Vaikeuksin kautta voittoon 15-17.8.2015

Mikä on kalareissun huippukohta - lähtö, väsytys, haavin heilahdus, pönötys vai se hetken hiljaisuus joka rantaan laskeutuu karpin kadotessa takaisin järven syliin? Onko suurin kala välttämättä se hienoin? Tarvitseeko kalaa saada edes itse vai riittääkö elämykseksi se, että todistaa vierestä kun parin vuoden projekti lopulta palkitsee?

Karppireissu alkaa siitä, kun kääntää katseen - syystä tai toisesta - tiettyyn järveen. Kun päätös paikan onkimisesta on tehty alkaa tontti kummitella mielessä. Meidän energiatasoilla järven valinnan ja lopullisen onkireissun väliä voi olla helposti vuosi pari. Siinä ajassa ehtii hekumoida. Kalat kasvavat ja pienevät riippuen mielialasta. Välillä alue tuntuu mahdottomalta onkia, joskus pensaiden välit näyttäytyvät ajatuksissa avoimilta. Usein paikalla käydään jo talvella. Homma on makustelua.
Tämä kaikki johtaa lopulta siihen, että ensimmäinen syöttöreissu uudelle paikalle on ainutlaatuinen. Se ei toistu. Pitkä alustus tiivistyy ensimmäiseen ritsalliseen tai spodilliseen. Kaloja on ehkä jo nähty, mutta useimmiten epävarmuus on perusteltua. Kukaan ei ole varma onko järvessä ylipäätään enää elossa olevia karppeja. Tämä magia puuttuu vanhalta jo hyväksi havaitulta järveltä.

Mäskiviikolla ajatus kääntyy usein järvelle. Lasten nukkuessa isät katoavat iltaan. Hampaidenpesuhulinasta peilityynen järven rantaan kestää noin tunnin. Tunnelmaero on marraskuun illasta heinäkuiseen keskipäivään.  Mäskäyksen jälkeen kamoja putsatessa ja kasatessa se tapahtuu, nopeana kuin tähdenlento. Havainnon jälkeen et osaa kuvailla sitä muille. Selkä, pinnalle nousevaa pää tai rauhalliset suuren renkaat. Nielaiset etkä saa tapahtunutta toistettua mieleesi, epäilet, mutta tiedät. Kotimatka on pitkä, tulisipa jo onkiyö.


Tyhjä reissu uuteen paikkaan on ongelma. Jos yhtään varmaa kalahavaintoa ei ole on kynnys palata paikalla korkea. Luultavasti tämä on useimmiten virhe. Pohjatyöt tehdään  niin hyvin, että tuskinpa olemme ikinä onkineet karpitonta järveä vaikka monessa paikassa olemme jääneet kalatta. Todennäköisesti on hölmöä antaa periksi ja aloittaa taas alusta - toisaalla. Yksi varma merkki taas tarkoittaa  paluuta. Jos järvessä on kala sen saa kun jaksaa istua. Aika ratkaisee. 

Nyt olimme viimeisellä kierroksella. Auennut solmu, katkennut koukku, havaittu ainakin "vitosen" kala ja yhteensä viisi kalatonta yötä alkoivat olla paatuneemmallekin liikaa. Sovimme Jukan ja Jarin kanssa vielä viimeisestä yrityksestä. Istuisimme rannassa kaksi yötä ja toivoisimme parasta. Halusimme saada karpin, mutta vielä tärkeämpää oli kääntää tämän järven viimeinen sivu. Kirjan juoni oli ollut monipolvinen ja kietonut tragedian, komedian ja draaman sievästi yhteen nippuun niin, että ennen viimeistä lukua kenelläkään ei ollut aavistusta loppuratkaisusta. 


Viimeinen luku jatkoi jo tuttua juonen kuljetusta, jossa mehustellaan perjantai-illan auvolla, täydellisen huolellisesti toteutetulla ennokkosyötöllä ja sillä hetkellä kun leiri on taas pystyssä ja juttu luistaa. Karpinonginnan Harlequinpokkari - jokainen tietää mitä saa. Toista oksettaa jatkuva fiilistely ja kolmas itkee onnen kyyneiltä. Paikalla olleille se on silti aina totta. Viimeisellä vilkaisulla teltan suulta näin vielä viimeisen perseidin. Silmäräpäys joka olisi voinut jäädä näkemättä.

Herätys hälyttimen huutoon on raju. Sydän lyö ohi, sen tuntee. Lumpeiden täyttämä, täynnä vanhoja tukkeja ja hakoja oleva ranta ja yö on huono yhdistelmä. Kala ui jo viidessätoista sekunnissa kauas eikä siinä ajassa ehdi kunnolla edes avata makuupussia. On raskasta katsoa kaksinkerroin olevaa vapaa siiman laskeutussa hämärässä läpikäymättömään lumpeikkoon. Ei voi olla varma onko kala enää kiinni, Useimmiten lumpeet antautuvat ja kala jatkaa kulkuaan. Rigi ei poikkea ikinä? Kombirigi on kaunis ja sillä on saatu paljon kaloja. Enää en sido yhtään vastavaa. Solmu on setin heikoin kohta ja nyt niitä oli yksi liikaa. Kalan ollessa jo lähes vapaassa vedessä paine siimanpäässä loppui. Harmitti! Jukka silitteli riginsä raatoa ja kirosi ääneen. Tilanne oli lähes masentava ja kömpiessäni takaisin telttaan olin varmaa että loppu luku fiilisteltäisiin elämyksillä, kokemuksilla ja sillä, että tärkeintä on ystävyys, toveruus ja matka. Kaloja emme enää saisi. Mutta niin vain Harlequin yllätti. Muutaman tunnin päästä kuvailin karppia. Työmies sai palkinnon. Jukan kuudes yö rannalla löi viimeisen luvun viimeisen pisteen. Järven valinnasta oli kulunut reilusti puolitoista vuotta, mutta ensi havainto piti timanttisesti paikkansa. Kala oli ainakin viisikiloinen. 

Jos tälle retkelle laskisi miestyötunnit päästäisiin hirveisiin lukemiin. 6 tyhjää huonosti nukuttua yötä, monen monituista mäski-iltaa, pirusti mummokahvia, liikaa nuudeleita ja hurjan paljon tarvettaan enemmän iänikuista karppijorinaa. Kättelimme, istuimme ja alas ja joimme vielä yhdet kahvit. Saamamies oli oikea - ahkerin. Silti väitän, että Jukan, Jarin ja minun tunnelmilla ei hirveänä ollut eroa. Suljimme kirjan, nukuimme pitkät päiväunet, odotimme vielä yhden yön ja lähdimme äärettömän tyytyväisinä takaisin kotiin. Tämä oli meille vaikein kala ikinä ja nyt se on saatu. Se on mitättömyydessään onkijalle äärimmäisen iloinen asia.




Kommentit