Suutariongella vol 2. 29.7.2013

Homma lähti liikkeelle marssilla. Tien yläpuolinen ilma väreili auringon paahtaessa armotta kolmea erityisen innostunutta koho-onkijaa. No onneksi tieltä päästin nopeasti kahisevan kuivaan kangasmetsään ja vaellus läpi aavojen hakkuualuiden, korkeiden kallioiden ja tiheiden valottomien kuusikoiden saattoi alkaa. Edellinen reissu suutarikohteeseen jätti itselleni paljon hampaankoloon ja hiostavan kävelyn aikana makustelin jo valmiiksi mielikuvia Jukan totaalisesta nöyryyttämisestä. En tiedä kumpi tavoite kumisi alitajunnassa voimakkaampana, oman kalan koukutus vai se, että oman erinomaisuutensa tällä hetkellä erittäin kirkkaana tiedostava pikkuveli jäisi kalatta.

Edellisessä suutaripostauksessa maalailin itsestäni suurta waggler-onkijaa - Kelaonginta on tapa jolla kalani haluan saada! Parin viikon aikajanalla kalan saanti, tavasta riippumatta alkoi vallata alaa ja lopulta mukana kulki myös perinteiset pohjaonkikamat podeineen ja häläreineen. Jukkalla ajatus oli liikkunut kutakuinkin samalla kaavalla ja lopulta ainoa puritaani oli Mitri, jonka kamojen keveys aiheutti kevyttä kateutta ja siirsi ajatuksen hetkeksi menneeseen, kuhasiltojen katveeseen. Muistijälki siitä, että elokuun edetessä kuhat alkavat pikkuhiljaa taas iskemään siltapilarin katveessa on yhä olemassa, mutta saapuessamme tontille tätä ei todellakaan ajateltu. Lähinnä ajattelin sitä mikä kumma nyrjähdys sai varaamaan tällekin korpitaipaleelle niin helvetisti tavaraa mukaan. Jossain Lontoossa varmaan erittäin näppärää specimen toimintaa, mutta kun matkaa on reilusti kolmatta kilometriä, korkeuskäyrää riittää ja avohakkuualueiden askeltaminen on ilman kantamuksiakin haastavaa pitäisi tajuta minimoida kamat. Rannassa toki kantoprojekti palkitsi ja pian pari pohjaonkea pyysi jo kohdekaloja.

Kelaonget olivat kuitenkin päivän juttu, tai niin me luulimme. Pyhä ajatus oli mäskätä kalat edelliskertaa huomattavasti lähemmäs, sillä viime kerralla saimme (tai oikeammin Jukka sai) kalat syömään, mutta n.20 metrin päästä kontrolli syöttiin on siimapussinkin takia  todella heikkoa. Uskoimme vakaasti itseemme. Tai oikeammin uskoimme hiljaiseen menttoriimme, jonka vinkeillä tässä suutarihommassa  pääosin liikutaan. Tuntuu, että me olemme keksineet tähän asti ainoastaan asioita jotka eivät toimi. Tämän takia tieto oikeasti kalaa saavilta luo uskoa ja kuten tämäkin ilta osoitti paljastaa lopulta sen kuinka paskoja todella olemme.

Sinne niitä ropisi, pellettejä ja maissia - kuplapilvet ja pohjasta nousevat vesikasvit, kohta lähtee. Vaan ei lähtenyt, paitsi jarru huutamaan toisessa pohjaongessa. Seuraava karppikeikkaa silmällä pitäen täytynee vaihtaa patterit häläreihin. Jos tuo tärppi olisi osunut keskelle unta, olisi väsynyttä onkijaa odottanut luultavimmin aamulla rantamatalasta löytyvä podi ja pari vapaa. Tärkeintä tärpissä oli se, ettei se osunut Jukalle. Yllättävän paljon poweria on isossa suutarissa. Jos verrokiksi otetaan edellisviikkoinen liki nelonen lahna on suutari ladattu efedriinillä ja anabolisilla steroideilla. Ei mitään puhetta luovuttamisesta, koko matka karppimaisesti painetta vastaan ja lopulta useampia spurtteja ennenkuin kala oli valmis haaviin.

Provokaatio?

Väärin kalastettu! Kyllä tuo kepeässä kelaongessa, ohuin monofiilein olisi todella hauska kala, kun se näinkin tarjosi sopivasti iloa ja harrastetta. Ei paukkunut Jukan rekordi, sitä nimittäin oltiin hakemassa. Usko siihen, että kakkonen paukkuu kohtuu helposti on kova. Isohko kivi vierähti kuitenkin omilta harteiltani huolimatta kalastustavan vääryydestä ja Jukan yhä turhankin maireasta ennätyshymystä. Vähän on jo alkanut tulemaan kuittia kalattomuudesta - tämä oli kauden ensimmäinen kohdekala. Karpit ovat kurvailleet ohi, suutareita ei ole kiiinnostanut ja ruutanat ovat vaan ylimielisesti tuhahtaneet - ei se aina helppoa ole.

Rannassa oli tavallista hiljaisempaa. Pieni ropina silloin tällöin, kevyttä jutustelua ja ennenkaikkea keskittynyttä ongintaa. Huomasi selvästi, että nyt oltiin hakemassa kunniapönöjä. Puritaani Häkkinen muistutti ajoittain lähimmäistenäsä syntisistä iltahuveistä, muttei sentään ryhtynyt repimään painoja ylös pohjasta. Itselläni oli pyynnissä bolt-rigi, jonka perimmäisenä tarkoituksena on ettei kalastajan tarvitse varsinaisesti koukuttaa kala vaan vaan kala koukuttaa itse itsensä. Parasta boltissa on mielestäni se, että kala on aina kiinni nätisti alaleuasta. Jukka kalasti inline-feederillä, jonka periaatee on yksinkertaistettuna sama kuin siikaongessa. Ilta osoitti, että suutarihommissa bolt ei ole ainakaan väärä valinta. Illan kalat jakautuivat kerrankin itselleni suotuisasti 4, 1, 0 - valitettavasi uskonlujuudessa ensiluokkaisin meistä jäi jälleen kalatta.



Kylläpäs Jukka näyttää vanhalta!

Vielä valoisassa koettin illan kliimaksi Jukan hälärin parkaistessa siimaa puolalta. Vapa pystyyn ja samassa oma hälyttimeni ulvoi lähes samassa falsetissa kuin Fredi. Perhanan etupainot jäivät kotiin, ei ne olisi tässä kamamäärässä tuntuneet miltään. Kelasin siima sisään odottaen ikävä selvityshetkeä kun yht'äkkiä siimat erkanivat toisistaa - tuplatärppi. Epistä tai eeppistä, riippuu sillä hetkellä rannalla olleen katsantokannasta. Hetken hekoteltiin tyytyväisinä tätä meille ainutkertaista kokemusta kunnes ensimmäinen kala haavittiin ja kannettiin vapautusmaton suojiin, toinen haavitseminen ja pian kaukalossa makoili kaksi kaunista suutaria. 

Koot olivat selkeästi illan ekaa kalaa krouvimmat ja kun Jukan kala oli selvästi astetta omaani lyhyempi tuulettelin jo uutta ennätystä. Kyllä! Parinkymmentä grammaa hyvää Jukan entiseen enkkaan. Ehdin jo laukoa muutaman kirvelevän totuuden kun Jukan kalan paino ilmestyi vaa'an näytölle. On se nyt perkele, kyllähän sen paljain silmin näki, että omani oli isompi, jotain kiviä se oli tunkenut suutariraukan sieraimiin sadaakseen hinattua painoa juuri riittävästi ylemmäs. Siinä oli kaksi samalla hetkellä saatua kalaa jotka painoivat täsmälleen saman verran - ennätys on siis nyt jaettu.


Hämärän laskeutuessa ja taivaan tanssiessa sävystä toiseen Mitrin hiljaisuus alkoi korostumaan. Kaikki tehtiin meidän mielestä täysin oikein, mutta koho-onkitontilla ei näkynyt koko illan aikana yhtään selkeää suutarihavaintoa kun toisaalta samaan aikaan 20 metriä toisaalla kaloja näkyi tasaisen taajaan. Itselleni osui pimeässä vielä pari lähtöä, mutta Mitri piti kunnioitettavasti linjansa ja onki koko pitkän illan saman jo ennenreissua tehdyn suunnitelman mukaan. Liekö ajatus ollut yhä suutarin salatussa sielunmaisemassa vai jo piakkoin alkavassa duunin maanantaipalaverissa, mutta lähellä oli ettemme olisi joutuneet viettämään koko yötä liki tiettömillä salomailla. Ehkä 3 sentistä oli kiinni, ettei auto pudonnut lähtiessä liki puolimetriseen ojaan. 

Voi olla, että suutarireissut olivat tälle kesälle tässä. Karppikausi alkaa kohta huipentumaan ja on aika tunkea kätensä rohkeasti yllätyspussin pohjalle. Kauan odotettu uusien paikkojen haravointi käynnistyy ensiviikonloppuna. Pidän etsimisestä, nautin tyhjistäkin illoista, mutta palkitsevinta on kun kesken vaanivan apatian ja orastavan epäuskon kalan pää nousee pinnalle - siellä niitä on, mutta kuka kertoisi miten niitä juksataan. Vähintään paria paikkaa on tarkoitus kokeilla ja kauden päätteeksi voimme ainakin vetää pari lammikkoa yli potentiaalisten listalta ja parantaa näin mahdollisuutta sen suuren kohtaamiseen. Kyllä se karppi tälle kaudelle vielä osuu, ja iso, vähintäänkin kruusialainen.

Kommentit

Vuoden suosituimmat tekstit