Vastuullisuudesta kalastuksessa 27.1.2016

Pyydä ja päästä-, valikoiva- ja kotitarvekalastus? Heittokalastus, onginta, pilkintä, vetouistelu, perho- tai pyydyskalastus? Elävä täky, elävänä jäälle heitetyt pikku kiisket ja pilkkikalojen tainnuttamatta jättäminen? Kolmihaara, yksihaara, väkäsellinen vai väkäsetön? Vapautusmatto, punnituspussi, ehkä Ikea-pussi, pehmeähavaksinen ja riittävän suuri haavi? Syvältä saadun kalan vapauttaminen tai talvisen täkyonginnan pakkasrajat?  Kalastus on valintoja ja kuten nykyisessä sosiaalisen median vuoraamassa todellisuudessa jokaisella asialla on puolustajansa ja vastustajansa. Klikkiaikakaudella päivitykset ovat lyhyitä ja päätelmät nopeita. Mielipiteet ammutaan kovapanoksin, jotka kimpoavat vastapuolelta samalla voimalla takaisin.

Kiukku, viha ja ymmärtämishaluttomuus yhdistävät isoa osaa keskustelua. Keskustelua joka usein ei täytä diskurssin kriteerejä ja muuttuu omien mielipiteiden nopeaksi laukomiseksi, tahallaan väärin ymmärtämiseksi ja ymmärtämättä jättämiseksi. Välillä tuntuu, että tämänkaltainen ajatusten vaihto ei edistä ymmärrystä vaan lähinnä kuopii jokaisen omaa poteroa entistä syvemmäksi. Kehittävää? Osittain kyllä, mutta vaatii vaivaa ja halua päästä pintaa syvemmälle. Perustelut hukkuvat helposti pitkään pätkään aiheetonta ja asiatonta yksinhuutelua.

Oman elämäni aikajana on pullollaan kalastusta ja pyöräilyä. Autoilijat syyttävät pyöräilijöitä, pyöräilijät autoilijoita, kävelijät molempia ja bussikuskit kiilailevat keskisormet pystyssä ympäri pyörätietöntä Helsinkiä. Kalastuksessa vallihaudat ovat vähintään yhtä syvät. Suomessa saadaan joka vuosi lukemattomia kaloja väärin, niitä tapetaan turhaan ja vapautellaan vastuuttomasti. Puhumattakaan siitä rajattomasta epäeettisyydestä joka riivaa kalamiehiä joiden ruokapöydät eivät notku itse pyydetystä kalasta. Jokainen meistä on itselleen oikeassa, mutta ehkä olisi välillä hyvä pysähtyä ja yrittää ymmärtää. Ainakin ennen viestin lähettämistä.

Kalastukseni on muuttunut parinkymmenen  vuoden aikana radikaalisti. Se mikä ennen oli normi saattaa nykyään kuulostaa epäilyttävältä. Aikanaan kalat päätyivät järjestäen ruokapöytään tai "huonoina" ruokakaloina takaisin veteen. Eikä niitä vapautettuja kohdeltu aina  silkkihansikkain. Kalastuksen tarkoituksena oli ulkoilla, nauttia ja saada kalaa. Ei siinä juurikaan mietitty kalakantoja, kalojen tuntemaa kipua tai suurten yksilöiden perimää. Suurin unelma oli saada valtava kala ja kuljettaa se kotiin ihmeteltäväksi. Tämä oli kai ajankuva. Tietoa ei ollut saatavilla, enkä kyseenalaistanut vallalla olevia käytänteitä. Ehkäpä en ole tämän suhteen ainutkertainen vai kenellä oli kalareissulla vapautusmatto mukana vuonna 1995?

Vuosi ehkä -83, vastuullisuuden puritaani - ei edes koukkua vedessä, pelkällä siimalla. 

Vuosi ehkä -86. Kesän kohokohtana kuollut kala - ruokakala

Jukan tähtihetki 2000-luvun alusta - verta, papin heiluttelua ja kalanugetteja. Kala toki jo asemoitu vastakuolleena oikeaoppisesti etualalle. Silmäroikot olivat jo tuolloin kauhistuksen alla...

Osittain tämä mutumuisto saattaa liittyä siihen viitekehykseen jossa tällöin liikuin. Seuran ja esimerkin voima on suuri. Kaikkeen muutokseen tarvitaan pioneerejä, tyyppejä jotka ajattelevat asioita laatikon ulkopuolelta. Mikään ei silti muutu hetkessä ja ehkä näin on hyvä. Harvoin uuden aallon ajattelijoiden ajatukset osuvat kerrasta täysin oikeaan. Tarvitaan keskustelua, kritiikkiä ja haastamista. Aate kehittyy kun sitä haastetaan ja mitä enemmän katsantokanta saa kannattajia sen usempia erillaisia tapoja toteuttaa tätäkin tapaa versoaa. Usein emme halua heti uskoa uusia ajatuksia, jos ne sotivat jo kauan oikeaksi kokemiamme asioita vastaan. Tarvitaan aikaa, perusteluja, pitkämielisyyttä ja ymmärrärrystä.

Elämässä ei ole paljoa pysyvää, jopa lainsäädäntö muuttuu. Uudessa kalastuslaissa monen harrastama ja kansankulttuuriin vahvasti kuuluva matikan hara- ja ryöstäjäkalastus on kieletty. Ymmärrän täysin miksi. Itse olemme matikoita kyseisellä tavalla pyytäneet ja oman ajatuskulman muuttuminen on saanut tämän kalastustavan vaikuttamaan lievästi epäilyttävältä. Ymmärrän perustelut siitä, että "kaikki" kalat on kiinni leuan alta, mutta kukaan ei tällä tiedolla pysty perustelemaan ohilyöntien ja tiputusten jälkeen jättämiä kaloja varmoiksi selviytyjiksi. Silti ymmärrän niitä, jotka juuri nyt istuvat merenlahtien jäällä pomputtelemassa harojaan vasten pohjamutia. Laki voi antaa raamit ja ohjata tulevia kalastajasukupolvia, mutta valvonta on mahdotonta. Ymmärrys lähtee yksilöstä. Ehkäpä joku vanhoista herrasmiehistä kokeilee uutta tapaa kalastaa ja huomaa sen vähintään yhtä mukavaksi ja tehokkaaksi kuin vanhan. Ymmärrykseni on silti siellä, jäärissä joiden ajatuksen korjaa aika. Vuosikymmeniä ei pyyhitä pois yhdellä lakiasetuksella.

Se miten kalastin vuonna 2000 on monelle yhä normi. Osittain kysymyksessä on tietämättömyys ja se, että tavasta kalastaa on muodostunut rutiini joka ei pääse ulos tutusta laatikosta. En tiedä mitä olisin itse tehnyt jos olisin  15-vuotiaana törmännyt nykyisenkaltaiseen keskusteluun? Epäilen, että silloisella mielenlaadulla ja pitkäjänteisyydellä en olisi ikinä löytänyt villakoiran ydintä. Olisin törmännyt joukkoon aikuisia miehiä jotka eivät osaa käyttäytyä. Ymmärrän, että on turhauttavaa perustella omia asioita uudestaan ja uudestaan - helposti siinä hermostuu. Oma kolmaskymmenes vastaus voi olla vastapuolen ensimmäinen kontakti nykyisen käsityksen mukaiseen vastuullisuuten. Jo siksi rakentavuus voisi auttaa.

Ihan jo termi Vastuullinen Kalastus sekoittaa. Se vastuullisuus merkitsee kaikille hiukan eri asioita. Joku kokee kalat yksilöinä kun toisen pääajatus on vesistöjen tilassa ja kalakannoissa kokonaisuudessaan. Kärjistettynä yksi vapauttaa suurhauet ja toinen ei voisi onkia elävällä täyllä. Molemmat ovat takuuvarmasti vastuullisia ja kummankin perustelut pätevät omalle piirille. Toki on aina olemassa myös se kolmas joka vapauttaa kuolleella täyllä ongitut suurhauet. Hänestä kummankin muun tapa onkia on väärä.

Muiden asenteiden päivittely ja epämääräisten mutujen ilmoille heittäminen on helppoa ja yllä oleva jargon saattaa pian alkaa kiinnostamaan poliittisten puolueiden toimihenkilöitä. Hirveän paljon tekstiä ilman omaa mielipidettä, maan tapa, rehellistä poliitiikkaa.

Nykyisen lainsaadännön vastaisesti kalastettu matikka vuodelta 2006

Nykypäivä 2015- egon kiillotus?

Eli missä seison itse tällä "Vastuullisuuden kentällä". Ja nimenomaan minä itse, sillä myös Jukan ja Mitrin kanssa meillä on pieniä nyanssieroja aiheesta, Kalastuksen lähtökohta on nautinnon tuottaminen itselle. Tällä perusoletuksella ei ole mitään tekemistä kalakantojen kanssa. Jos asia olisi toisin en kalastaisi ollenkaan. Ylivoimainen ja lopulta ainut syy käydä kalassa on harrasteen tarjoamat monipolviset fiilikset ja sen voittamaton kyky häivyttää arkiset askareet mielestä. Niille jotka sanovat, että enkö voisi vain retkeillä ja jättää kalat kiusaamatta vastaan - En pysty! Tämä on minun tapani olla ja tämän laatikon seinät ovat vielä niin tiiviit, että vaaditaan paljon raskasta perustelua ja useita lakeja ja rangaistuksia, että astun ulos näiden turvallisten raamien sisältä. Silti tiedän, että kalat stressaisivat vähemmän ja kalakannat voisivat paremmin jos me kaikki vapaa-ajan kalastajat keskittyisimme bongaamaan lintuja.

Mielestäni kalaa pitää kohdella aina, tilanteesta riippumatta mahdollisimman hyvin. Karpinonginnan aloittamisen jälkeen tämä puoli kalastuksessani on  yleiseen normiin nähden kunnossa. Vapautusmatot, punnituspussit, pehmyt havaksiset isot haavit ja muu kalan hyvinvointiin liittyvä materiaali kulkee aina mukana. Siis silloin kun kala on tarkoitus vapauttaa. Välillä ihmettelen muiden tapaa käsitellä vapautettavia kalojaan, Toisaalta joskus mietin onko karpin mahdollisten  haavojen hoitotuotteet oleellisia kalan loppuelämälle vai ovatko ne vaan yksi tapa saada lisää rahaa voittoa tahkoaville yrityksille.

Kalan kivusta puhutaan aina. Itse en puhuisi kivusta vaan stressistä. En usko, että kukaan voi kiistää kalojen stressaantumista väsytyksen aikana. Kalan stressi on yksi syy miksemme sumputa saamiamme kaloja juuri koskaan vaan vapautamme ne heti kuvien ottamisen jälkeen. Suoranaiseen kipuun sellaisena kun me sen tunnemme en usko, kuten en myöskään tuon eittämättömän stressireaktion voimakkuuteen. Samoja kaloja on saatu saman illan aikana useampia ja itselleni tämä riittää jo hyvin perusteluksi moneen argumenttiin. Kalojen selviytymisestä vapautuksesta puhutaan paljon. Omakohtainen kokemus viittaa sataan prosenttiin ja haukien ja (euroopassa) karppien osalta tehdyt tutkimukset osoittavat samaan. On karppeja jotka olemme saaneet joka vuosi lajiin tutustumisen jälkeen. Ainoa mikä on muuttunut on paino.

Kalalaji määrittää hyvin pitkälti tapaani onkia. Lajista riippuen olen joko "pyydä ja päästä"-onkija tai "valikoiva kalastaja". Itselleni puhtaita C&R-kaloja ovat karppi, suutari, turpa ja ruutana. Karppi on näistä ainoa, jonka toivoisin jokaisen kalastajan vapauttavan sen saadessaan. Sen elämä on puhtaasti kiinni hyvin epäsäännöllisesti tehtävissä hyvin pienimuotoisissa istutuksissa. Saadut kalat on vähintään kymmenvuotiaita ja maksimi-ikää ei kai ole, euroopasta on saatu reilusti 50-vuotiaita yksilöitä. En tiedä, mutta luulisin meidän onkipaikkojemme kalat laskettaan maksimissaan kymmenissä yksilöissä.

Suutarin, turvan ja ruutanan osalta C&R:iin ei liity yleviä ajatuksia vaan kyseessä on tapa. Toki toivoisin muilta myös näiden lajien osalta valikoivaa tapaa kalastaa. Suuret yksilöt ovat mukavia siimanpäässä myös jatkossa ja tämän hetkisten tietojeni ja loogisen päättelyn takia uskon niiden tekevän terää myös kalojen perimälle. Kuha, ahven ja hauki sijoittuvat valikoivaan sektoriin. Lähtökohtana on suurten yksilöiden vapauttaminen. Pienemmät lajitoverit voivat sitten elähdyttää myös ruokapöytää. Näiden lajien kalastus on viimeisinä vuosina jäänyt niin vähälle ja taitotaso sekä kalapaikat ovat sellaisia, että valikoivuus on pääosin minulle vielä silkkaa teoriaa. Siika on jo kalastustapansa puolesta puhdas ruokakala ja vastuullisuus liittyy siihen, että malttaa poistua rannalta ajoissa jos kalaa tulee "liikaa". Muita lohikaloja emme oikeastaan kalasta.

Kuten kaikki muutkin olen itselleni oikeassa, mutta tulevaisuus muuttaa luultavasti mielipiteitä taas uuteen suuntaan. Uusi tieto luo uusia näkökulmia. Isossa kuvassa tärkeintä lienee se, että keskustelu jatkuu ja toivottavasti myös hiukan tasaantuu. Kuten joku suuri Häkkinen on filosoifoinut: "Pääasia on, että riittää asennetta kehittyä harrastuksen edetessä edes pikkuhiljaa vastuullisempaan suuntaan." Tätä toivoisin kaikilta. Hiljaa tehdään hyvyyttä.

Helsinki 6.1.2016 klo 8.30

lämpötila: -24 astetta

Seison pihalla ja odotan Mitriä. Eteläisen Suomen ylle on laskeutunut korkeapaine. Aamuhämärässä pakkasen voi maistaa. Vaatimaton ilmankosteus tiivistyy pieniksi jäähiukkasiksi tehden maisemasta satumaailman. Meri on vielä auki ja edellisen viikon olemme saaneet ihailla tämän ilmiön aikaansaamia haloja ja merisavua. Helsinki on ollut elävä postikortti, talvi on vihdoin täällä. Onkijalle se merkitsee pilkkikauden alkamista.

Yhteisten reissujen sopiminen on aina vaikeaa. Pitää kuunnella muita ja sopia lähdöstä riittävän aikaisin. Tässä annamme hurjasti tasoitusta. Olemme kalastaneet lukemattomia kertoja olosuhteissa joissa kalaan ei olisi kannattanut lähteä. Kun päivämäärä on lyöty lukkoon sitä ei hevillä vaihdeta sanoo sääennuste mitä tahansa. Tämä on yksi niistä päivistä, rikomme talvisten täkyonkijoiden eettistä koodia. Omaamme emme. On itsestään selvää, että kaloja ei voi tällä pakkasella vapauttaa. Alhainen lämpötila on tehnyt meistä kotitarvekalastajia. Myös paikka on valittu meidän tiedoilla tätä silmällä pitäen. Pohdimme etukäteen harmittaisiko jos jostain luonnonoikusta saisimme suuren hauen kun emme sitä halua tahi yritä. Luultavasti kyllä.

Elämme saman ongelman kanssa kuin aina. Kukaan ei ole jaksanut käydä syksyllä onkimassa täkykaloja joten aloittelemme duopolista löytämillämme suolasilleillä. Lopulta on niin kylmä, ettemme juuri jaksa yrittää täkyjen onkimista. Aurinko nousee ja laskee, kylmyys tekee hiljaista työtään. Haukia ei näy ei kuulu ja suolasillit saavat olla rauhassa. Rupattelemme ja lämmittelemme ottamalla ajoittain pieniä spurtteja reilusti kymmensenttisellä jäällä. Ulkona on kaunista ja auringon laskiessa valon väri taittuu yhä lämpimämpään suuntaan. Keli on niin karu, että kevyt palelu pakottaa kotimatkalle. Lyhyiltä tuntuvat nämä talviset pistot, kuusi tuntia kalassa kalatta on silmän räpäys.

Paluumatka ja rento tunnelma. Täkyonginnassa näillä pakkasilla ei ole mitään järkeä, vaikka kalan aikoisikin ottaa evääksi. Pilkkireijät jäätyvät sitä vauhtia, että niitä saisi olla jatkuvasti potkimassa auki ja silti reikä pienenee huomattavasti päivän aikana. Kotiin lähtiessä useampaa settiä riuhdotaan väkisin irti jäästä. Myös itse kylmyys on hiukan liikaa, ei tuossa pakkasessa juuri halua kaloja kosketella. Päivä 25 asteen pakkasessa muistuttaa vielä illalla. Puhumme seuraavaa reissua keväämmälle, jonnekin toisaalle. Paikkaan jossa meidän mittapuun mukaan on realistista odottaa niitä vapautettavia suurkaloja.

Kotona someen sujahtaa pari kuvaa. Palaute on välitön. Karppielokuvan suosittelemista muualle kadutaan ja tekemisemme kyseenalaistetaan. Kyseenalaistaminen on ok. Ymmärrän pointin ja olen kyseenalaistajien kanssa monesta asiasta täysin samaa mieltä. Kaikkea kärkkäyttä en ymmärrä. Kaikki eivät kysy tai perustele, meidän oletetaan tietävän. Ehkä he ovat selittäneet kantansa jo niin monelle, ettei perusteluja enää tarvita.  Osa ei vaan kritisoi vaan myös kysyy. Myös meidän näkökulma kiinnostaa. Syntyy asiallista keskustelua ja tämän debatin kautta saamme vinkkejä myös itse täkyongintaan. Siitä jää hyvä mieli. Tämä on ajankuva, meidän maailmamme vuonna 2016. Kaiken sen myrskyn alla käydään keskustelua. Se pitäisi vaan saada näkyväksi, oli aihe mikä hyvänsä.

Karpinonkija ja suomalainen hiihtäjä -  Mitri harjoituskaudella harmaalla alueella, vain happinaamari puuttuu.