Jumalattomasti perattavaa - Kemiö 2011

41 päivää käymättä kertaakaan kalassa, lyhyt aamurykäisy ilman järjellistä suunnitelmaa ennen Mitrin muuttoa ja lopulta lokakuun toisena perjantaina ylikuumana käyvä kalastajan mieli seisoi Siltamäessä odottelemassa kyytiä kohti perinteistä syysreissua. Aikanaan paikka valikoitui tuurilla ja ensimmäisten vuosien haukikalastus on taittunut lopulta siihen, ettei matkaan pakata kuin jigikamat. Kemiön ahvenet ja kuhat saivat taas seuraa.

Perjantai 7.10

Jostain syystä reissut ovat tosiaan olleet harvassa ja edellisen rapon jälkeen vavan varressa ovat Siloneulasta viihtyneet pariin otteesseen vain Jukka ja Mitri. Toista suurkarppia ei tullut ja kuulemma stadilainen rantakuhastelu on kovinkin nähtyä puuhaa. Jukka päivitti onkikamoja ja ensikevääseen on hyvä iskeä kevyen koho-onki- ja järeän karppivavan kanssa ja toki istuimme yhden kuvan kauniin aamun parituntisen niitä testatessa siemaillen kahvia ja ihmetellen kehä 3:sen ja vihdintien huminan yli nousevaa laulujoutsenten syyshuutoa. Polte ennen Kemiötä oli näin aivan tautinen ja viimeinen viikko tuunattiin kamoja kondikseen ja hankittiin lähihalpamarketista vertikaalijigit matkaan ihan vain varmuuden vuoksi.

Autossa ei tarvinnut paljon jutunaiheita miettiä. Kasvavan lapsen elämälle tukevan turvan tarjoavat arjen ruutinit jotka toistuvat tasaisen tappavasti päivästä toiseen. Kun on varmuus niistä raameista joiden sisäpuolella voi huoletta rymytä ja soveltaa oppii luottamaan itseensä ja kokeilemaan. Ehkä tämä pätee myös meihin ja reissuihimme - pysähdykset, heräämiset, ruoat ja ennenkaikkea vuodesta toiseen paikalla polkevat turinat aiheuttavat jo epäuskoisia hörähdyksiä ja tiedostettua painetta lauantailihapulliin ja omenapiirakkaan.

Kuten aina keltainen lokakuu saatteli viimeisiä kilometrejä kohti Elmdalia ja Rankkua edellisyönä riehuneen tuulen yhä painaessa puiden latvoja kohti koillista reilusti yli kymmen metrin sekuntinopeudella. Olimme optimistisia, sillä uskoimme Ragnarin kommentit kalan tulosta, sekä toivoimme myrskyn jättävän jälkeensä ennenkokemattoman syötipurskeen. Olimme perillä ennätyksellisesti jo neljältä ja kuten viimevuonnakin mökki-isännän myyntitaidoilla päivitimme vuokra veneen kokoa hitusen suuremmaksi.

Lopulta istuimme uljaassa alumiiniohjuksessa, jonka varustukseen kuuluva ikiaikainen kaiku tulisi viikonlopun aikana osoittautumaan todella mukavaksi apuvälineeksi. Liisimme pitkin meren pintaa suojan puolella sen samaisen kallion alle jossa olimme edellisreissumme loppumetreillä yhyttäneet mahtavan ahvenparven. Tuntui yksinkertaisen hienolta kun ensimmäiset jigit löysivät pohjan ja ehkä vieläkin upeammalta kun heti ensi heitoilla myös ahvenet ilmoittautuivat mukaan viikonlopun viettoon.

Kalassa sateenkaaren päässä

Tummat pilvet lounaassa enteilivät sadetta, mutta lokakuinen ilta-aurinko värjäsi ympäristön keltaiseen ja murheet unohtuivat. Ahventa nousi ja hymy oli herkässä. Pian keltainen vaihtui harmaaksi, tuuli yltyi myrskyksi, vettä vihmoi ja lopulta taivas repesi järjettömäksi raekuuroksi.
Kutakuinkin samaan aikaan syönti loppui, ankuri ei enää pitänyt ja erätukun vanhan haalarin vetoketjut antoivat periksi - enää ei hymyilyttänyt yhtä aurinkoisesti. Lopulta lyhyt iltasessio päättyi sateenkaareen ja violetin eri sävyjen teatraaliseen leikkiin ja kiireiseen mökille paluuseen. Suomi aloitti ajatuksen tasolla kaukaisessa stadissa futismittelön Ruotsia vastaan ja 2/3:aa venekunnasta huolehti ettei viisitoista yli seitsemästä lipsuttu.

Ennusmerkki?

Kun Jukan kanssa hölkkäsimme haalarit päällä Mökkiin jäi Mitri perkaamaan illan kohtuu köykäistä (n. 4kg) ahven saalista. Futispolte oli niin kova, että neuvottelimme Mitrin kanssa hommat niin, ettei herra Häkkisen enää loppu viikonlopun aikana täytyisi tarttua puukkoon - neuvottelutulos, joka viikonlopun kuluessa osoittautuisi Mitrin kannalta hyvinkin sormia säästäväksi.

Ruotsi teki maaleja ja Suomi näennäishallitsi, kun samaan aikaan Maaret pisti saunaa tulille. Mixu puhisi, Zlatan kirosi koleaa Stadia ja savun haju puski saunalta kammarin puolelle - sivuutimme Jukan kanssa asian ja jatkoimme debattiamme pelin kulusta. Jossain vaiheessa Maaret tuli puhisten ulos saunasta ja kirosi jotain hormin vetämättömyydestä, mutta juuri sillä hetkellä keskustelu kävi kiivaana Pamplonan suomalaisen taidottomuuden, Gelchenkirchenin kotkalaisen lahjojen ja Stadin lahtelaisen pyhyyden välimaastossa ja emme uhranneet ajatustakaan moisille epäoleellisuuksille.

Lopulta 45 minuuttia oli takana ja Nahkatapsa hiljeni vartiksi. Avasin saunan oven ja syy mietoon savuaromiin selvisi harmaan massan vyöryessä vasten kasvoja tunkeutuen vaatteiden syihin ja silmiin. Partiolaisen nokkeluudella ja Mikael Forsselin päättäväisyydellä sukelsin saunan lattialle, tarkastin pellit ja sytytin sammuneen savuavan pesän uuteen hehkuun. Ilman muutahan kyse oli kosteasta hormista, joka alkaisi vetää kun riittävä määrä lämpöä saataisiin kohoamaan ylöspäin. Taktiikka näytti jo hetken toimivan kuin Mixun joulukuusi ja liekit lepattivat ja kuivat kuuset ritisivät iloisesti. Suljin saunan luukun ja hipsuttelin hymyhuulin nauttimaan Juha Reinin maagisista analyyseistä ja tiukoista mielipiteistä.

No palatessani parin minuutin päästä saunaan varmistamaan, että pääsemme pian nauttimaan rantaruotsalaisista miedon pehmeistä löylyistä törmäsin jälleen harmaaseen seinään. Huomasin, että pesässä ei näkynyt muuta kuin savua - avasin luukun ja liekit syttyivät oitis. Savu kirveli silmiä ja keuhkoja ja tässä vaiheessa oli selvää, että partiolaistaitoni välttämättä olleet aivan sudenpentu luokkaa. Tuvan puolella Jukka jatkoi pelin tsiigaamista, joku juoksi tiedustelemaan Rankulta ohjeita ja itse jatkoin palomiesleikkejäni.

Lopulta tilanne raukesi Rankun saapuessa paikalle niin, että hormi alkoi lopulta vartin jälkeen vetämään kunnolla. Joko saunaa ei oltu pitkään, pitkään aikaan lämmitetty tai ehkä todennäköisemmin joku akselilla kiuas, hormi, piippu oli joltain osin paskana. Episodin lopputuloksena oli melko tiukka savun haju koko tuvassa ja se, että loppu peli katseltiin lounaistuulen pyyhkiessä avoimista ikkunoista ja ovista läpi Dollen. Epälen myös, että saunakammarin verhot eivät luovuta savun hajua pois ennen seuraavan syksyn reissuamme. Kun myös saunan saunomisominaisuudet oltiin todettu hiukan omintakaisiksi ja suunnitelmat seuraavalle aamulle saatu lyötyä lukkoon painoimme kukin tahoillamme päät tyynyyn ja vajosimme ahvenen (tai savun) täyteisiin unikuviin.

Lauantai 8.10

Lauantaiaamu

Aamu aukesi kirkkaana kello kuusi. Yön aikana tuuli oli ennustusten mukaan tyyntynyt ja kahvia hörppiessä odotusarvot kiipesivät totuttuun tapaan kohti korkeuksia. Vuoden takaiset tapahtumat olivat kuitenkin kirkkaana mielessä ja oman kokemuksen, taitojen ja tuurin yhteensovittaminen yhden ainoan syysviikonlopun kanssa oli aiemminkin tarjonnut vaikeita lauantaiaamuja. Melkein järjestäen Kemiön reissuillamme kalat ovat löytyneet vasta lauantai-iltapäivänä tai sunnuntaina.

Jotkut väittävät, että lapsen saanti kasvattaa ja muuttaa ihmistä ja vaikken täysin teoriaa allekirjoitakaan oli aamusta helppo todeta lapsista olevan ihan käytännöllistäkin hyötyä. Jukan latoessa suuhunsa rakennuslaastia muistuttavaa puuroa en voinnut olla kuittailematta viiden vuoden päivittäisellä puuronkeitto kokemuksella Kantsun Hans Välimäen Michelinaterialle. Veden ja ryynien salattu suhdeluku, keittoaika ja sielukkaasti syömäkuntoon hämmennetty ja hellitty kaurapuuro on ehkä oma bravuurini vaikka itse välttelenkin tätä gourmee-elämystä viimeiseen asti.

Kiirettä pitää

Aurinko nousi ja kiisimme kovaa kohti aikaisempina vuosina varmaksi toteamaamme saaren reunaa. Ankuri veteen, ensimäinen heitto ja ensimmäinen kala - viikonlopun käsikirjoitus oli selvä. Jukka ja Mitri nostelivat ahvenia tasaiseen tahtiin ja joka heitolla joku kävi tukistamassa jigiä. Itse aloitin rauhallisemmin ja moottoriöljen sävyjä väistellen etsin omaa ottikonettani kohtuu pitkään. Jokusen yksittäisen kalan toki sain nostettua veneeseen, mutta kaksikon vavat taipuivat vaativalle kaarelle huomattavan paljon omaani useammin.

Myös ensimmäiset kuhat nousivat saman saaren kärjestä ja molemmat messinkikyljet olivat venyneet juuri passelisti 40 sentin mittaan. Saavin pohjalla lepäsi jo reilusti parikymmentä ahventa ja pari kuhaa eikä kello ollut edes yhdeksää. Omat kalani oli helposti laskettavissa yhden käden sormin ja värikokeilujen aika alkoi olla ohi Jukan ja Mitrin jatkaessa jatkuvaa suoltoa. Värin vaihto ja heti jysätti kala tukevasti kiinni - kelailin hymyssä suin veneeseen komeasti suusta kiinni olevan vajaa satagrammaisen särjen. No väri oli löytynyt ja tästä eteenpäin kalat jakautuivat aikalailla tasaisesti meidän kaikkien kolmen kesken.

Pyörimme vielä tovin saaren ympäristössä kunnes lopulta Jukan kevyestä vastustelusta huolimatta siiryimme ehkä omasta mielestämme alueen varmimmalle kalapaikalle. Paikalla niemi jatkuu vedenalaisen 7-9 metrin tasanteena satakunta metriä pohjoiseen kunnes se putoaa kohtuu nopeasti aina viiteentoista metriin. Tämä 7-9 metrin syvyys on useimpina vuosina muutenkin ollut se merkitsevä tekijä kalan tulolle ja pikkuhiljaa olemme myös uskoneet, että lokakuussa Kemiössä ahvenia on turha etsiä varsinaisilta rinteiltä, joissa syvyys vaihtuu äkisti. Onni löytyy lähinnä oikeasta syvyydestä ja kalaa antavien paikkojen profiili on usein hyvinkin samantyylinen.

Väripalettia - ruskeat toimivat koko vkl:n

Lauantaiaamuna onni oli myös sitä, että paikalla ei meidän lisäksemme ollut muita kuin yksi vene ja verkotkin loistivat poissaolollaan. Kaiun avulla pääsimme kerrasta juuri siihen mihin halusimme ja heti kalaa alkoi nousta joka puolelta venettä. Myös kalojen koko oli luokkaa isompi kuin aikaisemmin, joten hymyä ja päänpudistelua riitti koko paikalla olo ajaksemme. Enpä ole juuri vastaavaan syöntirumbaan osunut, varsinkaan niin pitkäksi aikaa. Kökötimme samassa ankkuripaikassa varmaan reilun tunnin, veden pinta oli lähes rasvatyyni ja kokoajan oli vähintään jollain kontakti kalaan. Pidimme ilmeisesti sen verran kovaa mekkalaa, että jo iltapäivästä samassa paikassa kökötti useampi venekunta verottamassa ilmeisen tukevaa ahvenpopulaatiota.

Ajaessamme reilusti 25 kiloa ahventa painolastina vatsat kurnien kohti perunamuusi ja lihapullapatoja ajatus lipsui ainakin hiukan ahvenen jigauksen etiikkaan. Tapa kalastaa - nopea vene joka mahdollistaa kalojen tehokkaan etsimisen, nykyaikainen huipputarkka kaiku yhdistettynä karttaplotteriin ja jigien eittämätön teho ja nopeus ahvenparven harventajana tarjoavat mitä ilmeisimmin osaavalle kalastajalle työvälineet kalakantojen roimaankin verottamiseen. Sunnuntaina kun pakkasimme autoa kotimatkalle oli meilläkin kymmeniä kiloja filettä ja kokonaista saaristomeren ahventa kotiin viemisinä. Kaikki tulevat syötyä ei siinä mitään ja meidän kokonaissaalis jaettuna vuoden kaikille päiville on yhä aivan mitätön, mutta kuinka paljon "meitä" saaristomerellä vuosittain vierailee?

Syyskuun alusta marraskuun puoleenväliin niillä sadoilla ja taas sadoilla vuokrakohteilla, jotka saavat elantoaan välillisesti vapaa-ajankalastaksesta vierailee varmasti tuhansia meidän kaltaisia ryhmiä. Kalastajia joiden syksyn huippukohta, kuten meidänkin, tuo viikonloppu on. Kalastajia jotka ottavat riemuissaan vastaan ne kymmenet ahvenkilot ja kiikuttavat ne laskukone fileelle hintaa raksuttaen kotikonnuille. Kalastajia, jotka kiroavat verkottajat ja vannovat oman kalastustapansa ekologisen kestävyyden nimeen. Saaristomeri saastuu, verkottajat verkottavat ja vapaa-ajan kalastajat jatkavat kalastusta - mitäköhän miettisi Albert Ahven ja miten oman tilanteensa ratkaisi jos omaisi riittävän kapasiteetin syvälliseen pohdintaan?

Hymyssä suin kohti lihapullia

No ei näitä pohdintoja nyt reissulla pitkään haudottu, kunhan sivuttiin ajatusta ja jatkettiin ahventen paiskomista saavin pohjalle ilman suuriakaan tunnon tuskia. Pirullisen perkuu-urakan jälkeen latoessani, kuten aina kemiössä, aivan liikaa ruokaa aivan liian tyhjään mahalaukkuun päätimme kohdentaa kalastupaikat mielestämme enemmän kuhia mielyttäviksi. Lisäksi ahvenelle yritettiin asettaa alamittaa (lienee geenitutkijan mielestä vielä isoa määrääkin kestämättömämpää), jotta kalamäärää ei kipuisi liian kovaksi eikä kipu rikkoutuneissa sormenpäissä yltyisi seuraavalla perkuukerralla ylipääsemättömäksi.

Ja taas mentiin, kello oli kolme, aurinko paistoi ja tuuli oli kääntynyt pohjoisen puolelle. Keskellä selkää käyrä kurvaa houkuttelevasti ja joka vuosi olemme kokeilleet paikkaa ilman mainittavaa menestystå, jostain syystä usko mestan autuuteen kuitenkin elää ja hetken hakemisen jälkeen laskimme ankkurin pohjaan. Ensimmäiset jigit upposivat pohjalle ja välittömästi Jukka ilmoitti kalan olevan kiinni. Vapa taipui ja hetkellisesti kaikki miettivät enkkakuhan tempoilevan päättäväisesti siiman päässä. Kala ei meinannut millään nousta pohjasta ja Jukan ylivuotinen UL-tikku taipui kuin missin hiuskiehkura iltapukukierroksella. Kun kala lopulta saapui veneen viereen ja lähti ryntäilemään voimalla edestakaisin Jukan alkava into ja usko kuhaan taittui murtuvaksi hetken aikaa niin ihanlta tuntuneeksi haaveksi. Lopulta parin haavimisyrityksen jälkeen veneessä vieraili 3,8 kiloinen hauki, joka ei varsinkaan saamamiestä juuri meinannut hymyilyttää.

3,6kg väärää kalaa

Ui poika ui

Loppuiltapäivä kierreltiin edellisvuonna hyväksi osoittautunutta veden alaista notkoa ja kalaa tuli tasaisen tappavaan tahtiin jokaisesta kokeillusta paikasta. Kuhatkin löytyivät ja illalla perkuulaudan ääressä filettä tehtiin enemmän kuin aikoihin. Kuten aiemminkin värikartan koko spektri antoi saalista, mutta hileettömät mattaruskeat eri versioissa tuntuivat toimivan tasaisen hyvin koko illan ajan. Harvoin kalastus on ollut yhtä leppoisan antoisaa, aurinkoa, tyyntä ja sähläysvapaata toimintaa ja ajatuksen nollausta. Keskittyminen on pidettävä pelkästään siinä, miten siima kiristyy ja löystyy, tuntuuko kampikädessä epätavallista painoa ja mieli kokoajan valmiina nykäisemään kalan tartuttavan vastaiskun. Ilta päättyi yhä epäuskoisena savustettua ahventa maistellen ja miettien voisiko tällainen tuuri jatkua myös sunnuntaiaamuna.

Suuri saalistaja

Sunnuntai 9.10

Sunnuntaiaamu aukesi puhelimen herätykseen kuudelta ja sormet muistuttivat heti mitä edellispäivänä oli tapahtunut. Pienet haavat ja turvonneet sormet ovat todella harvinainen kokemus ja muutenkaan kämmenien nahka ei ole juurikaan parkkiintunut valtavien fyysisten töiden alla. Tälläkertaa ehdimme myös kalapaikoille ennen auringon kohoamista horisontin päälle. Kuten odotettua ensimmäinen puolituntinen oli hiljainen vain kuhien kiinnostuessa tarjotuista houkutukista. Auringon noustessa ja lämmittäessä ilmaa myös ahvenet ilmoittautuivat mukaan peijaisiin ja pian saavin pohja alkoi jälleen peittyä ahvensukuisista kaloista. Nyt pienimmät kalat lensivät takaisin jordaaniaan. Kuhien osalta koko viikonloppu oli sikäli ihmeellinen, että alamittaista kalaa nousi veneeseen huomattavasti mittakalaa vähemmän.

Sunnuntaiaamu tunnelmaa

Kun aurinko yhä nousi ja keli lämpeni alkoi veneitä liukua alueelle vähän sieltä sun täältä. Varsinkin edellispäivän kovin ahvenpaikka tuntui edellisvuosien tapaan olevan kalamiesten suosiossa ja aamuhämärän jälkeen päätimme jättää jo harvennetut parvet muiden kalastettavaksi. Mielestämme tiesimme mistä kalaa löytyisi ja aurinkoinen ja suorastaan kuuma lokakuinen sunnuntai tarjosikin mukavia kaloja, kunhan piti huolen siitä, että vettä oli veneen alla 6-8 metriä. Keskityimme suurimman osan ajasta kuhaan ja parhaimmalta ankkuripaikalta kyytiin kipusikin kymmenkunta komeaa gösseä.

Aina Kemiössä lopullinen poistuminen vesiltä on ollut vaikeaa ja merikartalta löytyvät yhä uudet mahdolliset eldoradot vetävät puoleensa päiväunien tavoin. Nyt kalaa oli kuitenkin tullut kuin kuokalla ja jokaisen mielissä nautintoa oltiin takuulla saatu riittävästi. Ei kalastus siitä olisi enää paremmaksi voinutkaan muuttua - keltainen tyyni lokakuu oli niin lämmin, että viimeiset heitot heitettiin haalari vyötäisille sidottuna käsivarret paljaana. Kun vielä omalle kohdalleni osui viimeisille heitoille jysäyttänyt luultavasti avovesikauden viimeinen kuhani ei edes väsymys meinannut ottaa tuttua otettaan mielestä. Tätä tämä jigaus kai sitten parhaimmillaan on - tai pahimmillaan.

Fileerausopissa

Vähän mietityttää, että jaksaisikohan tuollaista suoltoa montaakaan viikonloppua peräkkäin. Ero kymmeniin ja taas kymmeniin tunteihin passiivista perslihaksia vaativaan karpinongintaan on valtava. Takuulla yksikään ahven ei tule ikinä tarjoamaan samoja säväreitä kuin Mitrin kesäinen karppi, mutta hauskaa se oli tämäkin. Onneksi yläotsakkeen kalastus alle kirjataan niin monenlaista koettavaa, että yksi ihmiselämä tuskin millään riittää edes kaiken pintapuoliseen kokeiluun, saati sitten intesiivisen paneutumiseen. Toivoa sopii, että seuraava kalastustauko ei veny yli 40:neen päivään ja vielä ennen joulua avovesi tarjoaa lisää parhautta. Kiitos Ragnar ja kiitos Kemiö - enpä todellakaan olisi uskonut!

Ensivuonna uudestaan - samalla tsägällä?

Kommentit