Elämää kalassa ja elämän kala 13.8.2011

Elämää kalassa ja elämämme kaloja - sellaista on ollut siloneulalainen kalastus kesällä 2011. Liki kolme kiloinen lahna, reilu kilo kultaista ja hunajaista ruutanaa, suurin suutarimme ikinä ja elämän ensimmäiset karpit - kaloja jotka eivät unohdu ja hetkiä joita taatusti kertaillaan vielä kaukana tulevaisuudessa. Toisaalta kesä on ollut pitkä ja ylivenyneitä iltoja, hämäriä öitä ja aamuaurinkoisia kotiinpaluita on takana toistakymmentä.

Onkiaikataulut ovat muuttuneet niin, että aikaisin kotona tarkoittaa yhden-kahden väliä, jos mitään ei mainita palataan himaan joskus 03 ja pitkillä reissuilla ovi käy suurinpiirtein siinä vaiheessa kun muut heräävät tai ovat aamiaisella. Korkeasaaressa on tiirailtu meteorin tavoin putoavien silmäluomien alta tiikerin ruokintaa alle tunnin unilla, sukujuhlissa on väsyttänyt vielä reippaasti normaalia enemmän ja useat ovat ne aamut kun kotona aamurumba on jäänyt toisten hoidettavaksi. Välillä on tuntunut, että näinköhän puuha karkaa hitusen lapasesta, mutta 13.8.2011 klo 5.59 kaikki kyseenalaistavat ajatukset, epätoivo ja lausumattomat sanat siirtymisestä takaisin kuhan jigaukseen lakaistiin raivokkaan hälärin kiljumisen myötä lopullisesti unhon yöhön - jumalauta mikä kala!

Nykyreissujen normi repertuaaria

Kun paikka oltiin haarukoitu ja projekti käynnistyi ainakin oma ajatukseni oli keskittää kalareissut mestalle niin kauan kunnes järvessä eittämättä esiintyvää karppikantaa onnistuttaisiin huijaamaan niin, että ainakin yksi arvantenkin ainakin kohtuu kokoinen kala hyväksyisi tarjouksen. Haaveilimme täysimittaisesta onkiyöstä, mutta aikataulujen yhteensovittaminen oli yllättävän hankalaa ja ensimmäiset viisi reissua tehtiin parin viikon sisään kaikki aikavälillä 21-02. Tontti oli siis takuulla ruokittu ja periaatteessa usko myös kalansaantiin oli aikamoinen. Loma läheni kuitenkin kovaa vauhtia päätepistettään viimeiselläkin meistä ja kaikki päätettiin lyödä yhden kortin varaan.

Viikko oltiin varattu syöttämiseen ja kamojen virittelyyn - Jukka leipoi hikipäässä boilieita ja kahtena iltana järveen läsäytettiin yhteensä yli kymmenen kiloa tavaraa. Kaikki oli siis kalaa myöten valmista arkiduunin aloitteluun. Perjantaina 12.8 koitti ja suuntasin viimeisenä lomalaisena paikalle ensimmäisenä mukanani makuupussi, loppumäskit ja aivan helvetilliset odotukset. Levitin rojut rantaan, heitin sovitut kamat tontille ja aloitin onkimisen.

Jukan tehdas - haukiboilieita

Heti tunnin jäljiltä paskoin melkein alleni - kohon takaa ryöpsäti pinnalle valtava ilmakuplapilvi joka hitaasti lähestyi kohoa. Antenni katosi mustaan veteen vain noustakseen välittömästi takaisin pinnalle. Sydän löi hutia, polvet vatkasivat ja kädet tärisivät kuin kantsulaisella Ekillä - siinäkö meni se viimeinen momentum.

Pian mäskillä on taas liikettä, kun kamojen alle levitetty jätesäkki kahisi merkitsevästi jonkun eliön kiidättäessä rantajuurikkoon tippuneita maissi ja mäskijäänteitä johonkin salaiseen onkaloon. Pian pieni viikeskäs nenä paljasti elukan ja jos ei paikalle saada syövää karppia löytyy alueelta näiden syöttöjen jälkeen ainakin suomen pulskin ja proteenipitoisimmasta sapuskasta nautiskeleva metsähiiri.

Pian Jukka ja Mitrikin purjehtivat paikalle telttoineen ja kapaaseineen - ranta alkoi käydä ahtaaksi ja mieli alkoi kääntyä seuran myötä seesteisemmäksi ja tarinointi sai onneksi myös karpin kiertäviä ulottuvuuksia. Rannan ryteikköisyydestä ja juurakkoisuudesta johtuen teltta pystytettiin reilun parinkymmenen metrin päähän vavoista. Olin jo aiemmin pohtinut tilannetta ja onneksi auringon vielä lämmittäessä ja valaistessa aluetta myös löytänyt aivan vapojen vierestä pienen, juuri hikisesti makuualustan kokoisen tasaisehkon alueen nukkumiselle.

Sain kuunnella veitsenterävää kuittailua tulevasta nukkumapaikasta, mutta toisaalta etenkin Mitrin unenlahjat ja prinsessa Madelaidenkin kateelliseksi tekevä tarkkuus kauneusunipaikasta tarjosivat sopivasti pohjaa kevyille vastaiskuille. Ilta eteni ja olimme Jukan kanssa virittäneet rigeihin boiliet syöteiksi Mitrin yhävain luottaessa hiuksen sarjamaissitukseen. Jukan kädentaidot keräsivät kehuja ja taitava wieniläinen konditorikin olisi kateellinen tasalaatuisista täydellisistä palloista joiden vaniliininen tuoksu houkuttelisi paikalle luultavasti ainakin ne vähä-älyisimmät teekutsulaiset.

Kelatessani boiliepariani rannalle myös kala todisti syötin toimivuuden 1,5 kiloisen hauen haukatessa terävästi pinnassa polskiviin syöttipalloihin. Sovittelimmekin taas skandinaavian tyhmimmän kalan titteliä vesiemme mörön lihaksikkaille harteille. Toisaalta syöttimestariheikkilän eittämätön kyky luoda innovatiivisesti uutta oli mitä ilmeisemmin taikonut pastapyöryköihin pelottavan tehokkaan uintiliikkeen.

Jihaa -elämän eka boiliehauki

Kello alkoi lähestyä puoltayötä, ilma viileni, hengitys höyryyntyi ja kömmimme tahoillemme odottamaan hälärin suloista herätystä. Hain suopursujen lomassa hyvää asentoa ihaillen välillä puiden lomassa lenteleviä tähdenlentoja ja tuskaillen yhä viilenevää iltaa. Lopulta käperryin kesämakuupussini alle tiukkaan sikiöasentoon ja löysin paikan jossa vain muutama juuri painoi keskityisleiriläisen kylkiluitani ja vaivuin ohuen uniharson taakse. Välillä hälärin yksittäinen piippaus tarjosi hektisen heräämisen ja lopulta hieman ennen kolmea nousin hiukan useamman piippauksen johdosta tarkistamaan syötit - sekä omasta, että jukan vavasta olivat boiliet kadonneet. Siitä oliko syynä pallon pehmeneminen vai syöttien joutuminen karpin ahnaaseen imuun ei ikinä saatu selvyyttä.

Unta palloon

Kun sain syötit takaisin veteen painuin takaisin peiton alle peläten sitä, että seuraavan kerran avatessani silmät joutuisin toteamaan lomakalastuksen päättyvän ilman suurta karppia. Uni loppui kuitenkin lyhyeen. Mitrin vapaa tukeva häläri aloitti aikaisemmin vain unelmissa kuullun ja nyt jälkeenpäin välillä korvissa seireenin laulun lailla soivan kiehtovan, kiihottavan ja vastustamattoman suoran huudon. Pian elokuinen aamuyö oli täynnä heiluvia käsiä, kankeita jäseniä ja jännittynyttä sähläystä. Jukka ja Mitri olivat unenpöpperössä juuttuneet telttaansa eivätkä pitkältä tuntuvan puoliminuuttisen aikana tahtoneet saada ulko-oven vetoketjua auki. Häläri kirkui, siima juoksi puolalta ennennäkemättömällä voimalla ulos ja Mitri huusi teltasta käskyn tehdä vastaisku.

Kiristin jarrua, nostin vavan pystyyn ja hiljenin - sillä hetkellä tuntui todella kurjalta, epäuskoiselta ja hiukan itselleen vihaiselta. Kelasin tyhjän painon sisään ja huusin teltasta uloskömpineille kaveruksille tapsin katkenneen - 0,30 monofiili ei ollut sietänyt karpin voimaa tai omaa liian tukevaa vastaiskuani. Mitri suhtautui asiaan yllättävän tyynesti ja vaihtoi vain hiukan sadatellen uuden, tällä kertaa kuitusiimaan sidotun tapsin vanhan poikenneen tilalle. Lopulta ennenkuin painuimme takaisin unilinnaan olimme päätyneet seuraavaan tulemaan - olimme taas askeleen edempänä tavoitetta, kala oli ollut kiistämättä karppi, joten projekti eteni. Enää olisi kysymys siitä riittäisikö tämän reissun tunnit, kestäisikö hermo ja osuisiko syövä otus pyytöjemme kohdalle.

Viideltä avasin täristen silmäni aamu-usvan leijuessa järven yllä luoden paikalle unenomaisen ilmeen. Kömmin istumaan, söin termarista lämpimikseni siskonmakkarakeittoa ja ritsasin toiveikkaana tontille hiukan lisää kamaa. Jos joku hetki vuorokaudesta on lumoava ja taianomainen on se loppukesän aamuyö. Peilityyneen järven pintaan peilautuva vastaranta, ensimmäiset keltaiset koivussa, täydellinen hiljaisuus, usvan pistävä kylmyys nenänpäässä ja heräävän metsän äänet. Väsytti, mutta tämä hetki kannattaa joskus valvoa - näitä kuvia ja sitä tunnetta kun kuikka huutaa, elokuu tuo jo väkisin syksyä maahan ja olo on autuas kaipaa jo pian.

Hymyilin varmasti hiljaa sisäänpäin, mutta samalla ajatus palasi muutolinnun tavoin yhä uudelleen parin tunnin takaiseen elämäni herätykseen. Olisiko kenties pitänyt toimia jotenkin toisin? Mikäli sama toistuisi uudelleen päätin pysytellä toisten vavoista erossa ja kelata ensi töikseni muut vavat nopeasti pois vedestä. Teltassa oli hiljaista ja luultavasti Madelaine ja Victoria näkivät unia kruunupäisistä ruohokarpeista, mutta onneksi mäskihiiremme viihdytti yksinäistä kylmettynyttä onkijaa hakien pikaisesti sille auliisti tarjotut makupalat . Aurinko nousi ainavaan korkeammalle, aika eteni ja samalla hiekka tiimalasissamme kävi vähäisemmäksi.

Kello 5,59 maailmani kuitenkin pysähtyi hetkeksi ja samalla teltassa kaksi haavemaailmaa muutui yhdellä ulvaisulla kouriintuntuvan todelliseksi elämäksi. Mäskihiiren taiteillessa päänsä kokoista jauhopalloa luolaansa parkaisi mitrin häläri siiman jo kerran toistuneeseen villiin syöksyyn kohti vastarantaa. Momentum - tätä ei enää missattaisi. Teltan vetoketju aukesi kuin sadussa, onnistuin kelaamaan ylimääräiset vavat ylös vedestä ilman sähläystä ja mitrin nostaessa vavan pystyyn kala oli kiinni. Tästä alkoi Mitrin kalauran luultavasti suloisin kymmenminuuttinen. Kala oli vetänyt tärpin jälkeen lähes satametriä siimaa ulos kelalta ja sillä ei ollut pienintäkään aikomusta jättää kotijärveään. Mitrin hymyili ja nauroi ääneen, mutta karppi vaan vei. Oikealle, vasemmalle, kovaa vauhtia rantarytöihin, ulospäin ja välillä vaan lungisti raskaana paikallaan.

Jukka videoi, itse puristin jesarilla korjattua maajoukkuehaavia jännityksestä rystyset valkoisina ja Mitri vaan hymyili. Nauroi ja hymyili niin ettei kenellekään paikalla olleelle taatusti jäänyt epäselväksi miksi tämän kalan eteen nähty vaiva ei ollut turhaa. Nauroi ja hymyili niin, että kaikki jotka suhtautuvat kalastukseen vaan silkkana tarpeettomana ajanvietteenä saisivat mennä itseensä. Siinä seisoi onnellinen mies ja sen kuvan haluan muistaa. Se oli Mitrin kala ja koko Siloneulan Hetki.

Lopulta kala pintoi ja haavimies totesi, ettei kala nyt mikään jättiläinen ole. Parin minuutin päästä samojen huulten välistä pääsi ärräpäillä ryyditetty ihmetys siitä, miten majesteetillisen kokoinen karppi saataisiin mahtumaan haaviin ja taas hetken päästä julmetun kaunis otus oli rannalla ja Jukka totesi tyhjentävästi - Mikä helvetti toi on!

Tässä vaiheessa kaipasimme jo vapautusmattoa, onnistuimme käsittelemään oman mittapuumme mukaan kalaa asiallisesti, mutta kuvausten ja punnitusten lomassa ainakin omassa mielessäni oli kalan mahdollisimman pikainen ja oikeaoppinen vapautus. Lopulta kilot ja sentit olivat toisarvoisia, vaikka 9,3kg paino tuntuikin hämmentävän suurelta. Kala sai vapautensa ja ainakin se potkaisi terävästi ja liukui rauhallisesti takaisin pimeän veden syliin. Aurinko lämmitti, usva alkoi pikkuhiljaa hälvetä ja elämämme kala oltiin pyydystetty. Tuntui siltä, että kalastelut olisi hetkeksi kalasteltu - tätä kalaa en ikinä uskonut näkeväni ja mäskin hajun olisi ehkä hyvä antaa hetken miedontua kynsien alta. Siinä oli kalakesä 2011 - antoisa, ajatuksia herättävä ja pitkä. Arki ja syksy alkavat ja hyvä niin, kasvakoon karpit ainakin hetken... ja ruutanat.... entäs suutarit ja se ankerias?

Koukku somasti suussa - ei vaikeuksia vapautuksessa

Ei siinä sitten muuta...

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Hieno tarina, kuvat ja loppuhuipennus!
Terveiset Herttoniemenrannasta Jaanalta
Anonyymi sanoi…
No huhhuh mikä kala. Luulin, että vain Brittien saarilta voi saada tommosia karppeja! Hyvä blogi muuten!
-Ossi-