Vaikea Vitträsk - rupuisa revanssi 14.3.2007
Niin koitti tuo kauan odotettu aamu - muu arkiohjelma oltiin peruttu ja pitkän tauon jälkeen pilkkivermeet pakattu matkaan. Keväisen auringon paistaessa Punto kiisi postimerkin kokoisien vaalimainosten reunustamaa kehä kolmosta kohti länttä. Kyydissä hymisteltiin niin kelille kuin tulevalle jättisaalillekin - Mitrin ja Jukan kasvon ilmeet kertoivat hurjien huhujen kummitelleen miesten mielissä jo useamman yön.
Hviträskin ravintolamuseon parkkipaikalla Mitri kiskoi haalarin niskaan, mutta me Jukan kanssa luotimme kevääseen. Museovuorelta laskeutumisen aikana tiheä pilviharso kuitenkin peitti auringon ja rannassa luotto lämpimään pilkkihetkeen alkoi hiipua. Jää näytti ihanalta - yöpakkasten jäädyttämä pinta kiilteli kirkkaana kuin kutsuen kävelypiikit kotiin jättänyttä pilkkijää huudattamaan nivusiian kilometrien liukastelussa kohti ottipaikkoja. Ensimmäinen koekairaus todisti jäänlaadun ja -paksuuden olevan kohdallaan, joten päättäväisesti suuntasimme kohti tuulista ulappaa...
Sivuutimme saaren rannoilla noin kympin vedessä pilkkejänsä liottelevan miesparven ja jatkoimme Jukan ja Mitrin viimekokemusten perusteella päättäväisesti eteenpäin. Pienen hakemisen ja pähkäilyn jälkeen löysimme ottipaikan ja hampaat jännistyksestä kiristellen laskimme jääporat kiiltävään pintaan. Ei mennyt aikaakaan, kun Jukan ilmoitus kalasta katkaisi tuulen vinkunan täyttämän hiljaisuuden. Seurasin katseellaa tuulimyllyn lappavan 15 metrin siimanipun perässä jäälle komean pannuahvenen - tästä alkaisi elämämme suolto. Kuinkakohan tylsäksi keskipannun ahventen jatkuva nostaminen kävisi kolmannella tunnilla. Onnistuisikohan sitä peräti nostamaan suurta parvea hiukan pohjasta kohti jäänlaitaa ja milläköhän pyhällä voimalla sitä oikein jaksaisi kantaa montakymmentä kiloa kaunista raitapaitaa kotiin asti. Nyt tai ei koskaan...
Herkkyyskärki taipui alaspäin, vastaisku - ohi meni, mutta menköön. Kyllä isossa parvessa kalaa riittää. Mitrikin avasi tilin, mutta ensimmäinen huoli ilmestyi jäälle silppukalan muodossa. Itselläni pilkkien vaihdosta huolimatta syvyydessä lepäävä pyytö sai olla rauhassa, kunnes vaihdoin ottipeliksi volframi morrin. Hiuksen hieno morsetus kytki tappajan vaistot päälle ja vapa lennähti jäälle ja tunsin - vai tunsinko - siiman päässä painoa. Lopulta Jukan samalla kiroillessa ensimmäisen tuulenpesän kanssa reiästä ilmestyi komea kiiski. Pudistin päätä ja laskin morrin takaisin alas, sama toistui kolme kertaa peräkkäin ja päätä pudistellen vaihdoin takaisin tasuriin ja nyt jo hiukan huolestuneena vaihdoin reikää.
Nopeaan tahtiin nostin jäälle muutaman pienen ahvenen ja usko syönnin aukeamiseen kasvoi, mutta katse taaksepäin, jonne koko muu pilkkijäarmeija oli perässämme hiihtänyt ei aiheuttanut innostusta. Rauhallisen näköisenä tuo haalareihin sonnustautunut eliitti istui paikallaan. Aina silloin tällöin, aivain kuin meilläkin, jonkun silmissä kimmelsi hetken toivo, mutta jäälle noussut kiiski tai pikkuahven lopetti nopeasti kaikkien orastaneen innon. Itse onnistuin kuitenkin houkuttelemaan yhden paremman ottamaan tasurini alakoukkuun, mutta muiden vaihtaessa paikkaan parempaan(?) huomasimme lopulta tämän(kin) olevan vaikea päivä.
Pilvet kuitenkin väistyivät ja aurinko lämmitti haalarittomankin nopeasti. tilanteen koko totuutta ei kuitenkaan saanut pyyhittyä pois mielestä - "suuri suolto" ei toteutunut, pitkään mietitty ja unissa jo eletty ahventaivas ei aukenisi meille. Kaloja oli kasassa juuri kotona isiä synttäreikseen kotiin odottavan Laurin tarpeisiin - pari nätti parisatasta ja alle kilo pienempää. Viimeisen paikanvaihdon aikana usko oli jo mennyt, mutta mukavia hetkiä tarjosi reikien poraaminen matalaan alle 2 metrin veteen. Kirkas Vitvesi paljasti jäänalle aukeavan maailman ja saimme hetken seurata ahventen uiskentelua suoraan allamme. Tiedä sitten kertoiko kalojen passiviisuun päivän aktiivisuudesta vai siitä, että taitomme eivät ole vieläkään kohdallaan, mutta kiusanteolta tuntui se, että parikin ahventa katseli allasi pyytöä, mutta hetken hekoteltuaan kalat uivat pois - elävinä omassa elementissään...
Hviträskin ravintolamuseon parkkipaikalla Mitri kiskoi haalarin niskaan, mutta me Jukan kanssa luotimme kevääseen. Museovuorelta laskeutumisen aikana tiheä pilviharso kuitenkin peitti auringon ja rannassa luotto lämpimään pilkkihetkeen alkoi hiipua. Jää näytti ihanalta - yöpakkasten jäädyttämä pinta kiilteli kirkkaana kuin kutsuen kävelypiikit kotiin jättänyttä pilkkijää huudattamaan nivusiian kilometrien liukastelussa kohti ottipaikkoja. Ensimmäinen koekairaus todisti jäänlaadun ja -paksuuden olevan kohdallaan, joten päättäväisesti suuntasimme kohti tuulista ulappaa...
Sivuutimme saaren rannoilla noin kympin vedessä pilkkejänsä liottelevan miesparven ja jatkoimme Jukan ja Mitrin viimekokemusten perusteella päättäväisesti eteenpäin. Pienen hakemisen ja pähkäilyn jälkeen löysimme ottipaikan ja hampaat jännistyksestä kiristellen laskimme jääporat kiiltävään pintaan. Ei mennyt aikaakaan, kun Jukan ilmoitus kalasta katkaisi tuulen vinkunan täyttämän hiljaisuuden. Seurasin katseellaa tuulimyllyn lappavan 15 metrin siimanipun perässä jäälle komean pannuahvenen - tästä alkaisi elämämme suolto. Kuinkakohan tylsäksi keskipannun ahventen jatkuva nostaminen kävisi kolmannella tunnilla. Onnistuisikohan sitä peräti nostamaan suurta parvea hiukan pohjasta kohti jäänlaitaa ja milläköhän pyhällä voimalla sitä oikein jaksaisi kantaa montakymmentä kiloa kaunista raitapaitaa kotiin asti. Nyt tai ei koskaan...
Herkkyyskärki taipui alaspäin, vastaisku - ohi meni, mutta menköön. Kyllä isossa parvessa kalaa riittää. Mitrikin avasi tilin, mutta ensimmäinen huoli ilmestyi jäälle silppukalan muodossa. Itselläni pilkkien vaihdosta huolimatta syvyydessä lepäävä pyytö sai olla rauhassa, kunnes vaihdoin ottipeliksi volframi morrin. Hiuksen hieno morsetus kytki tappajan vaistot päälle ja vapa lennähti jäälle ja tunsin - vai tunsinko - siiman päässä painoa. Lopulta Jukan samalla kiroillessa ensimmäisen tuulenpesän kanssa reiästä ilmestyi komea kiiski. Pudistin päätä ja laskin morrin takaisin alas, sama toistui kolme kertaa peräkkäin ja päätä pudistellen vaihdoin takaisin tasuriin ja nyt jo hiukan huolestuneena vaihdoin reikää.Nopeaan tahtiin nostin jäälle muutaman pienen ahvenen ja usko syönnin aukeamiseen kasvoi, mutta katse taaksepäin, jonne koko muu pilkkijäarmeija oli perässämme hiihtänyt ei aiheuttanut innostusta. Rauhallisen näköisenä tuo haalareihin sonnustautunut eliitti istui paikallaan. Aina silloin tällöin, aivain kuin meilläkin, jonkun silmissä kimmelsi hetken toivo, mutta jäälle noussut kiiski tai pikkuahven lopetti nopeasti kaikkien orastaneen innon. Itse onnistuin kuitenkin houkuttelemaan yhden paremman ottamaan tasurini alakoukkuun, mutta muiden vaihtaessa paikkaan parempaan(?) huomasimme lopulta tämän(kin) olevan vaikea päivä.
Pilvet kuitenkin väistyivät ja aurinko lämmitti haalarittomankin nopeasti. tilanteen koko totuutta ei kuitenkaan saanut pyyhittyä pois mielestä - "suuri suolto" ei toteutunut, pitkään mietitty ja unissa jo eletty ahventaivas ei aukenisi meille. Kaloja oli kasassa juuri kotona isiä synttäreikseen kotiin odottavan Laurin tarpeisiin - pari nätti parisatasta ja alle kilo pienempää. Viimeisen paikanvaihdon aikana usko oli jo mennyt, mutta mukavia hetkiä tarjosi reikien poraaminen matalaan alle 2 metrin veteen. Kirkas Vitvesi paljasti jäänalle aukeavan maailman ja saimme hetken seurata ahventen uiskentelua suoraan allamme. Tiedä sitten kertoiko kalojen passiviisuun päivän aktiivisuudesta vai siitä, että taitomme eivät ole vieläkään kohdallaan, mutta kiusanteolta tuntui se, että parikin ahventa katseli allasi pyytöä, mutta hetken hekoteltuaan kalat uivat pois - elävinä omassa elementissään...- sää: aamusta pilvistä +2, auringon esiintultua +7
- jäätä: n.40 senttiä silkkaa terästä.
- saalis: yhteensä n. 1kg ahvenia + Jukalla kaksi isoa taloussiikaa ja teemulle kourallinen kivoja kiiskiä
Kommentit