Taustaa kalamaratonleffan takaa 12.5.2016

Kun pokkasimme viime kalamaratonin jälkeen voittopystin ja suuntasimme kotiin pyöri keskustelu hyvin vahvasti, ei voitetun kisan,  vaan videolle jääneen materiaalin ja sen jatkotyöstön parissa. Mitä hemmettiä siitä saisi kasattua ja miten ihmeessä pituuden kykenisi pitämään järkevänä. Jukan ja Jarin kanssa naureskelimme ääneen Mitrin ikuisuusprojektille joka ajaisi ohjaajasuuruuden hulluuden partaalle. Turhaan naureskelimme sillä nyt leffa on valmis esitettäväksi ja voimme vain hymyillä tyytyväisinä siihen mitä Mitri meidän muiden avustuksella on saanut aikaan.

Ajatus koko filmistä lähti alunperin liikkelle heitolla - On ihme ja huutava vääryys, että kukaan ei ole dokumentoinut kalamaratonia videomuotoon. Yritelmiä on ollut niin Perho vs. Vieheessä kuin jo edesmenneessä Erätulilla ohjelmasarjassa. Ne ovat näyttäneet kisan, mutta eivät ole kyenneet (meidän mielestä) kurkistamaan sen kulisseihin. Meille maraton ei koskaan ole ollut varsinaisesti kilpailu vaan kisahenkinen tarina Helsingistä ja sen lajirikkaista kalavesistä ja toveruudesta. Halusimme tehdä leffan kalamaratonista kalamaratoonareille.

Heti alkuun päädyimme laajentamaan näkökulmaa haastatteluin. Tämä kasvatti työmäärää, mutta osoittautui kokonaisuuden kannalta aivan ratkaisevaksi asiaksi. Kiersimme Mitrin kanssa kesän ja syksyn aikana haastattelemassa eritavoin skabaan liittyviä hahmoja. Itselleni tämä oli koko projektin parasta antia. Se oli ensinkin hieno kurkistus ja kokeilu haastattelujen tekemiseen ja mikä tärkeintä mahtava mahdollisuus päästä keskustelemaan mukavien tyyppien kanssa rauhassa rakkaasta kalastuksesta. Se oli paikka oppia, kuulla ja ymmärtää.

Legendaarinen myöhäisillan haastattelusessio joulun alusviikolta

Lopullinen materiaalimäärä josta hommaa lähdettiin latomaan kasaan oli suurinpiirtein: 4h haastatteluja, n.25h nauhoitettua puhetta kisan ajalta, 8h raakavideota + kovalevyllinen gopromatskua. Ei ihme, että homman aloittaminen osoittautui Mitrille vaikeaksi. Materiaalimäärä muutui möröksi johon oli vaikea tarttua. Itse olin määrät tajutessani aika varma, että homma jäisi ainakin suunnitelman mukaisessa laajudessa tekemättä. Onneksi toisin kävi.

Roolijako oli tuttu: Itse rustasin tarinaa homman punaiseksi langaksi, Jerry luki ne vakuuttavalla baritonilla nauhoille ja Mitrin vastuulla oli kaikki muu. Vaikka itselleni lopputulos ei enää siltä näytä on projektin tuotantovaiheet nostattaneet hymyn monta kertaa kasvoille. Jerryn toimipisteenä toimi vaatekaappi jota koetettiin tuunata kankailla ja vaatekappaleilla Skattan Abbey Roadiksi. Mitri takoi timattista kuvaa läppärillä sohvalta ja itse kuuntelin ja litteroin yötämyöten epäonnisesti osittain käyttökelvottomaksi käyneitä ääniraitoja. Nykytekniikan halpuus ja laatu mahdollistavat hyvän lopputuloksen, mutta harvalta löytyy halua ja hulluutta ajaa projektinsa päätökseensä asti.

Kassilan työergonomia ei estä ihmetekoja

Jerryn Studio

Tammikuun taittaessa kohti helmikuuta lyhyitä pätkiä alkoi tippua pikkuhiljaa katseltavaksi. Projekti oli alkunut. Kevään edetessä tahti kiihtyi ja Mitri houkuteli mukaan myös muita tahoja. Ilmakuvaa saatiin parista paikasta, valokuvia samoin. SKES;kin innostui ja lupasi olla mukana auttamassa mahdollisen "ensi-illan" järjestämisessä jos elokuva saataisiin valmiiksi. Mukana alkoi olla jo niin monta tahoa, että Mitrin kevät näytti väistämättömän vähäuniseltä. Luulisin, että tässä vaiheessa paine leffan valmiiksi saattamiseksi kasvoi ja välillä homma muuttui harrastuksesta pakkopullaksi.

Kukaan ei varmaan ole laskenut tunteja joita tämän homman eteen on käytetty eikä kysymys kai periaatteessa ole edes aiheellinen. Tämä on harrastus ja tätä tehdään ilosta ja kokeilunhalusta. Silti

välillä on hävettänyt kysyä Mitriltä missä mennään ja tuntunut epätoivoiselta kun on tarjonnut apua tietäen, että mitään konkreettista ei pysty tekemään. Ja jos ihmetystä herättää mistä ne tunnit pienlapsiperheen työssäkäyvä isä on repinyt on vastaus helppo - yöstä ja unesta. Lukemattomat ovat ne pikkutunneille ajautuneet keskustelut joita Mitrin kanssa on käyty ja kymmenet ne kerrat kun aamulla duuniin lähtiessä olen huomannut yhteisöpalveluista mitrin olleen paikalla vielä kolme tuntia sitten. Tämä itsessään on iso syy iloita leffan valmistumisesta. Vapautta on aika ja uni ja itsekkäästi tietysti ajattelen, että nyt Mitriä kehtaa taas pyytää myös ongelle.

Tähän sitä tultiin ja huomenna istutaan n.100:n paikalle pääsevän kanssa Skattalla ihan oikeassa leffateatterissa katsomassa ihan oikeaa elokuvaa nimeltä: Onkijan Helsinki- Kalamaraton. Se tuntuu mairealta ja myhäilyttää. Ja kun minusta tuntuu tältä voin vain kuvitella mitä Mitri miettii laittaessaan itsensä alttiiksi ja esittämällä kanssakilpailijoille tunteella, tuskallakin ja suurella sydämellä tehdyn hengentuotoksensa. Jännitystä on ilmassa. Oma fiilis on silti myös rauhallinen sillä projektin varrella on tullut niin paljon tukea ja apua, että maratonyhteisö on itse näyttänyt miksi ja kenelle tämä projekti alunperin ajateltiin tehtävän. Kisassa me tavoittelimme hymyä ja leffalla toivomme tuottavamme katsojille hyvää mieltä. Huomenna nähdään!

kalaterveisin, Teemu / Siloneula.

Siinä se nyt on