Marrasjäillä Nuuksiossa 28.11.2010

Tällä kertaa kirjoitettiin uusi päivämäärä siloneulan historian kirjoihin, sillä koskaan aikaisemmin nuoren uramme aikana emme ole käyneet pilkillä JO marraskuun puolella. Ehkä siihen on ollu tarkoituksensakin - niin paljon sähläystä ja huonoa onnea mahtui reissuun mukaan. Aamulla kaikki näytti vielä täydelliseltä. Pakkanen oli paukkunut -13:ssä jo reilu viikon ajan. Matalalta paistanut aurinko valaisi komean talvista maisemaa. Näkymä auton tuulilasista oli kuin helmikuisesta postikortista.


Teemu oli jäänyt ansaitusti perheen luokse kotiin, paiskittuaan ahkerasti töitä koko viikon, päivät siviiliduunissa ja illat raksalla. Olemme todenneetkin, että töiden tekeminen hankaloittaa rakkaan kalastuksen harrastamista, mutta jotainhan on tehtävä, että saa kärpäsen toukat maksettua. Tällä kertaa ei tosin ollut toukkia mukana, eikä niitä varmaan näin marraskuun puolella olisi mistään harvasta pääkaupunkiseudun kalastustarvikeliikkeestä vielä saanutkaan. Värikoukut takakontissa suuntasimme Jukan kanssa innokkaasti kuitenkin kohti Nuuksion kalaisia kirkkaita lampia.

Vihdintien lumesta notkuvien puiden kiitäessä ohitsemme, arvoimme Jukan kanssa autossa, että pitäisikö matkalla pysähtyä pienelle Odilammelle, joka voisi kuhista valtavia kalastamattomia ahvenia. Olimmehan itsekin toissakesänä saaneet Vantaan kalakartoituksessa kyseisestä lätäköstä yllättävän ison raitapaidan. Samalla silmiimme tulivat myös muistikuvat siitä, kuinka Teemu oli yltäpäältä limassa uituaan lammessa lämpimän kalastuspäivän päätteeksi. Rupesimme epäröimään, että voisikohan kyseisen vesistön kaloja edes syödä?! Toisaalta olimme luvanneet kotiin jääneelle Teemulle, että lammellahan käydään, ja lupauksethan on yleensä pidettävä!

Pienen eksymisen jälkeen löysimme vinon lumisen kyltin kohti uimarantaa. Erittäin jyrkän tien puolessa välissä huomasimme kuitenkin, että jostain syystä Espoon kaupungin uimarannoille menevillä teillä ei näytä olevan lainkaan talvikunnossapitoa. Teki mieli laittaa pakki päälle, mutta olimme jo niin pitkällä, että peruutuksen voimalla emme olisi päässeet enää takaisin. Kaasua vaan ja auto lumimassan läpi alas uimarannan auraamattomalle "parkkipaikalle" asti. Töks. Alhaalla lumen peittämässä montussa rupesi heti kaduttamaan. Toivottavasti kukaan paikallinen asukas ei nähny automme sijaintia, sillä vähemmästäkin voisi mennä aamupuurot väärään kurkkuun. Jukka hyppäsi urheasti autosta, ja hikisellä lumessa työtämisellä, kaasutuksella, kytkimen polttamisella, kääntämisellä ja vääntämisellä saimme auton nokan käännettyä takaisin kohti tulosuuntaa. Tämän jälkeen auto oli saatava vielä ajettua takaisin ylös.

Auton kääntelyn ansiosta olimme saaneet parkkipaikalle raivattua muutan metrin vähälumisen alueen. Tätä oli pakko hyödyntää auton kiihdyttämiseksi ennen jyrkkää auraamatonta pitkää ylämäkeä. Vaihde ykköselle, kaasu pohjaan, jukka työntämään ja menoksi. Päästiin melkein mäen puoleen väliin kunnes autoa ei saanut enää liikkumaan milliäkään. Takaisin peruuttaen lähtökuoppaan. Ei muuta kuin uusi yritys isommalla kaasulla ja Jukan isommilla käsilihaksilla. Pikkasen pidemmälle päästiin, mutta toivottomalta tuntui. Noin viidennen yrityksen jälkeen totesimme, että pakko kai lähteä testaamaan Espoolaisen pientaloalueen vieraanvaraisuutta. Jos pyytäisi lainaksi köyttä, lapiota, citymaasturin ja lisää käsivoimia. Emme kuitenkaan heti päässeet yhteisymmärrykseen siitä, että kumpi meistä menisi koputtelemaan omakotitalojen aamuisia ovia, joten päätimme yrittää vielä kerran. Jukka kääri hihat ja potki pahimpia lumimöykkyjä valmiiksi pois tieltä. Itse pakitin auton niin kauaksi kun lumimassassa pääsi, saadakseni mahdollisimman kovan vauhdin. Kaasu vain pohjaan, renkaat sutimaan, esp laulamaan ja jukan hihat heilumaan, ja saimme kuin saimmekin auton ylämäen puoleen väliin asti. Tästä oli helpompi jatkaa työntämistä melkein päätielle. Vielä loppumetreilläkin auto juuttui erittäin pahasti lumimassoihin, mutta jukan työntövoiman avulla se lopulta saatiin isommalle tielle. Onneksi ei ehtinyt laittaa vielä pilkkihaalaria päälle. Lämmöt sai kerättyä ilmankin.

Kaiken säädön ja ajankulun takia päätimme totaalisesti unohtaa odilammen, ja suunnata heti kohti alkuperäistä määränpäätä, Nuuksion Valkealampea. Täällä parkkipaikka oli priimakunnossa, ja olimme vihdoin jäällä. Valkealammelle päästäkseen on kuljettava saarijärven, sarkkisen ja suolikkaan ylitse. Isoin kysymysmerkkimme oli suurimman saarijärven jäätilanne. Koekairauksemme osoitti pelon kuitenkin turhaksi. Järvellä oli 8-10cm hienoa laadukasta teräsjäätä alla.

vihdoin jäälle

koekairaus - marrasjäätä 8-10cm
turvallista jatkaa matkaa
lisää koekairausta - edelleen 8cm terästä alla
Odilammen autojumpat olivat vain kaukainen muisto kun kävelsimme hienossa talvisäässä kauden ensimmäisiä askelia jään päällä. Välillä kairailimme testireikiä, mutta järvi oli onnistunut selvästi saamaan viikon aikana tasaisen laadukkaan jääpeitteen. Saarijärven ylitettyämme sukelsimme metsään kohti Sarkkista. Hetken lumisessa metsässä kahlattuamme, päätimme tarkistaa gps:stä sijaintimme. Hyvä niin, sillä olimme menossa hieman väärään suuntaan. Takaisin jään kautta oikeeseen kohtaan metsässä. GPS taskuun ja rämpimään. Vartin metsähikoulun jälkeen saavuimme vihdoin seuraavalle "lammelle". "Lampi" oli kuitenkin niin iso, että ei voinut olla tavoittelemamme sarkkinen. Samantien hiihtäjä tuli takavasemmalta kyselemään meiltä pilkkijöiltä jään paksuutta. Kerroimme, että saarijärvellä se oli ainakin 8cm, mutta tästä lammesta ei tietoa. Hiihtäjä naureskeli jäisen räkäisestä, että tämähän on saarijärvi, ja poistui paikalta. Olimme siis rämpineet metsän läpi saarijärveltä samalle saarijärvelle! Homma meni ihan retkeilyksi. Tämän siitä saa kun kartat ja kartanlukijat jäävät kotiin.

Kolmas kerta toden sanoi ja löysimme gps:n ja nokian karttojen avulla vihdoin Sarkkiselle. Päivä oli ehtinyt jo niin pitkälle, että päätimme kävellä raivolla mahdollisimman nopeasti sarkkisen yli, että pääsisimme vihdoin ja viimein varsinaiselle kohteellemme - valkealammelle. Emme edes testanneet pikkuisen sarkkisen jään paksutta, olihan edellisellä paljon isommalla saarijärvelläkin ollut jäätä enemmän kuin riittävästi . Jukka käveli edelläni kunnes yhtäkkiä keskellä pientä syvää lampea pysähtyi ja osoitti kädellä, että ei kannata tulla lähemmäksi. Jukan pilkkisaappaiden alla jää rätisi, rutisi, poksui. Tämäkin vielä. Jukka kairasi heti, ja jäätä oli lumen alla vain 2cm. Ihme, että oli vielä kestänyt. Yleisin neuvohan näissä tilanteissa on kääntyä, ja kävellä rannalle samaa reittiä takaisin. Kokeilimme tätä, mutta muutamien askelten jälkeen jää piti niin ennenkuulumatonta ääntä, että oli luutavasti heikentynyt entisestään kävelystämme. Koitimmekin palata rannalle toiseen suuntaan kävelemättömiä jäitä pitkin. Taas muutaman askeleen jälkeen jää rätisi erittäin voimakkaasti, ja tuntui selvästi kuinka jää jousti allamme. Ekan kerran pilkkiuralla oli fiilis, että tästä ei välttämättä selvitä kuivana. Tuli tarkistettua, että olikohan muistanut pujottaa naskalit kaulalle. Kylmäpäisesti valitsimme vielä uuden reitin, ja hissukseen tiheesti kairaten astelimme kohti rantaa. Fiilis oli sanoinkuvaamattoman helpottunut kun tunsi jalkojen alla lopulta maanpinnan.

Kokosimme itsemme henkisesti nopeasti, ja päätimme jääräpäisesti jatkaa matkaa kohti valkealampea. Olimmehan tulleet jo näin pitkälle, ja kertaakaan emme olleet vielä tiputtaneet pilkkiä avannon pohjalle. Siirryimme lammen toiselle puolelle kulkien varovasti aivan rantoja pitkin. Pikku pätkä metsän yli, ja olimme vihdoin Suolikkaalla. Enää tämän yli, ja valkealammen kalaiset apajat olisivat ulottuvissamme. Jukka asteli edellisestä episodista moksiskaan jään päälle, käveli hetken, kunnes BUMMMM ja nuuksion rauha oli hetkeksi ohi. Jää ei sentään pettänyt, mutta käännyimme suosiolla takaisin ja unohdimme koko jutun. Ei väkisin.

Päättelimme lopulta, että pienemmillä lammilla oleva paksumpi pakkaslumipeite on suojannut näitä lampia viime viikkojen kovilta pakkasilta. Siksi eivät ole jäätynyt niin hyvin kuin isommat lätäköt joissa lunta ei ole ollut. Kalaan oli kuitenkin tultu, joten palasimme pilkkimään aivan sarkkisen rannoille. Nähtävästi kalaonnikaan ei ollut myötä sillä yhtäkään nykyä ei värikoukkuihimme tullut. Pikkasen tietenkin kalastusta rajoitti se, että ei ollut asiaa viittä metriä kauemmaksi rannasta. Nopeasti palasimmekin rantoja pitkin takaisin saarijärveä kohti. Ehkä loppupäivän kalastuksen voisi yrittää sieltä.

nöyränä sarkkisen rantoja pitkin takaisin (Nokia N8)






parempi syödä eväät kuivalla maalla (Nokia N8)

Marraskuisessa pilkkimisessa näyttäisi siis olevan omat haasteensa. Aurinko alkoi jo himoitella taivaanrantaa, ja jostain syystä suurin kalastusfiilis oli jo mennyt. Eväiden syönti on yleensä näissä tilanteissa paras vaihtoehto. Perinteistä termarihernaria (jukalla tosin oli ruosteenväristä kasvishernaria) vetäessä katseemme ja puheemme olivat kääntyneet huippu-urheilutermein jo seuraavaa pilkkireissua kohti. Vaikka jäiden takia emme tällä kertaa päässeetkään pilkkipaikoille, myös tämän talven kelit ennustavat pitkää ja hyvää pilkkikautta. Tälläisillä pakkasilla itsenäisyyspäivänä pitäisi olla jäiden puolesta monia pilkkivaihtoehtoja tarjolla. Ennen autolle siirtymistä otimme vielä kaiken ilon irti täydellisestä säästä ja keräsimme hieman D-vitamiinia saarijärven teräsjäällä. Kalaa ei tietenkään tullut.

sää pelasti
  • kalastusaika: 11-15
  • sää: aurinkoista, selkeää, -14
  • saalis: mitri ja jukka: munat pataan ja helvetisti kokemusta

Kommentit