Paluu kohteeseen 22.-23.8.2014

Pyörä vie ja pyörä tuo - vaikka vesisateessa. Pitkään on Jukan kanssa pyöritelty mielessä tsygäilyn ja karppireissun yhdistelmää ja nyt se toteutettiin. Edelliskertainen kohde ja karkuutetut kalat jäivät kaihertamaan sen verran syvälle hampaankoloon, ettei paikkavalinta ollut tällä kerralla ongelma. Ylipäätään olemme päätyyneet siihen, että turha jojoilu paikkojen suhteen on turhaa. Halusimme saada kalan juurikin tästä järvestä ja jos 3 yötä tarjosi 2 lähtöä, niin kenties neljäs antaisi kauan kaivatun karpin. Edellisen reissun jäljiltä pidimme viikon breikin ja aloitimme uuden mäskäyskampanjan.

Homma sujui totutusti, joskin kalahavainnot loistivat poissaolollaan. Helposti tulee runoiltua mäskireissujen mukavuudesta ja siitä, miten ne virittävät tunnelman kattoon ennen varsinnaista onkihetkeä. On tässä osa totuudesta ja iso pala myös sitä miksi saatu kala tuntuu niin hyvältä. Olisihan se silti joskus mukavaa mennä vaan ongelle. Saapua rantaan, kasata kamat ja onkia - saada kalaa. Luultavasti  osassa paikoista, varsinkin pienemmissä, tämä voisi myös onnistua, mutta toistaiseksi kokemukset ovat hyvin vankasti ennakon kannalla. Mikään ei ärsytä enempää, kuin kököttää rannassa tärppiä odotellen ja spekuloida sitä, että keskiviikkona olisi silti pitänyt käydä syötöllä. Nyt ei homma jäänyt tästä kiinni, kaikki oli kohdillaan.

Yllättävän paljon kamaa pyörällä lopulta kuljettaa. Oikeastaan mitään ei tarvinnut jättää tilan puutteen takia himaan ja itselläni tiivistämisen varaa ja vielä reilusti. Hetekan ja muut ylisuuret varusteet saa toki unohtaa, mutta taidamme Jukan kanssa molemmat lähestyä ongintaa kevytnäkökulmasta. Näillä lämmöillä edes matkalle osunut monsuuni ei haittaa, pyörävaatteiden kastumisella ei ole mitään väliä kun rannassa pystyy laittamaan kuivaa ja lämmintä päälle. Mikäköhän olisi tsygäreissun kilometrikipuraja? Sen verran tulee arkena rullailtua, että tällä säteellä ei paikat kyllä ihan heti lopu kesken, vaikka tokihan moottori tekee elämästä hiivatisti iisimpää. Tämä reissu silti todisti homman onnistuvan helposti näinkin.

Saimme sopivasti kasattua sadesuojat ennen hiivatinmoisen sateen saapumista, valmistautumiseen tuli sopivasti taustatukea Jarilta joka soitteli lähimmältä parkkipaikalta parin kilsan päästä sateen olevan lähestymässä. Niin kiirettä piti, että kun sateen jo saavuttua vedin tsygäkledjuja teltassa pois tajusin toisen saappaani tipahtaneen johonkin sudenkoloon Lassilan ja onkipaikan välillä. Pyöräilykengät olivat likomärät, sadetutka näytti punaista ja aamuyön hyytävä aamu-usva kipristeli jo ajatuksena mielialaa matalammalle. Kaksi sanaa mielestä - Voi Perse! 

Yritin niellä ärtymystä ja luulen onnistuneeni hämäämään Jukan ketutuksen määrästä. Hiukan mieli parani kun esittelin edellisen yön aikana rigiklinikalla sitomiani höttöpohjan superrigejä Jukalle. Vihaan kaikenlaista käsityötä, myös kalastukseen liittyvää. En todellakaan ole DIY (do it yourself)-mies vaan lähinnä WHSIDIM (Why hell should i do it myself) henkilö. Usein olen toiminut myös JWDI (Jukka will do it) - periaatteen mukaan, mutta ratkaiseva kynnys tämän option käyttöön on ylitetty jo ajat sitten. Ymmärrän hyvin Jukan murahdukset kun meikäläisen leadcoret on yllättäen lopussa ja käännyn velipojan rigirasian puoleen. Nyt homma jo sujuu itsenäisesti ja yön Chod- ja Zig-viritykset saivat aina kriittiseltä ja suorasanaiselta Jukalta hiljaisen hyväksynnän. Ehkä tänä talvena vihdoin saan aikaiseksi sitoa rigikukkaron niin pullolleen erilaisia variaatioita, ettei rannassa tarvitsisi enää päivitellä ja epäillä omien rigiensä toimivuutta.

Jari saapui paikalle vesisateen saattelemana. Iso mies, valtava rinkka, massiivinen vapalaukku ja sadeviitta olivat hauska näky ja vielä riemukkaammaksi tilanne kääntyi. Viitan alta paljastui rakas, kaivattu saappaani, joku iso kivi tai kuoppa oli lennättänyt sen tienposkeen aivan viimeisillä kilometreillä ennen perillepääsyä. Teki mieli tanssia ripaskaa ja hypätä Jarin kaulaan, mutta maltoin mieleni - tästä se alkaisi, Ihana onkiyö.

Sääennusteiden ajoittainen kevyt vesisade pysyi staattisesti päällämme pitkältä tuntuvat tunnit, mutta sateen hiukan hellitettyä saatiin syötit veteen. Istuimme sadetta, joimme kahvia ja rupattelimme. Tätä se on aina, olemista. Ymmärrän hyvin niitä jotka nyhtävät vesikasveja irti jerkeistänsä ja niitä joiden leetsi on kiven takana ikijumissa, onhan se paljon aktiivisempaa ja kalan saamiksi tehdään aktiivisesti koko ajan jotain. Karppiongella homma on tehty etukäteen ja onki-iltana ei voi muuta kuin odottaa. 

Syksy on hienoa aikaa, vaikka eihän nyt vielä mistään oikeasta syksystä voi puhua. Pimeä laskee jo nopeasti ja puolikymmenen aikaa otsalamput syttyivät ja hobotulia tuli ikävä. Pilvet olivat väistyneet ja tähtikirkkaalta taivaalta poimittiin kuvioita ja sateliitteja. Samalla käytiin läpi Etelä-Pohjalaisten käytösongelmat ja Pohjois-Pohjalaisten jurous, mietittiin ilmansuuntia, yliäänipamausta ja syleiltiin maailma ylipäätään rikki ja pinoon - tätä ei jerkkikalassa tehdä ja se varmaan on sen kalastuslajin suola. Ajatus on pelkästään vavan kärjen ja uistimen välissä, arki jää. Pimeässä on myös se hyvä puoli, että nukkumaan kömmitään selvästi kesäöitä nopeammin ja pian metsän täytti rauhallinen tuhina. Sain Jarista teltta seuraa ja aikaisempien vuosien kokemuksella osasin varautua tähän tuhinaan. Sain onnekseni pettyä ja yöstä tuli ehkä parhaiten nukuttu moneen reissuun. Ehkä Jari on sellainen sopiva nallekarhu, että uskalsin nukahtaa vailla pelkoa metsässä vilistävistä villipedoista.


Häläri herätti aamuun, mutta parin piippauksen alkuperä ei selvinnyt. Näitä samoja yksittäisiä kaikui metsässä koko yön, ehkä ne olivat rannassa ruokailevia taveja tai jotain. Yhtään lähtöä ei unelmista huolimatta suotu. Aamu on silti onkijan parasta aikaa. Heleän keveän usvan kiitäessä veden pintaa huomaa usein uneksivansa ilman ajatusta. Väsymys on poissa ja vielä on matkaa arkeen. Kupla on kiinni ja sen sisällä haluaisi pysyä vielä yhden ihanan hetken, jopa valmispasta uppoaa aamiaiseksi ja kaikki on hyvin. Tällä kertaa homma ei saanut huipennustaan vaan aamuihanuus jäi taakse sadetutkan punaisena osoittavan sormen lähestyessä onkialuetta. Kaloja nähtiin ja uutta opittiin, mutta tämän lammikon osalta tämä kausi taisi olla tässä. Paluumatka sujui letkeästi - tuntui kuin olisi kokoajan rullannut alamäkeen. Ajatuskin luisti, ehkä teimme taas pari virhettä, jotka korjaamalla lähtö voisi olla lähempänä. Toisaalta ei tuolla varmaan ihan liikaa niitä karppeja ole, saatavaksi asti toki, se on jo todistettu. 

Uudet kohteet siis kutsuvat. Mitkä kohteet sen aika näyttää. Kalastamaan on kova polte, talven hyhmä tuntuu jo vaikka eletään vasta elokuuta. Yksi karppikausi on taas askeleen lähempänä ehtoota eikä tämän totuuden tunnustaminen ole helppoa. Keväällä luulin onkivani enemmän, laskin, ynnäsin ja aina tulemana oli uusia paikkoja ja hienoja kaloja. Molempia on saatu, muttei riittävästi - ahneus ei ole hyve. Pyörän liukuessa kotipihaan taivas romahti, mutta mieliala pysyi korkealla. Ennen pikkujouluja ehtii tapahtua vielä paljon hyviä asioita.

Kommentit