Pusikko, lutakko ja lätäkkö - kalastusta Vantaalla 11.7.2009

Mitä sinulle tulee mieleen sanaparista Vantaa ja kalastus? Itse en osannut ennen lauantaita yhdistää näitä kahta sanaa keskenään. Tunnen toki istutuskosken Kolmoskehän kupeessa ja Vandaelvan stadinpuoleiset osat istuvat tiukasti omassakin sielunmaisemassani. Myös Kuusijärven uimapaikalla olen vieraillut yhtenä helteisenä kesänä kolisuttelemassa ruuhkassa spagettikoipiani korsolaisten bodarien tukin paksuisiin pohkeisiin. Muuta en sitten naapurikunnan vesistöistä saati kalastosta osannut sanoa ennen lauantaita.


Vaakuna kertoo kaiken?

Kalamaratonjoukkueet kutsuttiin kartoittamaan Vantaan pienvesistöjen kalastoa. Jo itse vesistöistä kertovan raportin lukaisu oli itselleni valaisevaa. Suomessa vettä on joka paikassa, mutta pääkaupunkiseudun sisävesistöt ovat lähes kaikki Espoon kaupungin alueella. Stadillakin on merenrantansa, mutta Vantaalla ei yhtään mitään. Kuitenkin raportin sivuilla vilisi puroja, ojia jokia ja lampia. Ja kuten maraton on osoittanut: kaikkialla missä on vettä on myös usein kaloja. Niissä pienimmissäkin kuraojissa ja haisevissa puistolammissa on elämää. Nyt annettaisiin naapureille ihmeteltävää. Siis ei muuta kuin vavat valmiiksi ja Vantaalle.

Lauantaiaamu aukesi aurinkoisena. Osan joukkueista jo huhkiessa kartoituksen parissa kaivelin matoja päivää varten. Purkkiin kertyikin kunnioitettava määrä toinen toistaan herkullisemman näköisiä luikeroita. Näitähän tarvittaisiin sillä onkikaloja ei päivän kohteissa voisi välttää. Kun Jukkakin oli lopulta saanut itsensä hereille ja kamat kasaaan käänsimme auton kohti kalastuksellisti neitseellistä aluetta. Mestan kalastosta ei ollut kellään dokumentoitua tietoa, mutta jo ennenkuin onget olivat vedessä oli päivän selvää, että tässä tasamatalassa lumpeiden täyttämässä suolammessa olisi kalaa.

Varmasti 85% lammen pinnasta oli lumpeiden peitossa, mutta jo rantaan kävellessä viitteet kalastosta olivat ilmeiset. Rannassa oletettava särkiparvi tuikki iloisesti ja lumpeiden seassa jotkut hiukan isommat kalat kävivät välillä rikkomassa vedenpinnan. En ehtinyt onkia kuin ehkä minuutin kun kohoa jo vietiin. Nostaessani vavan vastaiskun merkiksi pystyyn yllätys oli melkoinen. Siima lähti liikkumaan kireäksi pingottuneena sivulle päin ja tuttu mustaraitainen kylki paljasti vastapelurin reippaan kokoiseksi ahveneksi. Kun kaunis tumma lampiahven makasi turvallisesti rahkasammalpatjalla en voinut kuin ihmetellä. Vuoden isoin ahveneni - Vantaalta.

Hieno kala ja innokas kalastaja

Jatkoimme kalastusta ja olimme varmoja, että lammen hauki antautuisi alta vartin. Mahdolliset kalastupaikat olivat vain vähän tiukassa. Innokkaan kalastajan ja lammen välissä näet seisoi parimetriä kaislaa ja rehevöitynyt lammenpinta vielä lisäsi haastetta. Mitrin minnowspoon teki kuitenkin väsymättä tutkimustyötä ja Jukka samoili läpi ryteikön jonkun mökkilaiturille uittamaan metallikilluttimiaan. Samalla todistin rannan tuikkijat särjiksi ja siirryin sen puuttuvan hauen hakuun.

Kerran jigihäntä puraistiin poikki luultavasti krouvimman abboren toimesta, mutta hauet pysyivät tiukasti vetisessä elementissään. Parit tukevat rantamolskaukset olisivat riittäneet todistamaan haukien läsnäolon, mutta Siloneula ei halunnut antaa periksi vaan todistaa haukien läsnäolon silmästä silmään.

Aurinko lämmitti jo kuumasti ja mustat nokialaiset hiostivat sääriä ihan tosissaan. Jostain ihmeen syystä päätin kuitenkin lähteä rypemään ympäri lampea hauen toivossa. Välillä olo oli kuin Mika Myllylällä - suon pettäessä alta ja paarmojen suristessa ympärillä tunsin oloni aikamoiseksi kalakarpaasiksi. Hiki valui pitkin selkää ja heittopaikkoja löytyi koko kierroksella ehkä kaksi. Kaloja ei tietenkään kuulunut ja kun lopulta pääsin takaisin leiripaikkaamme saappaat lensivät kaaressa käkkäräisen männyn katveeseen ja varpaat saivat armon.

Lopulta se haukikin sieltä nousi. Mätiskokoinen pikkuolio puraisi äkäisesti keltaista jigiä juuri siitä mihin olimme kamamme jättäneet. Kolme eri lajia oli noussut rannalle ja päätimme jatkaa kohteeseen numero kaksi. Koska surmansuo oli vienyt voimani päätin pulahtaa virkistävään humuskylpyyn. Pintavesi oli varmasti reilusti 20 asteista mutta lammen musta pinta ja epäilemämme lähdepohja olivat pitäneet huolen, että jo puolenmetrin syvyydessä vesi oli mukavan virkistävää. Kun nousin vedestä ylös olin liukas kuin saippua. Tiedä sitten oliko kyseessä joku levä vai mikä, mutta Jukka ja Mitri saivat naureskella ääneen pyyhkiessäni rypsiöljyistä kehoani kuivaksi ennen seuraavaa etappia.

Ah niin raikasta

Olimme jo sopineet treffit Salosen Juhan kanssa Silvolassa sijaitsevan hiekkakuopan rannalle. Uskoimme löytävämme lammesta ruutanoita, haukia ja ehkä jotain muutakin. Paikalle päästyämme Juha huusi vastarannalta tylysti, ettei lutakossa mitään kaloja ollut. Vesi oli kristallin kirkasta ja jo edellispaikalta tuttu pintavesikasvillisuus hallitse noin puolta hiekkakuopan pinnasta.

Kristallin kirkas haukilampi

Jukka ei ehtinyt heittää kuin muutaman hassun heiton kun jarru rääkäisi ja noin 1,5 kiloisen hauen kylki pyörähti pinnalla. Nopeasti siima kuitenkin löystyi ja kala jäi pällistelemään kadonnutta herkkupalaa. Myös mitrin minnarin perässä liukui vaaksan mittainen pikku puikkari. Vesi oli niin kirkasta, että kalastus oli oikeasti ihan hauskaa kun näki miten kala seurasi tarjoilua. Parhaimmillaan pikku älypää seurasi uistinta melkein rantahiekalle asti, mutta yksikään ei saanut lopullisesti kiinnitettyä itseään koukkuihin.

Siirryimme kokeilemaan ongintaa toiselle puolelle lampea, mutta muutaman haukihavainnon lisäksi kalaa ei kuulunut. Jo heti tulomme jälkeen Salosen poppoo oli nostanut puikkarin rannalle ja näin päätimme siirtyä kotijokemme latvoille. Vaikka koko kolmikkomme on asunut ikänsä Mätiksen rannalla ei meistä kukaan ollut aikaisemmin vieraillut joen latvaosuuksilla. Fiilistelimme tulevaa reissua vetämällä Kaivokselan kebaplandissa ravitsevat rasvapommit.

Mitri valmistautuu - vielä naurattaa

Aina jossain on joki, mutta tuskin yksikään Martsarilainen oli ennen nähnyt täysiin perhokalastaus vermeisiin sonnustautunutta kalastajaa pyrkimässä läpi rytöjen kohti lähes vedetöntä uomaa. Mutta koska kalakohde nyt kuitenkin oli joki ja Mitrissä virtaa yhä perhokalastajan veri päätti yksi meistä kunniakkaasti vetää mätisrastin läpi perhokamoissa. Alkuun pyrimme ihan latvaosuuksille, mutta puskissa rypemisen jälkeen löysimme lopulta "uoman" jossa vettä oli hyvä jos viisi senttiä. Kaikenlaista skeidaa ja roinaa oli pientareet täynnä ja ryteikkö oli sellaista, että aina välillä uomassa ei ollut vettä ja "puron" täytti ilkeän näköinen liete.

Olimme haaveilleet löytävämme mätiksen yläosista kirkasta ja raikasta vettä. Pettymys olikin melkoinen, kun tajusimme että kotijokemme oli paskainen ihan alusta asti. Lähdimmekin laskeutumaan kohti "joen" alempana olevia lampareita, joissa vettä olisi ainakin kalastettavaksi asti. Ensimmäisessä "suvannossa" kaloja ei tuntunut olevan. Sen sijaan kuivausrumpu, pari fillaria, mikroaaltouuni ja lukematon määrä muuta roskaa teki mahdollisten kalojen vetisesta elämästä virikkeelisempää.

Pinturia kehiin

Mitrin piiskatessa kyytiä perhollensa tatuoitu noin kaksi metrinen Martinlaaksolainen alkuasukas lähestyi meitä horjuvin askelein lähes itsensä kokoisen mustan dobermannin (tai joku muu helvetin pelottava koirarotu) kanssa. "Mitä helvettiä te teette", kuului diplomaattinen avaus suuntaamme, mutta onneksi alku agressiivisuus osoittautui vain paikalliseksi kulttuuriksi. Lopulta herra toivotti meille Martinlaaksoksi kireitä siimoja - ..ttu te siitä mitään saatte!!! Osui ja upposi - kalaa ei näkynyt vaikka yksi vähemmän elämää nähnyt ohikulkija totesi joskus nähneensä paikalla hauen.

Jatkoimme "joen" mukana soljuen alavirtaan, mutta pöheikköinen ja lähes vedetön suisto ei tarjonnut kalastusmahdollisuuksia ennen seuraavaa lammikkoa. Poikkeuksetta jokainen vastaantulija käänsi pääntänsä kohdatessamme ja vaikka kuinka toivoin sen johtuvan salkeasta olemuksestani en voinut itsekkään sivuuttaa Mitrin ulkomuotoa. Perholiivi, polaroivat lasit, siisti kalastushattu ja rennon letkeästi kannettu vapa olivat taatusti näillä kulmilla yhtä eksoottinen näky kuin jerkkivapa Tenojokilaaksossa.

Josko "sivu-uomasta" löytyisi

Mitrin treenatessa rullausheittoa siltarummun kupeessa jatkoimme Jukan kanssa lampareen kalastusta. Olimme molemmat aivan varmoja, että pikkuhaukia paikalla olisi ja salaa toivoin onnistuvani onkimaan edes jonkunlaisen särkikalan. Särkiä ei kuulunut, mutta tadaaa se hauki sieltä nousi. Jälleen kerraan keltainen jigi sai hauen iskemään. Joskin sen verran paikalla haisi skeida, että pelkään olleeni osallisena epätoivoisen hauen avustettuun itsemurhaan.

Mätis ei petä koskaan

Laskeuduimme vieläkin alaspäin aina stadin rajalle saakka, mutta niitä paljon toivottuja särkikaloja ei kuulunut. Pakko niitä on siellä kuitenkin jossain olla. Kantsun kohdalla kuitenkin on todistetusti isoja särkiä ja ahveniakin. Varmaa kuitenkin on, että Mätikseen ei merestä kala nouse.

Ensimmäinen varma este on jo Valimossa, jossa kolmemetrinen putous pysäyttäisi suuren kojamonkin nousun. Putouksen jälkeen vapaata reittiä jatkuu kuitenkin Pitskun, Lassilan, Kantsun ja Kaarelan läpi aina Vantaan rajalle saakka. Tällä pätkällä elelee ainakin haukia, särkiä ja ahvenia kenties jotain muutakin. Rajalla on muistini mukaan ainakin rivakkavirtainen koski, kenties jopa putous. Kuitenkaan en jaksa uskoa, ettei Mätiksen Vantaaosassa haukien lisäksi olisi muuta kalaa. Siksi kartoituksemme jäi kismittämään aika tavalla. Epäonnistuimme nostamaan Mätiksen mainetta ja vain ylläpidimme tietoa sen kurjasta tilasta.

Hieno paikka ja hienoa porukkaa

Honkaluodossa tunnelma kuitenkin kääntyi uuteen nousuun. SE-seipi, makkara, sauna ja Varhimon Ollin kivisimppu kokeilut piristivät väsynyttä mieltä. Muutenkin oli hauska vaihtaa ajatuksia päivästä ja maratonista puolituttujen naamojen kanssa. Jos vastaavia tapahtumia tullaan järjestämään jatkossa olemme taatusti innolla mukana. Saattaa kuitenkin käydä niin, että ihan hetkeen emme Vantaalla kalasta. Tai odotetaan nyt ainakin ekoja jäitä.

Kommentit

Vuoden suosituimmat tekstit