Avointen vetten autuus - stadisiikaa 23.3.2007

Niin se vaan avovesikausi pamahti päälle kesken odotetuimman pilkkisesongin. Eteläinen lämpö ja myöhäinen talventulo olivat tehneet jäät siloneulalle liian petollisiksi ja kun samaan aikaan stadin ensimmäiset siikamestat olivat olleet jo viikonpäivät vailla jääpeitettä, oli aika kaivaa vavat esiin ja suunnata askeleet kauniin helsingin rakastetuille rannoille.

Dösässä istuessa tasaisen harmaa pilviverho makasi lakoonisena stadin yllä, mutta mielessä ilme oli tavallista kirkkaampi. Siikakausi on yksi vuoden odotettu kohokohta ja viimevuotinen kauden missaaminen Laurin syntymän takia oli nostanut kuumeen tavallistakin kovemmaksi. Myöskään Jukan muistot viimekaudesta eivät olleet kummoiset; särjet olivat saapuneet mestoille jo heti jäiden lähdettyä ja limanneet sormet aina siikatärppien välillä tunnottomiksi. Vapoja viritellässä vallitsi syvä hiljaisuus - molemmat halusivat jo korkata avovesikauden. Ensimmäinen puolan vapautus, kevyt takaliike ja se kaunis ääni jonka siima päästä purkautuessaan puolalta kohti tunnettuja sukamatomattoja - siinä se oli, vapaanveden kausi oli auki.

Sillanpäällä pari äijää liotti matojansa, mutta edes heidän kommentit täysin tyhjästä aamusta eivät saanet hartioita lyhistymään. Pian usko koki vahvistusta kun sillalle nousi pieni, mutta kovin kaunis ja herkullinen karisiika. Ei mennyt kuin hetki, kun kotoa tulleen puhelun keskeytti vavan kaunis tärinä, rauhallinen odotus palkittiin kun vastaiskun päätteeksi tunsin pikkusiian pyristelevän siiman päässä. Koko ei ehkä ollut kummoinen, mutta ensimmäinen siika kahteen vuoteen pakotti hymyn nousemaan poskille. Loppu päivä olisi enää muodollisuus - pakollinen kala oli jo ylhäällä.

Jukka oli kuitenkin toista mieltä. Niin usein kun olenkin katsellut kateellisena broidin nostavan vierestä komeita hopeakylkiä niin tällä kertaa olisin suonut mielelläni kalan myös siihen osoitteeseen. Ehkä juuri siksi yritin ehdotella pyytöjen aktiivisempaa tarkastusta - tuloksetta. Kun lopulta sain tahtoni läpi ja vetäisin varmistusvastiksen tunsin yllättäen kevyen painon siiman toisessa päässä. Kelatessani ymmärsin nopeasti, että siika ei vedestä nousisi, mutta silti ällistys oli aikamoinen kun rannalla räpiköi kookas ja karmea kivinilkka. Ei auttanut muu kuin tapella kiemurtelevan iljetyksen kanssa hetki ja irrottaa tapsi kauhugallerialaisen kitusista.


Kello tikitti vääjäämättä eteenpäin ja yhden sillalle nousseen siikasen lisäksi reissu sujui rauhallisissa merkeissä. Hetki hetkeltä usko useampien kalojen saannista hiipui, mutta samalla kun ilmoitin että nyt enää pari minuuttia niin on lähdön paikka, taipui jukan vapa varman siikatärpin merkkinä. Siika paljastui edellistä hiukan isommaksi ja 350 grammaisen yksilön luoma usko pakotti meidät jäämään vielä hetkeksi aloillemme. Pari minuuttia lisää ja taas Jukan sama vapa morsetti onnistumista - jäisin siis tänäänkin kakkoseksi. Päivän pienin siika vastaanotettiin tyytyväisin hymähdyksin ja hetken yrittämisen jälkeen päätettiin kalapäivä tyytyväisenä. Siikakausi oli ja vasta aluillaan...

Kotimatkalla mieli oli täynnä odotuksia ehkä liiaksikin. 52:sen takavalojen kadotessa vääjäämättä kohti pirkkolan ulkoilutaivasta tajusin nopeasti käveleväni kotia kohti yhtä vapapussi vajaana. Toivottavasti kunnollisen ja lakiinuskovat suomalaiset toimittavat arvokkaat työvälineet löytötavaratoimiston hellään huomaan...

• sää: +6, puolipilvistä
• saalis: Teemu 1 siika (n.200g), Jukka 2 siikaa (350g, 150g)