ja hymyillä. Olla tyytyväinen siitä, että oikeus ja kohtuus toteutuu. Kisan alla uutiset nostivat pintaan vanhat maratonmuistot - madon ympärille kääriyteneet siloneulat ja suuret harjukset. Kun vuoden vapaa-ajankalastaja palkinto myönnetään henkilölle, jonka maine on melkoinen läpi kalastavan Helsingin en voi itse kuin ihmetellä. Suomihan on korruptiosta vapaa alue. Tämän osoittavat jo Stadin huumepoliisin suoraselkäisyys ja poliitikkojen rehelliset taulukaupat. Miksi kalastusasioissa homma olisi kovasti toisella tolalla. Kun liikut piireissä syöt valkoisilta pöytäliinoilta - tahrat puhdistetaan nopeasti. Pitäisikö tuloslistat sitten muokata uusiksi vai antaako asian vaan olla. Enpä tiedä, se on muiden päätös eikä sillä itselleni ole mitään väliä. Maratonin historia on toivottavasti nuori ja uskon, että nykyinen rehellisyyden ja luottamuksen eetos säilyy. Niiden varaan on hyvä rakentaa.


Tuuri (?) turpa

Aluksi suuntasimme Suvannolle. Paikka oli aikaisempiin vuosiin verrattuna kuin Finnmarkin erämää - jengi oli jäänyt onkimaan Kirreä ja ehkäpä joku ajatteli nostavansa nopeimman kympin suoraan mustikkamaalta - ei se mahdotonta ole. Ensimmäinen kalamme oli vimpa ja sitä seurasi nopeasti salakka ja särki. Syönti oli hyvin jähmeää, mutta etenkin vimpa lämmitti mieltä. Sen kanssa on joskus mennyt ärsyttävän kauan. Taas jäisi enemmän aikaa kuvaukselle. Jatkoimme eteenpäin ja hämmentävästi saimme turvan siitä, mistä sitä ekana tietoisesti yritimme. Ensimmäiset limaiset kädet läiskähtivät yhteen ja hymy oli herkässä. Turpa kuuluu meistä vaikeisiin lajeihin, vaikka viimeisimmät maratonit ovat vahvistaneet uskoa siihen että lajin pienimpien yksilöiden sielunelämään voisi päästä käsiksi. Kolmipiikki nosti lajimäärää yhä ylöspäin. Sorva ja kiiski siirsivät lukeman seitsemään ja uskalsimme lähteä eteenpäin kohti uusia seikkailuja.

Vaikka Vantaa ei vielä virtaa vapaana on jokisuisto lajikalastajan paratiisi. Meille se on tarjonnut lähes aina mukavan startin kisaan. Paikalla on paljon joukkueita, lajeja tulee tasaisesta ja sitä tietää onkivansa kalamaratonissa. Muistot ja mielikuvat paikalta eivät silti liity kalalajeihin vaan olotilaan ja vuodenaikaan. Maisema on piirretty hennon vihreällä pensselillä ja koko ihana vuorokausi on vielä edessä. Aurinko paistaa aina. Jätimme kaiken tämän taaksemme naureskellen. Usko vanhoihin pohjiin vahvistui - 25 alkoi taas tuntua realismilta. Vene eteni navakassa myötätuulessa.

Akvaariokalastusta

Yksi kisan hienouksista on oudot kalapaikat. Ilman kalamaratonia en olisi ikinä löytänyt näitä pieniä puroja ja lampia joiden pinnan alla kuhisee. En osaisi katsoa kaupunkiani vedenalta, enkä takuulla arvostaisi kotikulmien luontoa kuten nyt. Tämän vuotinen ruutanapaikkamme on helmi pienpaikkojen joukossa. Sen kristallinkirkas vesi paljastaa pinnan alla uivat ruutanaparvet ja vedenalaiskuvaajan mieli lepää. Kävimme kisan alla paikalla pariinkin otteeseen saamatta kunnolla kontaktia kaloihin, mutta akvaariomaisen kirkkaan vedenalaiskuvan katselu tiesi vääjämättä reissua paikalle myös itse kisassa. Materiaali oli liian hyvää tuhlattavaksi.

Edellisiltainen kamakikkailu kannatti. Kärpäsentoukka ja koukkukoko 22 - ruutana antautui alle minuutissa. Veden lämpötilan nousullahan ei ollut syönnin äkillisen heräämisen kanssa mitään tekemistä. Lopulta en usko, että kisa ratkeaa näiden "helppojen" lajien vaikeuteen. On lopulta ihan sama ongitko ruutanaa minuutin vai 15 minuuttia. Erot ja aikaongelmat muodostuvat niistä vaikeimmista lajeista joista lähes aina vähintään pari jää roikkumaan. Kun näitä sitten jaagaa pitkin Stadin aamua huomaa joutuvansa jättämään jonkun toisen ehkä jopa "helpon" kalan onkimatta. Oravanpyörä on valmis ja lajimäärä ei kasva toivotussa tahdissa.


Hopeaa kultaa...

Tarkastusraati

14.46-20.48 Tanssien ja naureskellen eteenpäin (lajit 11-19)

Palautimme kympin ajassa 14.46. Liikuimme kärkijoukoissa. Tämä on meille kohtuu tuttua näillä kellon lyömillä. Suoritamme kisan usein kohtuu tasaisesti koska emme ikinä muuta suunnitelmia. Kanttausvaihe koittaa usein iltapimeän laskeuduttua ja ekojen lirkkikalojen maatessa minigrippien pohjalla. Jari ja Jukka olivat siirtyneet seipin onkihommiin. Matkalla väänsimme siitä kenen rastiksi jäisi kirren onginta. Ketään ei napannut edes vähää alusta, vaikka samaan hengenvetoon on myönnettävä stadionkiuudistuksen olleen askel oikeaan suuntaan. Ei se ole järjestäjien vika jos meitä ei kirjolohen onginta kiinnosta.

Kun lampsin kohti Mustikkamaata sain puhelun. Kirrenakki oltiin kyselemättä laskettu harteilleni. Kapteenina en johda joukkoja vaan olemme aina olleet lähinnä sosialistinen unelma, näennäisen tasa-arvoinen kolhoosi, jossa kaikilla on sopivan paha mieli. Kuten tämä sattumus osoitti ajatellaan meillä myös aina ystävää lämmöllä. Yritin pullikoida vastaan, mutta jouduin nielemään ylpeyteni. Osa sanoisi, että uhrauduin joukkueen puolesta, mutta kyse oli itsesuojeluvaistosta. En halunnut saada pahaa silmää ja kuunnella ikäväsävytteistä kuittailua läpi loppukilpailun. 

Hetken jaksoin kökötellä kirrealueella. Ei minusta ole heittokalastajaksi ja onkimaan en ruvennut, ärsytti. Siirryin sujuvasti muiden luo ja väitin ettei kirrejä saanut enää kukaan. Läpi meni ja ihana auvoinen särkikalajahti sai jatkua. Kisailijoiden välinen rupattelu ja kevyiden piikkien heitto puuttuvista lajeista kuuluu kisan henkeen. Jostain syystä törmäämme vuodesta toiseen samoihin joukkueisiin samoissa paikoissa. Töt-töröjen Nikon, Lassin ja Artun kanssa meillä on vuodesta toiseen samat reitit. Ikinä ei olla oltu toisillemme naama näkkärillä. Paikkoja ei olla kyselty, mutta niitä on kerrottu puolin ja toisin. Tätä on kalamaraton, turhanpäiväistä rupattelua ja herjanheittoa sekä mietiskelyä mistä muut kalansa onkivat. Tosin tänä vuonna emme miettineet edes sitä, tajusimme reaaliaikaisen kisaseurannan vasta sunnuntain puolella.

Kolme iloista onkijaa

Kylmä meri oli tyhjä. Seipitipsien seuraamisen ja mäskin heittämisen jälkeen jälkeen kohot alkoivat hiljalleen liikkua. Yhtä särkeä seurasi epäilyttävästi seipin oloinen laji. Mehän olemme tässä lajitunnistuksessa aikamoisia amatöörejä. Joka vuosi arvuuttelemme kuperilla ja koverilla evillä ja pähkimme kylkiviivalla olevien suomujen määrällä tai evien sijainneilla. Pitäisi katsella eri kalalajeja enemmän, jotta hommaan tulisi varmuus. Isoissa yksilöissä erot ovat selvät, mutta pienimpien kohdalla menee helposti sormi suuhun. Arktinen erikoistunnistuspalvelu dumasi kalan vimpaksi. Ei meistä kukaan pullikoinut vastaan, mutta kysysmysmerkkinä nakkasimme kalan odottamaan asiantuntija analyysiä. Pian näytille nousi toinen vastaava ja hommassa alkoi olla vahvemmin seipin maku.

Kävin kuvausryhmän kanssa tarkastuttamassa kalat ja tuomio oli mieluisa. Ehkä ensikerralla ei mene arpomiseksi. Alku oli ollut erittäin oivallinen. Suurempia yrittämättä kevyesti ongiskellen olimme yhyttäneet kaikki tavoittelemamme lajit. Fiilis oli tapissa. Mutustelimme rannassa  makkarat ja rupattelimme mukavia paikalle osuneen onkijan kanssa. Karppi mainittiin ja mieli kirkastui entisestään. Samassa ryppäässä myös ahven täydensi lajilistaa. Mutustelun, jutustelun ja nautiskelun ohessa käytiin myös läpi kisamme kannalta ehkä ratkaisevin keskustelu. Itse en olisi kirrelaiturille mennyt. Tarkoitus oli fiilistellä rennoin mielin koko kisa eikä lajimäärää vielä tässä vaiheessa juuri ajateltu. Minusta olisi ihan yhdentekevää saisimmeko kirreä vai emme. Putoaisimme tuloslistalla sen takia, mutta entä sitten.  En olisi halunnut hukata hyvää fiilistä ja alkukilpailun nostattamaa euforiaa.

Seipi? Vimpa?

Ilmeestä päätellen seipi!

Etenkin Jukka oli vahvasti kirren onginnan kannalla ja Jari säesti taustalla. Mitrikin toivoi kuvamateriaalia ja mahdollisuutta käyttää slideria joten olin ainoana oppositiossa. Kotimaan politiikassa oppositiolla ei ole vuosiin ollut käytännön merkitystä vaan sen tarkoitus on ollut pelkkä räksyttäminen ja väkisin erimieltä oleminen. Itse en tähän ryhtynyt vaan korvat luimussa alistuin enemmistön tahtoon. Myös sanat lahna ja pasuri mainittiin pyrittäessä neuvotteluissa yksipuoluejärjestelmään. Jälkeenpäin on helppo hymähtää oikealla päätökselle ja todeta tämän olleen tarkkaan laskettu ja punnittu taktinen valinta, jota varten oltiin valvottu öitä ja istuttu pitkiä iltoja. Ajopuu ajelehti alati oikeassa kurssissa ja kisa menestyksen kannalta oleellinen pakko suoritettiin kunnialla.

Kirre nousi sillalta kohtuu nopeasti ja lähes viiden tunnin onkimisen jälkeen yhytimme myös stadin vesillä liki uhanalaiseksi luokitellun pasurin. Nauratti - lajeja oli kasassa jo 14 ja pummattuja paikkoja pyöreät nolla. Tunnelma alkoi kääntyä ja keskustelut pyörivät enevässä määrin käynnissä olevassa kisassa.  Kellon tikittäessä eteenpäin kääntyi painopiste kuin itsestään kuvaamisesta kisailuksi omaa jaksamista ja taitojansa vastaan. Kalkulaattori päässä laski yhä kauemmas. Pähkimme rikkovamme taatusti Jarin stadin lajiennätyksen (23) ja pidimme jopa todennäköisenä omamme sirpaloimista (26). 

Elettiin maratonfiiliksen nousuhumalaa. Auto nieli kilometrejä, lajimäärä lisääntyi ja nauru ja irvailu säestivät kulkuamme ympäri rakkaan kotikaupungin. Ilman kalamaratonia en olisi ikinä löytänyt näin kokonaisvaltaista kalojen  Helsinkiä. Maratonvuosien aikana olen istuskellut satoja tunteja stadini eri kolkissa ja yrittänyt hahmottaa sen uurteita ja piirteitä ajatus liimautunee minun ja syötin välillä olevaan siimaan. Näiden retkien aikana olen löytänyt aivan uudella tavalla kaupunkiluonnon. Olen hoksannut aavat rannat ja salaiset niemet joilta Helsinki näyttäytyy kauneimmillaan aamuauringon pinnistäessä ylös taivaanrannasta. Rakkauteni Stadia kohtaan on syventynyt entisestään. Helsinkiäni ja kalastusta ei voi enää eritellä.



Ilta-auringon kajossa mieli hymyili. Törö, hauki, kymmenpiikki ja suutari hinasivat meitä tanssien eteenpäin. Lajikalastus tuntui lasten leikiltä. Paikkatieto riitti. Sen kun heitti ongen veteen ja nosti toivotun kalan lajilistan jatkoks ja jatkoi matkaa. Edellisten osallistumiskertojen harjoitusrumba tuntui vahvansti liioittelulta, kaikki sujui kuin itsestään.

Stadi on kuhakaupunki ja jigauksessa on meidän kalastuksen juuret. Siltapilarien alla ja kivikkorannoilla on kasvanut ja välillä myös kadonnut innostus kalastaa. Yhä vielä pidän jigausta heittokalastuksen kultakimpaleena. Homma on sopivan herkkää ja monipuolista. Meillä oli suorat suunnitelmat jatkaa skabaa tutuilla urilla, mutta kuskin paikalta Oulaisten jigikeisari muistutti läheisistä kuharannoista. Ulkoapäin tilanteen näkee avarammin ja löysimme itsemme niiltä samoilta jalansijoilta, joilta olemme kuhaa kalastelleet jo 20-vuotta takaperin. Paikalla oli myös toinen joukkue ja joku kisan ulkopuolinen porukka.

Omalta kantilta katsottuna kalastus pääkaupungin vesialueilla on suositumpaa kuin ikinä. Parikymmentä vuotta takaperin kun opetimme Otaniemessä kiinalaisille opiskelijoille jigikalastuksen saloja saimme kalastaa joka paikassa lähes yksin. Nyt salmipaikat on hyvin miehitetty ja antavilla rannanreunoilla näkee jos jonkinmoista vavan heiluttajaa. Kalastus on kertakaikkisen hienoa ajanvietettä. On hyvä, että kalastus saavuttaa myös massat. Toivottavasti myös vastuullinen kulttuuri kalastaa saa entistä tukevamman jalansijan.

Kuha puri mukavasti, mutta kuten tällä paikalla liian usein kalat olivat reilusti alamittaisia. Jatkoimme silti pikkuisten kiusaamista. Kokemus osoittaa, että aika tekee tuloksen. Lopulta sen ylämittakalan saa jokainen. Suhdeluku on vaan äärimmäisen surkea. Lopulta  mittakala myös nousi. Hyvin rajalla oleva tapaus tosin. Vähän katsantokulmasta ja kalan asennosta riippuen mitta näytti lukemia 39,9 ja 40,1 sentin välissä. Arvuuttelimme hommaa tovin ja käytimme paikalla myös puolueettoman mittamiehen, jolla tunne ei ohjaisi ajatusta. Lopulta päädyimme pitämään kuhaa mitallisena. Koska snadi epäilys jäi kalvamaan paiskoimme jigejä vielä hetkisen ennen poistumista paikalta.

Kuha jäi näin koko loppukisaksi kummittelemaan mieleen. Kyllä se saantihetkellä oli mitallinen, mutta seuraavan 16 tunnin aikana kala kutistuisi ja hyvin todennäköisesti olisi tarkistushetkellä "alamittainen". Olimme kuhan osalta puhtaasti tuomariston solidaarisuuden ja epäilemättä suurta tutkimusta vailla olevan kutistumistiedon varassa. Mitä pidemmälle kisa eteni sen enemmän kuha mieltä askarrutti. Se sentin pidempi olisi saletisti osunut seuraavan tunnin aikana. 

40cm?

20.48-22.50 Kahvin voimalla kohti pimeää (lajit 20-23)

Lukemattomat ovat ne vuodet joina kivinilkka näytteli kisassamme suurta roolia. Arandan alta me sen joskus saimme ja pariin kertaan onnistuimme myös Kaapelin rannasta. Silti muistoissa seikkailevat yhä ne kylmät öiset hetket joina yritimme yhyttää nilkkaa rantamuurien juurilta. Homma oli aika lailla suoraan hanurista. Usein siirryimme hetkeksi nukkumaan vain aloittaaksemme saman kärsimyksen parin tunnin kuluttua uudestaan. Silloin ei kalastettu öisin. Nykyisen kaltainen maraton on lopulta jo omassa aikaperspektiivissään aika nuori. Paljon on tapahtunut ja suuri määrä tietoa on siirtynyt kalastavaan perheeseen. Emme me, eikä varmaan moni muukaan olisi osannut vielä 10-vuotta sitten arvata, millaiseksi jamboreeksi kalamaraton yö muodostuisi. Silloin pimeän lajeja olivat vain kuha ja kivinilkka.

Nyt kivinilkka antautui lähes yrittämättä. Liian pieni painotus paikalle sai aikaan sen, etten saanut pyytöä pohjalle asti vaan se ajelehti sivulle johonkin jota myös kivinilkan ottiapajaksi kutsutaan. Jo nostaessa hekottelin ääneen painon välillä kadotessa ja selkeän kivinilkan kiemurrellessa vastaan. Onnesta on onkitaito tehty ja hyvästä onnesta unelmat. Samassa syssyssä myös silakka päivitti lajilistaamme muhkeammaksi. Olimme kovasti epäuskoisia. Elokuvakäsikirjoittaja -ohjaaja alkoi jo pudistella päätään puuttuvan draaman edessä.

Nilkka!

Täplätokko antautui samantien ja mustatokkoyrityksien aikana kävi selväksi kumpi mustista tokkolajeista dominoi tatamilla. Roistomainen olemus ja ahne itsekkyys, jätän viittamatta politiikkaan vaikka mieli tekisi. Ruohiksen kanava on potentiaalinen särkikala-aitta, joten jäimme paikalle ongiskelemaan mahdollisia puuttuvia lajeja. Harjoitusten hiljaisuus toistui ja vain yksittäiset lähinnä Jukalle osuneet särkikalat muistuttivat urbaaniakin urbaanimman kalapaikan potentiaalista. Ilta alkoi hämärtää, katulamput syttyivät yksi toisensa perään värjäämään kaupungin lämpimän keltaiseksi. Maratonyö oli oven takana ja lirkkirantojen kutsu voimistui. Jatkoimme silti onkimista, sillä olimme sopineet tällit rantaan kahvienkelin kanssa.

Kohot kelluivat kääntyvän virran kuljettamina edestakaisin oranssinkelmeässä valossa ja me hörpimme rauhallisesti Jerry termoskahvia ja nautiskelimme rakkaudella leivotuista mokkapaloista. Pitkä on ollut herra Tapion maratontaival, menestyksekäskin. Oli piristävää vaihtaa tuoreita mielipiteitä ja havaita se pieni silmakulman nykiminen, jonka maratonin väliinjääminen oli Jerrylle aiheuttanut. Ystävällisyys on kunnioitettava piirre ja kun siihen yhdistetään joviaalius ja taito tarinan kerrontaan (puhumattakaan niistä mokkapaloista) ei ollut lainkaan yllättävää, että myös kalat aloittivat ruokailun.

Tätä ilmiötä en tunnistanut ennen yöonginnan aloittamista. Pasurit ja lahnat aktivoituvat illan pimetessä. Olemme istuneet lukuisia kertoja suutariongella saaden päiväsaikaan sorvia ja särkiä. Katulamppujen syttymisen aikaan lajikartta on mennyt sekaisin. Emme toki edes ajatelleet  kalastavamme näin, mutta sattuma kahvienkelin muodossa piti meidän rannassa oikeaan hetkeen. Ehkä kymmenen pasurin jälkeen vastapeluri vaihtui eikä tunnistuksessa juuri tarvinnut ulkopuolisia käyttää. Pari painavaa, rauhallista potkua ja homma oli selvä. Jukan huutaessa ilmoille kauan odotetun kysymyksen -Missä on haavi? Vastasi Jari lakonisesti haavin olevan "autosa". Homma on jo klassikko, uran kruununa Jari on kysellyt haavia puhelimitse ison karpin teutoroidessa siimanpäässä. Me muut istuimme siihen hetkeen vielä matkalla onkipaikalle.

Lahna ja kahvienkeli!

Se oli siinä. Kaikki ikävän epävarmat lajit olivat ylhäällä. Emme paikkaisi aamusta kuhaa, sorvakaislikot saisivat olla rauhassa ja välillä painavana olkapäällä keikkunut lahnapeikkokin oltiin nyt karistettu harteilta. Kotiväki oli muistanut minua juuri  ennen kahvihetkeä kannustusviestillä, ainolla koko kisan aikana - "Ette ole vielä saaneet lahnaa?". Mennyt oli nyt kuitattu.


22.48-1.21 Lirkillä - Valojen loisteessa (lajit 24-28)

Minulle se on ollut aina vastenmielistä. En vain osaa enkä haluaisi. Luulin kahluuhousujen helpottavan mielipahaa, mutta ainoa seuraus oli, että saappaan varren sijaan vesi tulee sisään ristiselän korkeudelta. Kunnioitan lirkkijöitä, mutta yrityksistä huolimatta en siitä syty. Itse sain koko puolentoistatunnin lirkkisession aikan koukutetua yhden kolmipiikin ja valtavan suuren hietatokon.

Onneksi Jari ja Jukka eivät ole asialle yhtä penseitä. Tämän vuotinen lirkkituokio sujui heille mukavasti. Kohtuu nopeasti löytyivät kolme "varmaa" yölajia: hietatokko, mutu ja kivisimppu. Herkät on herrain kädet ja itämaisen tyyni zeniläinen mieli. Itse kimpoilin ja sinkoilin rannassa puhisten ja nostattaen upeiden kahluuhousujen saapikkailla kaiken karkottavia ja näön samentavia pölypilviä otsalamppuni valokeilaan. Jukka meidän historiamme lirkkikaloista on onkinut varmaan 90%:a. Pitäisi varmaan hommata silmälasit.

Perse märkänä?

Ammattilaiset?

Liejutokko vai hietatokko? Olen lukemattomat kerrat lukenut Suomen pienimmälle kalalle tunnistusohjeita ja katsellut sekä piirrettyjä, että valokuvia kalojen eroista. Rannassa tällä kirjatiedolla ei enää ole mitään hyötyä, ainakaan tällä muistilla.  Taikasilmä-Kultaranne pikkuveljeni jallitteli rannan pikkuisimpia tokkoja vajaan kymmenkunta. Kaikki nostetut pienet olivat mittansa puolesta sopivia. Emme aloittaneet tarkeampaa analysointia vaan yöhurmoksessa soitimme kisakeskukseen ja ilmoitimme henkseleitä räimien liejutokkopinnamme kanssa kisaajien ihmeteltäväksi. Merilirkit oltiin nyt menestyksekkäästi lirkitty. Tosin kuhan lisäksi myös liejutokko liittyi epävarmojen ilmoitettujen lajien listalle.

Yö jatkui kivennuoliaisen haualla. Aikanaan kun Teknos desinfioi mätiksen alaosat olin enemmän ärtynyt nuoliaisen kuin taimenen puolesta. Samana keväänä olin onkinut paikalta ensimmäiseni ja luulin kannan kuolleen kerrasta. Taimenet palaisivat varmasti ihmisten voimin, mutta ketä kiinnostaisi viiksekäs pieni kalanen. Onneksi pelko oli aiheeton. Kivennuoliaisen ulkonäössä on jotain sympaattista. Se sopisi sellaisenaan sivuroolin esittäjäksi Kössi Kenguruun. Iloinen ja hiukan hajamielinen Nulju Nuoliainen ajattelisi aina vaan hyviä asioita ja olisi samalla sinisilmäinen höpsö joka ei ihan kaikkea tämän maailman realiteeteista ymmärrä. Ehkä tämän mielikuvan takia samaistun kalalajeista eniten juuri kivennuoliaiseen.  

Nulju Nuoliainen

klo 1.21-3.33 Uusia lajeja ja suunnitelmien uudelleen arviointia (lajit: 29-30)

Pimeä yö kuljetti meitä eteenpäin. Pelko kylmästä hyhmäisen kalseasta aamuyöstä alkoi haihtua auton kääntyessä seuraavan onkipaikan parkkipaikalle. Mittari keikkui 7ssä asteessa ja kostea yö oli jos ei trooppinen niin ainakin keväinen. Lämpö piristi, vaikka  odotusarvo ei tässä paikassa ollut kaksinen. Tänne emme uskoneet yöllä eksyvämme. Paikka oli tiedossa joten sikäli matikan saanti olisi teoriassa mahdollista. Epäilys oli silti aiheellinen, tämä oli porukkamme ensimmäinen matikan pohjaonkiretki. Mitri Kassilan kintereissä alkoi väsymys painaa. Viritellessämme pohjaonkia pyyntiin Mitri missasi monta maukasta valoheijastusta ja ainutkertaista kuvakulmaa. Hiukan jo kumarainen tumma hahmo laahusti sillalta kohti maukkaampia ja lämpimämpiä kuvauskohteita. Siihen hävisi draama ja sillä sekunilla katkesi tarina. Made joka kevyen riemun saattelemana rannalle nousi oli pieni, mutta tämän kalan jälkeen aloimme itse uskoa 30-lajin maagisen rajapyykin rikkomiseen.

Tieto, Taito ja Tuuri - allekirjoitan kolmen suuren T:n merkityksen kisassa. Silti tärkeintä on tietää mistä paikoista kalalajeja kannattaa tavoitella. Tietoa on ymmärtää minkäkokoista lajin edustajaa tavoittelee ja osata tätä kautta päätellä mistä osasta aluetta sitä kannattaa tavoitella. Taitoa taas on mitoittaa käytettävät välineet oikein. Näillä määritteillä kumpikaan tieto eikä taito ole mitään suurta rakettitiedettä. Lisäksi näihin saa myös kysyessään aika hyvin vinkkejä. Lopulta siis tuuri ratkaisee. Nykyään vielä enemmän kuin aiempina vuosina. Voit onkia tiettyjä lajeja harjoituksissa läjäpäin, mutta kisassa mäskillesi ehtivät vain särjet ja pasurit. Teorissa on täysin mahdollista, että joukkue joka laiminlyö harjoitukset ja keskittyy perhe-elämään ja jalkapallon katsomiseen onkii tiedossa olevilta paikoilta täsmälleen saman määrän lajeja kuin luterilaisesti viikkoja rannoilla viettävä vastustajajoukkue. 

Meille on vuosien varrella suotu paljon mukavia maratontuttuja, sattuman kauppaa on ollut myös se, että nämä tutut ovat suurimmalta osin kaamean kovia onkimiehiä. Jostain syystä yhteiset tunnit rannalla ovat avanneet myös paikoistaan mustasukkaisten kaverien kielenkannat. Kisan luonne aivan alkuvuosiin on muuttunut oleellisesti. Tällä hetkellä paikkatietoa liikkuu ja jaetaan niin paljon, että jokaisella ensikertaa kisaan osallistuvalla joukkueella on sopivan nettiajan ja sosiaalisen Some-lähestymisen avulla mahdollisuudet rikkoa 25-lajin rajapyykki. Tämä edelleen korostaa Tuurin merkitystä lopullisella tuloslistalla. Kilpailut ovat tiukkoja ja kovatasoisia ja hyvin pienet osaset ratkaisevat. Tuntuu, että näihin osasiin ei voi välttämättä juuri itse vaikuttaa. Tsägä on kova sana ja se on tavallaan ihan hauskaa. Olen myös kalastuksen ulkopuolella ajelehtinut koko elämäni virran mukana ja kulkeutunut sen takia hyvin ennalta arvaamattomiin paikkoihin. Pääsääntöisesti tämä on johtanut vaan hyvään. Ehkä asenteella on myös joku merkitys. Jokainen käännös ja jokainen ihminen kannattaa kohdata hymyssä suin. Tämä kisa alleviivasi ajatustani Helsingin Kalamaratonin luonteesta.

Seuraavaksi suuntasimme itään. Piikkimonnilampea idempänä emme koko kisan aikana käyneet. Olisimme vahvoilla Länsi-Helsingin alueen omassa kalakisassa. Piikkimonni on hämmentävän oloinen otus ja hämmentävä on myös paikka josta sen saa ongittua. Helsingin yksi ainoista "unohdetuista" luontoalueista saa tulevina vuosina 10 000 uutta asukasta joille ei ole pienintäkään aavistusta lähellä asuvasta vieraslajista. Jari on näitä onkinut aiemmin ja kokemuksella kala nousi Oulaisten kuhakeisarin, Jampan kirrekuninkaan ja Järvenpään piikkimonniparonin käsiin. Onneksi niihin, minä olisin tötöillyt käteni isolla todennäköisyydellä teräviin eviin.


klo 3.33-12.00 Kilpailu alkaa (lajit: 31-32-1)

Piikkimonni oli lajinumero 30 kun kuha ja liejutokko optimistisesti laskettiin mukaan. Jo lahnan jälkimainingeissa päästin suustani haaven 30 lajista. Kuha ja liejutokko harmittivat hiukan. Olisi ollut kiva olla varmoilla. Oli hienoa keikkua tuloslistojen kärjessä aiheuttamassa päänvaivaa, mutta todellisuudessa olimme aika varmoja, että takaa tullaan ja kovaa. Meiltä vietäisiin 1-2 lajia ja muiden jaksaminen, osaaminen ja paikkopaikkojen tieto siivittäisivät todelliset HC-osaajat vääjäämättä keulille. Emme vieläkään keskustelleet tuloksista tai pohtineet palkintosijoille vaadittavia lajilisäyksiä. Epäilen silti jokaisen itsekseen näitä ajatelleen. Meillä mahdolliset lajilisäykset olivat rajalliset eikä muillakaan tilanne voinut olla aivan toisenlainen.


Aamuyön pimeyden vaihtuessa hämärään ja kalpean valon valaistessa kaupungin ydinkeskustan suunnistimme Helsingin absoluuttiseen ytimeen. Auton kaartaessa Töölönlahden ja Rautatieaseman kupeeseen nousseiden uusien asuin- ja toimistorakennusten alle mietiskelimme mahdollisuuksiamme. Ei meistä kukaan oikeasti karppiin uskonut. Karpinonkija luonto ei antanut olla kokeilematta ja mikäli lotto osuisi voisi sillä somasti kiillottaa omaa egoa mainiona karppimiehenä. Lisäksi kaipaisimme lepoa ja rauhaa. Olimme suhanneet koko edeltävän vuorokauden ympäri kaupunkia pysähtymättä miettimään. Maraton on iso fyysinen rasitus, mutta myös mieli on kovilla. Välillä sitä vaan haluaisi sanoa stop ja kävellä rauhassa himaan.

Oli vain yksi ongelma. Olimme saaneet karppirannalta mäskätessä vahingossa pienellä onkimisella säyneen. Vaikka olimme mukamas mukana leikillään päätimme viimeistään Matikkarannalla, että onkimisen puutteesta se säyne ei jäisi puuttumaan. Uskoimme, että Töölönlahdessa on kaloja enemmän kuin tuo yksi ja särkiparvia riitävän kauan onkien sattuman ja tuurin määrä kai voisi vähentää. Jari ja Jukka viritivät karppikamansa valmiiksi ja rojahtivat lepoasentoon. Siinä he ovat parhaimmillaan, paikallaan rauhassa odottaen ja kahvia keittelen. Särkiä, ahvenia, sorvia, kiiskiä ja pienen pieniä pasureita nousi onkien mäskiltä raivostuttavan tiheällä vauhdilla. Juuri siinä vaiheessa kun aloin kyseenalaistaa kovan säyneuhoni ja harkitsin siirtymistä korvat luimussa raukeammille onkimaille tapahtui odotettu ja toivottu. Kädessä makasi säyne (tai turpa, mutta tätä vaihtoehtoa en euforiassa edes ajatellut). Jukka ja Jari tuulettivat kädet pystyssä ja itse rymistelin rantamutakon läpi ihmettelemään tapahtunutta.


Säyne!

On se! Laji nro 31 (tai 30 tai 29)

Evä oli selvästi kovera (tai kupera) ja kala oli todella säyne. Viimeinen kisassa meille mahdollinen koho-onkilaji oli ylhäällä. Näytti taas askelta todennäköisemmältä, että rikkoisimme oikeasti 30-lajin rajapyykin ja toki, ilman pienintäkään epäröintiä ilmoitimme säyneen lajinumeroksemme 31. Olimme voittaneet itsemme jo moneen kertaan mutta yhä vielä muiden voittamisesta ei puhuttu. Hihittelimme kyllä mahdolliselle hämmennykselle jota ilmoittamamme lajimäärä muualla herätti. Usemman kerran olimme jo saaneet kuulla viatonta kuittailua siitä, että olimme muka lähteneet mukaan vaan leikkimielisesti kisaillen ja panostaneet pelkästään kuvaukseen.

Odottelimme karppivahinkoa ja hörpimme Jarin keittämää mummokahvia. Kahvikupit oli kotona, mutta hätä keksi keinot. Kuhakeisari, kirrekuningas ja piikkimonniparoni on myös silakkasankari ja nopeasti nokkela Käpylä tajusi, että silakkalitkat olivat somasti järjestyksessä snadisti kahvikuppia muistuttavassa muovitörpössä. Siinä kahvi sitten kiersi mieheltä miehelle keskellä uneliasta herävää kaupunkia valkoisessa silakkalitkapurkissa. Kadut olivat tyhjillään ja aamu kauneimmillaan. On hurjaa mitä Töölönlahdelle ollaan tekemässä (mm. http://www.metro.fi/uutiset/a1387810427149) ja millä valtuuksilla. Kisaa edeltävänä torstaina juttelimme erään paikallisen kanssa. Naisella oli Töölönlahteen henkilökohtainen suhde useamman kymmenen vuoden ajalta. Hänelle Tölikan rannat varsinkin Eteläpäädyssä ovat edustaneet aitoa luontoa ja vehreyttä keskellä kaupunkia. Mielestäni tämä on jo arvo itsessään. Se, että alue oltiin kaupungin toimesta päästetty jättömaaksi ei oikeuta linkissä nähtyjä toimia. Ehkä alueen olisi voinut vaan siivota ja kunnostaa. Järjettömän puunkaadon välitön seuraus on se, että neliöihinsä nähden yksien Helsingin kalleimpien uudisasuntojen ikkunoista näkyy nyt kauniisti yli koko rehevän töölönlahden. Välillinen seuraus on, että mm. linnuston määrä ja diversiteetti alueella on radikaalisti pienentynyt. Toki lintuja on vielä jäljellä. Yksi pomminvarma karppihavaintoni nousi vedestä lentoon ja kaarsi ylitsemme ilkkuen ylioptimistista karpinonkijaa.

Jatkoimme eteenpäin ja ensimmäinen varsinainen pummi tehtiin mustatokon kanssa. Aurinko lämmitti ihanasti kasvoja ja kolmipiikit pitivät kärpäsentoukista. Olimme koko kisan ajan onnekkaita, mutta tästä rannasta lähtiessämme totesimme yhteen ääneen tyytyväisinä yhden yllättävän menestyksen takana olleen totuuden. Maltoimme onkia kaikkia ajateltuja paikkoja. Tästä Jari oli joskus mustatokon saanut (tarkoituksella) ja siksi oli täysin perusteltua viettää lähes kokonainen tunti kolmipiikkejä ongiskellen. 


Väsymys alkoi viedä voittoa tavoittellisuudesta. Kävimme nukkumassa yhdellä siika- ja kampelarannalla mukavassa auringossa. Itse torkahdin ja Jukkakin taisi käväistä rigiunissaan. Kukaan ei tarkkaillut vapoja ja Mitri viipotti ties missä. Sen verran saimme itsestämme puristettua irti, että jatkoimme matkaa toiselle siikarannalle. Varjossa oli viileää, mutta kokemukset paikan antavuudesta myöhäiskevään aamukajossa pitivät meidät rannassa reilusti toista tuntia. Eikä siian saanti mikään mahdottomuus edes olisi ollut. Koko tuona aikana emme saaneet yhtä ainoaa kalaa. Särkikalat eivät olleet saapineet rannoilla. Meille se kertoo siikakauden olleen edelleen käynnissä.

Täällä alkoi myös lopulta meidän kilpailu kelloa ja muita joukkueita vastaan. Olimme hoksanneet liveseurannan vasta lirkkirannassa, mutta emme  juuri nähneet vaivaa muiden edesottamusten seuraamisessa. Nyt kun aikaa oli ja viileä kallio ei houkuttanut ummistamaan silmiä, aloimme ymmärtää todellisen tilanteen. Kello kävi rivakasti eteenpäin eikä ennakkosuosikkien lajimäärä lisääntynyt odotettuun tahtiin. Jos kaikki menisi putkeen ja epävarmamme hyväksyttäisiin olisimme 31 lajissa. Muille tulisi hoppu. Yhä tiiviimmässä tahdissa seurasimme tulosseurantaa ja mielessä alkoivat risteillä eriskummalliset ajatukset. Mitä jos? Samassa hetkessä alkoi myös koko kisan poissa pysynyt spekulointi. Kuinka kauan tässä kannattaisi viettää ja mitä muita lajeja kuin siika ja kampela meillä vielä olisi mahdollista saada.


Mustatokon olemme saaneet kerran. Tuurilla täplätokkojen seasta. Silti jo muiden lajilistoja selaten ja vanhoja keskusteluja ja harjoituskertoja muistellen oli helppo valita kohdelaji. Koska vedet olivat kylmiä ja tätä kautta kolmipiikkinen massa rantautuminen vielä edessä laskimme mahdollisten mustatokkojen osuvan aiempaa todennäköisemmin koukkuun. Taitoimme kulkumme sille samalle paikalle, josta oletettavasti muutkin mustatokkonsa olivat onkineet. Saapuessamme rantaan Jukka ja Mitri muistivat yhden pienipiirteisen paikan joka heille oltiin vinkattu vuosia takaperin. Tässä oli koko meidän kisan kuvan. Emme juuri ole etsineet itse paikkoja vaan olemme kurvanneet alueille vasta pioneerien jälkeen heti joukkomatkojen jälkimainingeissa. Helsingistä maratonin aikaan saatavien lajien määrää tuntuisi olevan lähellä maksimia ja koska uusia lajeja ei tule on pioneereilla ainakin hetken vaikeampaa. Kun asialleen paneutuu voi löytää itsensä helposti kärkitaistelusta. Meillä on toki puolellamma yhteensä kohta 90-vuoden onkikokemus Helsingistä ja kymmenen vuoden maratontaival. Tänä aikana on oppinut jotain ja osaa mielessään hahmottaa Helsingin kalojen olinpaikat. 

Kun mustatokko nousi alle minuutin onkimisen jälkeen katosi letkeys ja itsehillintä täysin. Leikkimielisesti ja ironisesti tanssin ja riemuitsin puristaen pienen pientä kultajyvästä kisan likaamissa ja kuivattamissa käsissäni. Siinä hetkessä oli ripaus adrenaliinia ja euforiaa ja viimeistään siihen konkretisoitui se, että olimme mukana kilpailussa. En jaksaisi innostua mustatokosta sen kauneuden ja harvinaisuuden takia. Edes se, että saisin elämänpisteen ei sykähdyttäisi läheskään riittävästi. Mieleltään olemme kaikki kisaajia. On hauska koetella ja mitellä taitoja itseään vastaan, mutta vertaaminen ja oman tekemisen peilaaminen muihin on  oleellinen osa skabaa. Rinnastan Kalamaratonin vakavuusasteen lautapeleihin. Tottakai haluan niitä pelatessa pärjätä, voittaa, mutta menestyminen ei ole edes mielessä peliä aloittaessa. Samoin tappio lautapelissä ei harmita vaan hyvän pelisession jälkeen kaikki poistuvat koteihinsa rentoutuneina ja hyväntuulisina.

Ironinen ilonhetki...


Ehkä eniten lämmitti se, että vaikka kuha ja liejutokko dumattaisiin lajeistamme pois jäisi tilastoihin seisomaan hurja luku - 30. Siinä on jollain lailla stadilaisen onkijan merkkipaalu. Yhden 24-tunnin aikana tämä määrä on niin hurja, ettei sen toistaminen uudessa kisa ole todennäköistä. Tämä oli yksinkertaisesti täydellinen kilpailu. Istuimme autossa hiljaa ja kurvailimme rauhallisesti kisakeskukseen. Valehtelisin jos väittäisin, ettei lajitunnistus jännittänyt. Liejutokot tuomittiin hietasiksi. Tämä otti selvästi Jukan itsetunnolle. Hänelle on kaatunut koko Siloneulahistorian ajan lirkkikalavastuu. Minä ja Mitri emme hirveänä ole tätä omaksuneet. Nyt Jari onneksi oli hyvänä taustatukena. Useamman kerran seuraavien viikkojen aikana Jukka on maininnut asiasta. Olisi vaan pitänyt etsiä selkeämmät yksilöt eikä luottaa tuuriin. On sekin kisaaja - 31 on paljon vähemmän kuin 32.

Kun nostimme kuhan esille sydän löi pari kertaa tyhjää. Kuten olimme olettaneetkin kala oli mitalla suurinpiirtein 39.8 senttinen. Lajituomari Pennanen kuitenkin lausui heti alkuun helpottavat sanat -On kai tämä pakko hyväksyä kun on niin lähellä, sitä paitsi kalathan kutistuvat kuivuessaan. Näin mekin sen näimme ja varmasti olisimme kokeneet olomme kaltoin kohdelluiksi jos kuha oltaisiin tuomittu alamittaiseksi. Tämä keskustelu käytiin myös lahnarannassa. Jerry oli aikoinaan kuljettanut tarkastukseen juurikin samanmoisen kuhan ja silloin tuomio oli ollut toinen. Solidaarisuus ja tilannetaju olivat puolellamme.


Jussi T. Solidarius (kuva: Ilkka Jukarainen)

Kilpailua oli jäljellä puolitoista tuntia. Onkisimme loppuajan Mustimaan hiekkarannalta kampelaa ja siikaa  ja odottaisimme mitä muut tekisivät. Kaikki oli tehty. Oli aika nauttia. Tunnelma kisa-alueella oli rento. Stadiongen ajankohta mielytti selvästi kaikkia kisaajia ja kenelläkään ei ollut kiire minnekään. Reporankoja maratonareita makasi auringossa ja jokaisella oli vielä viimeinen unelma. Edes yksi uusi laji joka nostaisi mielialan lisäksi sijoitusta entistä korkeammalle. Rötkötin hiekalla ja katselin kruunuvuoren rantaa. Oli mukava olla. Toisena tasalajeissa kanssamme voitosta taistelleet Kalapuikot onkivat vieressämme myös oletettavasti kampelaa ja siikaa. Kisassa epäonneen törmänneet Deliriumin Olli ja Marco jahtasivat kaempana seipejä ja säyneitä ja me olimme epäuskoisia. Olimme kokoajan kuvitelleet muiden tuovan osan lajeista vasta viime tarkastukseen, mutta kellon tikittäessä tajusimme ihan oikeasti johtavamme kilpailua.

Siinä hetkessä aika alkoi mataa. Katselin Jukkaa, Jaria ja Mitriä. Konalan Kieslowski oli antanut kaikkensa. Väsymys oli vienyt voiton ja loppuhetkillä kuvauskalusto oli hiljaisimmillaan. On siinä ollut valtava urakka. Pysyä 24h mukana ja keskittyä tarkennuksiin, valotusaikoihin, aukkoihin ja kuvakulmiin. Kuunnella muiden ohjeita ja jatkuvaa pientä kuittailua. Muistutuksia missatusta matikasta ja toiveita erilaisista linssivalinnoista. Jukka ja Jari juttelivat kuten aina. Heidät tuntien huomasi silti jo kauas, että kaikki ei ollut normaalisti. Voitto olisi Jarille toinen ja Jukka on alkuperäisistä Siloneulalaisista viettänyt lajien puitteissa eniten aikaa rannoilla. Vaikka Jukka muuta väittäähivelisi voitto mukavasti itsetuntoa. Jari on myös kolunnut aikanaan Helsingin rantoja kauan ja tehnyt ihan konkreettisesti suuren työn kalapaikkojen suhteen. Jari on myös tullut ikäänkuin ulkopuolelta koko lajikalastuksen ytimeen. Meillä muilla on ollut joukkueemme ja viiteryhmämme , mutta Jari on sukeltanut joukkoon ulkopuolelta. Hän on onnistunut lyhyessä ajassa verkostoitumaan yllätävään tiiviisti lajikalastuksen ytimen kanssa. Paljon sillä on tekemistä luonteen kanssa. Periaatteen mies on ystävällinen ystävällisille ja äärettömän oikeudenmukainen. Lisäksi lupsakka Pohjoisen miehen kanssa on äärimmäisen helppo tulla juttuun.

Viimeisellä rannalla

Kommunikointimme oli normaalia jähmeämpää, emme uskoneet kampelaan ja samalla, ehkä ensimmäistä kertaa koko skaban historian aikana toivoimme, että muiden lajit olisi jo ongittu. Kello kääntyi kahteentoista ja kilpailu oli ohi. Saimme onnitteluja, mutta emme itse vielä uskoneet voittoon. Jäimme sillan kupeeseen rupatteleen Deliriumilaisten ja Tremensläisten kanssa. Itselleni tämän vuoden kisoissa oli kaksi tapausta ylimuiden. Niin vaan Marco, Olli ja Tuomas(?) onnistuivat taas taikomaan jotain uutta ja ihmeellistä. Vaskikaloista on puhuttu jo parina edellisvuotena, mutta se joka kalan ensimmäiseksi tuo näytille voi hitusen röyhistellä rintaa. Jos tuosta tekee itselleen "varman" on taas hetken pienessä etulyöntiasemassa muita vastaan. Toinen teko tapahtui Kotkassa. Yksi joukkueista oli onnistunut perhostelemaan Sapokasta karpin. Siinä on pioneriteettiä näin suomalaisittain. Antaa taas karpinonkijalle uskoa siihen, että isossa maailmassa toimivat kalastustavat onnistuvat myös täällä kotosuomessa. Kun kyseessä ei edes ollut vahinko vaan tarkkaan harkittu ja ajankanssa toteutettu projekti voi huoletta kysyä kuinka moni on tätä ennen saanut Suomesta tarkoituksella karpin perholla?

Lopulta siis voitimme koko roskan. Olo oli lähinnä hämmentynyt. Olimme varmasti yllättyneempiä kuin kukaan muu. 24-tuntia sitten olimme lähteneet samalta saarelta pitkälle onkireissulle tarkoituksena nauttia kalastuksesta, seurasta ja aurinkoisesta Helsingistä. Tämän myös teimme, mutta siinä sivussa onnistuimme kaikessa mihin kalastuksen tiimoilta rupesimme. Voitolle ei todella ole olemassa mitään salaisuutta. Miksi edes pitäisi. Tärkeintä meille on se vanha kulunut letkeä fiilis joka toimii aihiona kaikelle tekemiselle. Olen kiitollinen kisajärjestäjille tapahtumasta ja näin puolenyön jälkeen haluan vielä kerran kääntää ajatuksen siihen miksi Kalamaraton on mikä on.

Kisa on yhtä hieno kun sen osallistujien asenne. Kalamaraton kuolee sillä hetkellä kun sinisilmäinen usko rehellisyyteen rapistuu ja kisaajat kääntyvät toisiaan vastaan. Jokainen osallistuja ymmärtää kuinka helppoa huijaaminen olisi. Fuskaamalla voi voittaa palkintoja, mutta sillä voi myös hävitä kaiken. Pahimmillaan pahailma syö hommaa sisältä ja näivettää koko tapahtuman. On olemassa paljon tapoja kalastaa ja jokainen näistä on tekijälleen se oikea. Lajikalastus on vain yksi kalastusmuoto muiden joukossa. Parin vuoden tauko kisailuista teki hyvää. Nautimme suunnattomasti joka hetkestä ja muistimme hyvin nopeasti sen miksi Kalamaraton vei aikanaan täysin mukanaan. Tunnelma rannoilla oli rento ja huoleton. Kaikilla oli aikaa ja kaikille riitti hymy tai naurahdus. Näin sen pitää olla, tällaiseen tapahtumaan haluaa osallistua uudestaan.

On täysin varmaa, että meidän maratonhistoriamme ei pääty tähän. Jukka haluaa saada sen liejutokon, Mitri onkia ja itseäni lämmitäisi jos saisin kerran jonkun lirkkikalan. Voisiko maratonin vetää nelihenkisillä joukkueilla - haluaisimme Jarin mukaan. On vaikea ennustaa mitä teemme. Kieltämättä Kotka ja Sapokko tuntuvat kutsuvilta, Turkukin on kuulemma hieno kaupunki, mutta Stadi on hima. Täällä on meidän juuret ja täällä kisataan meille se rakkain maraton. Ensivuotta voi olla hiukan vaikea jättää väliin. Se olisi epäreilua. Meidät on helppo pudottaa alas, mutta hyviä tarjokkaita olisi monia. Kenen kisassa on eniten tuuria vuonna 2016, aika näyttää. Vaikka toisaalta, suuret mestarit lopettavat aina uransa absoluuttiselta huipulta.

 Helpolla tuli! (kuva: Ilkka Jukarainen)

Kommentit