Kalamaraton 2008 - Hei Hoi Hauki

Esox Lucius
Hauki - tuo kaislikoiden kuningas, rakkolevävyöhykkeen keisari ja välivesien silakkaturma. Vesissämme vaani vähän todellisia saalistajia - siksi hauen kalastus lieneekin suuressa suosiossa Hopeisissa Haukoissaan ylihintaisia jerkkejään heiluttavien painon metsästäjien keskuudessa - saalistaja etsii saalistajaa.



Hauen krokotiilimainen ulkomuoto ja kotivesiimme suhteutettuna suuri koko ovat luoneet etelän merialueiden liepeillä sen ympäriille myyttisen auran. Vihertorpeedo, limatuubi, vihernieriä - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tuon aerodynaamisen ihmeen ruokavalio on moninainen: kalat, pienet vesinisäkkäät, vesilinnun poikaset jo moni muu päättää päivänsä Hauen tuhansien hampaiden kautta.

Hauen taipumus kannibalismiin on johtanut moniin legendoihin maatuskahauista ja aikalaistarinat hauen iskuhalukkuudesta ihmiseen elävät ja voivat hyvin. Moni pukeutuu saunan väliuinneillakin epäsuomalaisesti uima-asuun sukeltaessaan vihreään veteen haukikaislikoiden läheisyydessä.Aikanaan hesarissakin julkaistun artikkelin mukaan hauen iskuhalukkuus ei paljoa kärsi kun 30 euroinen design-jerkki vaihtuu keittiön vanhaan ruokalusikkaan. Niin tyhmää kalastajaa ei ole, ettei vuorokauden kalastettuan saalinaa olisi useampaa kuin yhtä niin tyhmää kalaa kuin hauki.

Aamu aukeni aurinkoisena. Kevyt etelätuuli siirteli maalauksellisia kumpupilviä sinisellä taivaalla ja keskimääräistä kylmempi toukoilma ei tuntunut aivan niin kylmältä. Siloneulan lähtökohdat tulevaan 24 tuntiseen olivat epävarmat. Mitrin viimehetkellä ilmestynyt matka oli tuhota haaveet osallistumisesta, mutta onneksi puhelu Mikolle varmisti särkikalafarssin täksikin vuodeksi.Omalta osalta tunnelmaan pääseminen oli tavallista vaikeampaa. Vielä puoli 12 kärsin kesäleirienensiapukoulutuksessa kelloa katsellen. Lopulta 2/3 koulutuksesta selvittäneenä istuin bussissa ja toivoin, että Jukka tai Mikko kolauttaisivat mielummin päänsä kuin avomurtaisivat kätensä törökivikoilla taiteillessaan. 1/3 vammoista jäisi minulta hoitamatta.

Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen todistetusti mukana

Pian seisoin jo Hertsikan metriksellä odottamassa kisakavereista. Eikä aikaakaan kun Mikon Sähkön uuden karhea sininen pakettiauto kaarsikin poimimaan (yli) innokkaan kalastajan kyytiinsä ja oli aika aloittaa vuoden 2008 talkoot. Edellisvuoden jouluaaton jälkeen ei suunnitelmien muutokselle ollut syytä, joten vanhiksen suvannolla pakun ovi aukesi ja Siloneula oli valmis aloittamaan kisan teemalla - Saalistus 17.

Suvannon muureilla oli vielä reilusti tilaa, joten tunkematta löysimme paikkamme omasta mielestämme parhaalta vimpapaikalta. Mikon maratonneitsyys oli pian puhkaistu kun kaunispikkusalakka avasi lajikirjomme. Epäusko alkoi hiipiä mieleen kun lähes kaikkien joukkueiden saalislajit eivät diversitenxetillään huikaisseet. Tuntui, että koko vandaelvan suisto olisi mystisesti tyhjentynyt muista särkikaloista. Pian tilanne alkoi kuitenkin normalisoitua ja ahven, kiiski ja pasuri nostivat kalaluvun jo neljään. Jukka sai samalla tärkeää tietoa mahdollisesta Hopearuutana paikasta ja usko 17 kalaan koki raavaan kohotuksen.

Muutama joukkue onnistui saalistamaan vimpankin, joten usko sen todellisen kohdekalan saantiin oli vahva. Pian paikalle kurvasi myös Symbioosin kalakerho. Kaverit onkivat hetken keskittyneen näköisinä ja vimpa olikin jo kuivilla. Myhäilimme kaverien taidolle - tuurista tuskin on kyse, vastaava näytelmä on näet näytelty aiemminkin. - ja jatkoimme onkimista. Pian tunsin tutun vastuksen siiman päässä ja pääsin pitelemään viime vuotista paljon vaikeampaa vimpaa.

Vaihdoimme hiukan paikkaa sorvan, särjen kolmipiikin ja lahnan toivossa. Puolet toiveista toteutui sorvan ja kolmipiikin muodossa, mutta ensimmäistä siimahelvettiä selvittäessäni totesimme lahnan ja särjen nousevan helpommin vasta kisakeskuksen kupeesta. 7 lajia plakkarissa käänsimme kurssin kohti perusruutanapaikkaamme, josta kultakyljen nouseminen ei ole koskaan kestänyt viittä minuuttia.

Saapuessamme innosta puhkuen laiturille, lammikon toisella rannalla raavaat tosimiehet loivat uutta copacabanahiekkaa lätäkön rantaan. Kaljan juonnin lomassa he loivat meihin ja toiseen joukkueeseen joka liotteli matojansa ilman tulosta vedessä epäileviä ja sääliviä katseita. Herkät kohomme saivat kellua aivan rauhassa, joten toisen joukkueen esimerkkiä noudattaen mekin poistuimme pikaisesti paikalta.

Saamamies ja saamahymy

Seuraava ruutanalammikko latte-vesineen löytyi vuosaaren vanhalta puolelta. Ehdimme Mikon kanssa juuri saada kamat kasattua, kun Jukka jo piteli pientä ja kaunista Ruutanaa käsissään. Räpsäistessäni kuvaa kalasta ja Jukasta tajusin, että minulle oli käynyt kuin entiselle Tarpooninkalastajalle. Kameran akku alkoi olla lopussa ja ymmärsin, että osa maratonin tulevista huikeista hetkistä jäisi tallentamatta tuleville sukupolville.


Kahdeksan kalaa kasassa

Kaloja oli plakkarissa 8 ja lähellä virtaava kymmenpiikkipuro nosti kalamäärän nopeasti yhdeksään. Kympistä puuttui enää harvinainen särki, jonka uskoimme nostavamme nopeasti vartsikan kivilaiturilta, mutta toisin kävi. Homma ei mennyt aivan tuubiin. Kaapiessani koiranpaskaa urakenkieni pohjasta tajusin Jukan ja Mikon matojen saavan olla aivan rauhassa. Teimmekin nopean ratkaisun ja käänsimme pakun keulan kohti Honkaluotoa. Edellisvuosilta paikalta on löytynyt lahnalle varmahko spotti ja särjen saamista nyt ei paikalta voi välttää.

Perillä särki nousikin rannan puolelle nopeasti ja kun tarkastutin kymppiä honkaluodolla kantoi Jukka saarelle jotain suurta ja kaunista. 1,4 kiloinen lahna oli purrut matoa ja 11 kalalajia oli kasassa. Jutellessani tuomariston kanssa lipsautin suustani jotain varomatonta - pomminvarma hauki ja muutama muu varma kalalaji nostaisivat lajimäärämme kohti tavoitetta. Usko 17 lajiin eli vahvana eikä mikään tuntunut siirtävän ylväänä lipuvaa siloneulalaivaa kurssiltaan.

Kivinen kymmenpiikki

Perinteisesti kympin jälkeen on käyty tankkaamassa tukevasti. Matkalla kohti lauttasaarta katseemme haki pizzamestaa, jossa olisi hyvä istahtaa hetki ja luoda suunnitelmat tulevaa varten. Matkan varrella pizza- ja kebabpaikat vilistivät silmiemme alta ja lopulta löysimme läheltä lauttasaarta houkuttelevan pizzerian. Tankatessamme ravitsevia transrasvoja ja taatusti eläinperäistä suonentukkijaa kitaamme laadimme pettämättömän suunnitelman, jonka aloituskohteena olisi läheinen lauttasaari.



Ammattilaiset työssä

Edellisvuonna yllättäen vaikeutta tuottanut silakka nousi tänä vuonna helposti. Edellisiltana sidottu litka ei ehtinyt killua vedessä puolta minuuttia pidempään kuin suomenlahtelainen dioksiinimöykky täydensi lajimääräksemme 12. Jätimme Symbioosin onkimaan paikalta kivinilkkaa ja jatkoimme matkaamme vinkkien perässä kohti pikkuhuopalahtea ja mahdollista hopearuutanaa. Karttamme oli valitettavasti kotona ja paikan löytäminen pelkän pienen muistikuvan perusteella ei onnistunutkaan aivan itsestään. Kalapakumme kurvaili Munkkivuoren ja Pikkuhuopalahden teillä kunnes lopulta päätimme ottaa jalat alle ja kävellä ottipaikalle.

Joku toinenkin joukkue oli jo paikalle, eikä kulunut aikaakaan kun ensimmäiset pyytömme hävisivät vuoripurokirkkaaseen veteen. Samalla paikalle hiipi myös suomalaisen uistinvalmistuksen grand old trio. Juha Salosen johtama titaanien joukkue tuntui pitävän sellaista vauhtia, että vanhojen herrojen sietokykyä ei voinut muuta kuin ihailla. Saimme pikaisesti kaksikin hopearuutanaa ja jutellessani titaanien kisan etenemisestä lainasin samalla hetkeksi onkeani Paavo Korpualle. Vanha herra Korpua tuntui viimein löytäneen mato-ongesta kilpailijan roohvessorillensa niin tiivisti vakaa käsi puristi onkeani. Yritin muutamaan otteeseen vihjailla matkanjatkamishalukkuudestamme, mutta vasta dementiavahti salosen tiukka käsky sai Paavon luopumaan ongesta.


Nostaessani pyyntöä ylös tunsin painoa siiman päässä ja ojensin ongen takaisin mr. Kuusamolle. Olihan vähintäänkin oikein että kalan kokemuksellaan paikalle houkutellut herrasmies sai nostaa uuden lajinsa kuiville. Kävellessäme poispäin käänsin katseeni taaksepäin ja hymyilin ruutananonginta hetkellemme herrojen Kangas, Korpua ja Rapala kanssa.

Vuoden ainut uusi kalalaji

Aina jossain on joki. Lähellä virtaava Rotten River on tarjonnut usein nopean hauen, joten käänsimme katseemme juurillemme. Kannel Pubin karjut seurasivat katseelleen pakettiautoa, joka suhahti kohti jokirantaa. Paikalla useampi muukin joukkue oli kokenut joen kutsun ja hauet olivat taatusti jo nähneet useamman kuin yhden uisteen. Via Dolorosa oli alkanut. Piiskasimme mätäojaa tunnin ajan, mutta ainoastaan Mikko sai yhden kontaktin hauen pulikkaan. Emme nähneet kenenkään muunkaan saavan haukea, joten poistuimme paikalta päitämme pudistellen.

Edelliskeskiviikkona olimme Jukan ja Laurin kanssa käyneet fillaroimassa keravanjoelle kohdekalana törö. Pienin särkikaloistamme nousikin silloin rannalle alta viiden minuutin ja nyt usko saaliiseen eli vahvana. Saapuessamme keravanjoen rantaan kaksi muutakin joukkuetta samoili samoilla seuduilla. Laskeuduimme siltapengertä joen rantaan ja lähdimme innokkaasti tavoittelemaan töröä ja turpaa. Mikko pommitti samaan aikaan keravan kirkasta haukiuistimillaan. Yhtäkään kohdekalaa ei kuitenkaan kuulunut - taivaskin alkoi itkeä puolestamme ja märkinä jatkoimme epätoivoista yritystä. Lopulta järki ajoi ohi tunteen ja keräsimme kamamme ja lähdimme autoilemaan kohti kuhan kalastusta.

Aikaisempina vuosina olemme saaneet kuhan Vartsikanlahden sillalta, mutta koska tänä vuonna (viime vuonnakin tilanne oli sama, mutta informaatio ei kulkeutunut meille asti) silloilta kalastus oli kielletty oltiin aloituskuhastuspaikaksi valittu urbaani Töölönlahti. Kävellessämme oopperan editse törmäsimme Hanakkaa, punakkaan ja tanakkaan - tai oikestaan vain hanakkan ja punakkaa... tai punakkaan ja tanakkaan.... tai ihan sama. Hauskoja herrasmiehiä jokatapauksessa.

Kaksikko oli heitellyt meidänkin kohteeksi valitsemaa paikkaa saamatta kuhaa, mutta huhu kertoi rannalle asti päätyneestä mittakalasa. Samalla puimme erään joukkueen haavitalkoita törömestoilla - mikäli tässä kisassa huijausta esiintyy ei voi kuin kyseenalaistaa huijareiden fiksuuden. Mitähän menestyksellä oikein mahtaa voittaa. Ei kuitenkaan tuomita ketään. Kisassa parasta on kuitenkin rupatteli muiden joukkueiden kanssa, hauskat ihmiset ja kisailu itseään ja ennätyksiään vastaan.

Sadetta karussa sillan alla

Jigit eivät kauaa ehtineet pommittaa matalaa lahtea, kun tunsin ensimmäisen kalat potkivan siimani päässä. Kala oli kuitenkin reilusti alamittainen ja sai näin vapautensa. Jotta jigaus paikalla onnistui oli pään oltava mahdollisimman pieni - siltikin välillä kalastus meni jigin pohjassa laahaamiseksi. Se ei tosin kuhia tuntunut haittaavan - Jukka sai nopeasti perääni 44 senttisen mittakaunokaisen ja Mikkokin vielä just just mittakalan.

Tölikka oli antanut tahtomamme ja kävelimme autolle samalla hiukan haukea koettaen.Ilta alkoi pimetä ja kylmetä. Matkalla kohti Lauttasaarta saimme hyvät naurut. Ohitsemme kiisi tulenpunainen avoauto, jossa lihaksikas adonis t-paidassa näytti blondilleen maskuliinisuuttaan ja kesäistä Helsinkiä. Ilman lämpötila ei varmasti noussut yli 10 asteen ja sisällä pakussa suunnittelimme juuri kaivavamme pilkkihaalarit esiin. Kun vielä samaan aikaan taivas löi merenpäällä jatkuvasti salamoita oli kontrasti adoniksen ja meidän puuhiemme välillä melkomoinen.

Kun pääsimme lopulta hernesaaren kärkeen, alkoi vettä sataa kuin keskiafrikassa sadeaikaan. Idiotismini pääsi loistamaan kirkkaana ja virittelin sadeasussa kivinilkkapyynnön veteen. Vesi valui sadetakin kauluksesta sisään ja pian seisoin keskellä suurta lätäkköä. Kun vielä iso särki sotki litkan ja kyykin lätäkössä selvittämässä siimasoppaa oli nauru kaukana. Könysin takaisin autoon ja vaihdoimme paikkaa laruun.

Lauttasaaressa sade oli jo väistynyt - se kymmenminuutinen, jona kastelin itseni kunnolla olisi kannattanut viettää autossa. Mutta ikinä ei tiedä milloin kivinilkka puree...Ja niin siinä sitten kävi. Jutellessani deliriumin jäsenten kanssa mato-onkea liottanut Mikko karjaisi saaneensa jonkun luikerokalan. Riemusta kiljuen juoksimme jukan kanssa pitkin kivimuuria. Kolmen vuoden piina oli päättynyt ja maailman rumin kala rannalla - lajeja oli kasassa jo 15 ja mikään ei voisi enää estää tavoitteemme toteutumista. Päätimme ajaa pakun nukkumapaikalle ja jatkaa turvan, törön, hauen ja kirjolohen tavoittelemista auringonnousun aikaan.

Hyvien unien hotelli

Uni tuli yllättävän nopeasti, joskin kahteen kertaan heräsin päänahka puutuneena parkkipaikalla pyörähtäneiden autojen ääniin. Aamu sarasti kuitenkin nopeasti ja kömmimme ulos pakusta pirteinä ja valmiina taistoon. Ensimmäinen suunnitelma oli uusia ruutinkosken niskalta viime vuonna nopeasti noussut turpa.


Vuosien takaisella kokemuksella Mikko jatkoi samalla ruutinkosken hauen metsästystä, mutta niin niskalla kuin itse koskessakin puikkarit eivät olleet hereillä. Myöskään turpaa ei toiveista huolimatta kuulunut - liekö sitten makkaramerkki ollut liian epäterveellinen. Kävimme vielä hauen toivossa pommittamassa koskenalussuvatoa, mutta muiden paikalla olleiden tavoin saimme vain saappaamme kuraisiksi.

Seuraava kohde oli jälleen keravanjoki tuhansine töröineen ja miljoonine turpineen. Useat muutkin joukkueet olivat paikalla harventamassa kalakantaa ja mäkkärin aamuvuorolaiset saivatkin kilometrien laajuudelle levinneitä roskia siivotessaan ihmetellä aamuotusten kalahetkeä. Ei kuulunut haukea, ei töröä eikä turpaa vaikka vierestä kyseiset arvokalat nousivatkin. Olimme treeneissä saaneet törön pohjaongella, mutta molemmat näkemämme törpelöt nousivat kuiville eri metodilla. Jätimmekin töröilyt ensivuoteen ja suunnittelimme jo matkalla eri mitoitusta välineillemme.

Maratonin toinen vuorokausi oli siis perinteiseen tapaan karkaamassa harakoille, joten päätimme pitää mietintä ja tankkastauon viereisen aakkosaseman aamiaisella. Makkaraperunat, pekonit, prinssinakit, lihapullat - rasvaista kuraa, mutta ah niin ravitsevaa ja lämmintä pitkän yörupeaman jälkeen. Kylläisin vatsoinkaan suunnitelmat eivät kuitenkaan kirkastuneet ja epäusko vaivasi väsyneitä. Suunnistimme kuitenkin takaisin mätikselle uskoen, että urakoiden ei haukea voisi olla saamatta.

Ja ah kuinka väärässä olimmekaan! Vajaan tunnin vispaamisen ja tuskailun jälkeen olimme yhtä ahventa ja yhtä ehkä haukikontaktia epäuskoisempia ja lyödympiä. Haahuilimme vielä päämäärättömästi pikkuhuopalahdella ja huomasimme jukan vieherasian jääneen kannelmäkeen. Palasimme takaisin mätikselle ja jukan etsiessä uistimiaan rantaryteiköstä huomasimme Mikon kanssa rasian aseteltuna kauniisti sähkökaapeleiden alle pakun kaaokseen.

Aika alkoi käydä vähiin ja viimeisenä epätoivoisena haukihetkenä kaarroimme vanhankaupunginlahden lätäkölle. Paikalla piiskasi muutama muukin kalamies - ilmiselviä maratonlaisia tai muuten vaan perustavalla tavalla häiriintynyttä sakkia. Ei mennyt aikaakaan kun Jukan vapa taipui vaativalle mutkalle. Riemullamme ei ollut rajoja - juoksin rantaryteikössä kiljuen kohti saalista kuin Usain Bolt. Kun kala nousi vedestä laskeutui lopullinen esirippu haukihaaveidemme eteen. 300 grammainen raitapaita oli mahdollisimman epätoivottu tuttavuus. Samaan aikaan viereinen kalamies katosi hauen kanssa autoon ja kohti Honkaluotoa Mahdoton oli käynyt mahdolliseksi. Käänsimme katseemme kirjolohihelvettiin ilman haukea. Ensivuoden tärkein kohdekala oli ainakin jo selvillä.

Honkaluodolla tunnelma latistui tututtuun tapaan. En voi ymmärtää miksi niinkin hieno kalastuskilpa kuin kalamaraton täytyy päättää stadionkeen. Kirjolohen saaminen stadiongesta vaatii nimittäin taidon lisäksi sitä, että osaa saapua paikalle riittävän ajoissa, malttaa istua (kun maraton on vielä käynnissä) paikallaan odottamassa kalastuksen alkamista ja lopulta haavii ihmisvilinässä tässä kisan vaiheessa arvokkaan kirbelin. Kun vielä kirjolohen saaminen helsingin vesiltä olisi hyvinkin mahdollista (ilman paikkatuntemusta ja taitoa tosin hyvin aikaavievää) ilman stadionkeakin. Tämä mahdollistaisi uudenlaiset taktiikat ja muuttaisi kisan luonnetta ja toisi samalla kaivattu uudistusta itse kisaan.

En halua ottaa keneltäkään mitään pois. Stadionki on osallisujilleen varmasti yhtä hieno tapahtuma kun maraton meille ja tarjoaa kaivattuja kalastuselämyksiä niin perheen pienimmille kuin muillekin kisaajilleen, mutta kalastettuaan 23 tuntia innolla toinen toistaan epämääräisemmissä paikoista ei tunnelma ainakaan omalta kohdaltani muuta kuin laske laiturin markkinatunnelmissa. Ketäänhän ei tietystikään pakoteta saapumaan Honkaluodon kirjolohitalkoisiin, mutta taistellessa omia ennätyksiä ja muita joukkueita vastaan uusien kalalajien arvo kasvaa kisan lopun lähestyessä. Muiden joukkueiden kanssa ajatuksia vaihtaneena on mututuntumani, että ainakin osajoukkuista saapuu ajoissa Honkaluotoon "puolipakolla".

Stadionkea vuodelta 2006

Kuten tästä pitkästä alustuksesta (selittelystä) voi jo päätellä, meille ei kirjolohta tänä(kään) vuonna suotu. Saavuimme paikalle kisan jo ollessa käynnissä ja tyydyimme osaamme ja jätimme ryysimisen toiseen kertaan. Killutimme matoja viimeiseen hetkeen asti ja kellon kumahtaessa kisan päättymisen merkeissä loppusaldona seisoi 15. Eetu piti noutaa puoli kahteen mennessä hoidosta joten poistuimme paikalta kuuntelematta lopputuloksia. Kisa oli ohi ja mieli tyhjä.

Kilpailu itsessään oli taas kaiken hehkutuksen arvoinen. Ikinä ei kisa mene suunnitelmien mukaan ja aina jotkut valinnat kismittävät jo kotimatkalla. Tänä vuonna hauen hajapyynti ja turvatta ja töröttä jääminen jätti hampaankoloon ensivuotta silmällä pitäen paljon. Kuten niin usein mainittua parasta kisassa on hyvä henki, muut joukkueet ja mahdollisuus nähdä stadia päivän ajan kalan silmin. Tästä vuodesta kiitos jokaiselle joukkueelle yksin ja erikseen. Ensi vuonna nähdään - Hei Hoi Hauki!

TULOKSET

1. Symbioosin kalakerho 24 lajia
2. Skes Amatöörit 20 lajia
3. Kuningaskalastajat 20 lajia
4. Kukku Hukku 18 lajia
5. AC Tremens 17 lajia
6. Titaanit 17 lajia
7. AC Delirium 17 lajia
8. Länsituuri 1 16 lajia
9. Homemade 16 lajia
10. Siloneula 15 lajia

NOPEIN 10:

1. Skes Amätöörit 13.13
2. Symbioosin kalakerho 13.25
3. Mutu tuntuma 14.42
4. AC Tremens 14.50
5. Länsituuri 15.35
6. Siloneula 15.52

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Hieno kirjoitus, oli todella mukava lukea. Stadiongen osalta kirjoitus osuu täysin nappiin, kyseinen tapahtuma lähinnä pilaa hyvän tunnelman kisan lopussa ja vaatii joko saapumista paikalle todella aikaisin ja siten peliajan tuhlaamista, tai sitten törkeää kyynärpäätaktiikkaa että vielä ennen kahtatoista mahtuu sekaan jonnekin.
Taimenmies sanoi…
Nice, tämä on sitä hienoa mitä kilpailu tuo mukanaan. Voi kun jokainen joukkue jaksaisi raapustaa vastaavanlaisen stoorin niin siinä olisi lukemista pitkäksi aikaa.

Mitä tulee tuohon haukeen niin Esko tempaisi sen lammikosta kolmannella heitolla. Hauki nappasi rannasta jigin pyrstöön, ammattimiehen refleksein esko tempasi ja hauki lensi pyrstösuussa rannalle.

Tule ensi vuonna kysymään multa lisää hauki paikkoja, voi olla että puikkari paikkoja on idässäkin... tai lännessä. ne pitää tosin käydä testaamassa.

Ensi vuoden tavoitteeksi 18?
Anonyymi sanoi…
Mahtava oli skaba, ja päättelenpä tuosta luettuani onkineeni vieressäsikin kivisillan katveessa. Vielä kun saisi puhkaistua pariin haaviin reiän niin fiilis paranisi kuin kengurun energiahyötysuhde nopeuden noustessa.

Tänä vuonna nähdään taas!
Anonyymi sanoi…
Mainio teksti, kiitoksia kirjoittaneelle. Tarinasta aistii hienosti maratonin parhaat puolet. Kaipa tänä vuonna jo kaikki tietävät mikä joukkue haavilla kalastaa, naurettavaa touhua. Kirjolohen suhteen voisi tehdä joukkueiden kanssa yhteispäätöksen ettei tuoda tarkistukseen yhtään kirreä, oppisivathan järjestäjätkin jotakin. Haavijoukkue toisi toki 5 kirreä!
Anonyymi sanoi…
Kiitoksia Siloneulalle tästä viime vuoden raportista - nämä aina nostattavat kisatunnelmaa!

Eikun kisoihin taas toukokuussa,

t: Kuningaskalastajat
Anonyymi sanoi…
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Teemu sanoi…
Palautteista on poistettu yksi kommentti

Tämä ei ole oikea foorumi muiden nimellä syyttelyyn! Kisa on hieno ja sitä ei kannata pilata turhalla nurinalla ja selän takana puhumisella. Jokainen olkoon ylpeä omista hikipisaroilla ja paleltuneilla sormilla saaduista kaloistaan.

paljon lajeja ja reilua kisaa 2009 kaikille!

t. Siloneula
Anonyymi sanoi…
Tuokin on totta. Vesittää vaan hieman tunnelmaa jos on tarkoitus kisata reilussa hengessä. Kuka tahansahan voi yrittää omaa 24h lajienkkaa milloin tahansa ja käyttää haavia aivan kuten tahtoo. Kisassa kuitenkin on olemassa säännöt joiden tulisi päteä kaikkiin.

Nurinat ja puhumiset on kyllä hoidettu myös arvokkaasti virallista tietä.
Teemu sanoi…
Kisassa on kyseisiä epäilyjä ja legendaarisia kalojen saantitapoja ollut useita.

Itse en voi kuin ihmetellä ihmisen pienuutta jos näin todella on tapahtunut. Henkilökohtaisesti en jaksa päätäni vaivata moisella vaan tarinat lähinnä naurattavat. Ymmärrän toki kiukun ja ärtymyksen ja kuten koko elämässä ylipäätään kaikki sujuisi mukavammissa ja hauskemmissa tunnelmissa jos kaikilla olisi samat säännöt.

Kiitos kaikille kommenteista
Teemu Heikkilä
Siloneula
Anonyymi sanoi…
Kylla, luultavasti niin se on

Vuoden suosituimmat tekstit