Joskus kaikki menee putkeen - pyöräretkellä 22.4.2011

Työn ja uurastuksen kautta saatu palkinto tuntuu usein mukavammalta ja tyydyttävämmältä kuin tuurilla napattu lahja, mutta kyllä pelkkä mäihä ja epäreilun helppo onnistuminenkin saa suun kääntymään hymyyn. Onhan se myös toisaalta niin, että ne sadat ja taas sadat tunnit joina omatkin siimani ovat lionneet erivärisissä vesissä tekevät todennäköisyydet munkkeihin suuremmiksi.

Keskiviikon kalareissuni kariutui kotona hengailevaan kuumepotilaaseen ja suunnitelmat kääntyivät kohti ensimmäistä pääsiäispäivää. Pyhä ja keväinen keli olivat ajaneet Jukan jo perjantaina etelän rannoille ja kotona kuumeen vesirokkoon vaihtanut potilas sai Pitkäperjantain tuntumaan vielä tavallistakin pidemmältä ja sisäilman ahdistamat keuhkot huusivat raikasta meri-ilmaa. Löysin siis itseni pyöräilemästä kohti Lauttasaarta suunnitelmissa piristyä ja nähdä elämää neljän seinän ulkopuolelta - toki repun pohjalla lojui muutama taimenlusikka ihan vain varmuuden vuoksi.

Jukan siikakauden avauskala

Kesärenkaat ja hiekaton asfaltti kiidättivät kesäisessä kelissä riemulla kohti Lauttasaarta ja jo ennenkuin pääsin perille raportit kertoivat siikapiinan päättyneen myös broidin osalta. Juttelimme hetken ja päätimme siirtyä hiukan toisaalle rauhallisemmille rannoille heittämään ilta-auringossa muutaman onnea kaipaavan taimennykäisyn. No tässä vaiheessa ei sitten enää oikein voi kun pyöritellä päätä, ehdin heittää ehkä neljä heittoa, kun vieressä pyörää huoltanut Jukka kehotti paiskaamaan pellin erään kiven kulmaan.

No vavan omistajan sana on laki ja pian huomasin siiman päässä tempovan reilusti mitallisen taimenen. On niitä taimenreissuja ihan kalastusmielessäkin tehty ja tuhannet on ne kammenpyöräytykset joita on pyöritetty haaveillen hiljaa hopeisesta palkinnosta joka sementoisi asemani stadilaisena taimenäijänä. No äijää meikäläisestä ei saa tekemälläkään ja taimenkin tuli raa'alla tsägällä, mutta täytyy myöntää, että kun jaloissa pyöri lähes 2,5kg:aa punalihaista stadilaista oli vaikea olla nauramatta.

Kalustokin oli ensiluokkainen: Jukan hikinen 2,1 metrinen prismatele jonka yksi vaparengas on irti, joku iänaikainen läpikäytetty kela ja auringossa haalistunut kuitu - haavia ei todellakaan ollut mukana ja lopulta paikan profiilista johtuen Jukka seisoi polviaan myöten vedessä ja kaappasi kalan kuiville. Onneksi olin jossain kolmanen heiton korvilla napannut kypärän pois päästä niin näytin edes hitusen siltä, että kävin vaan normitapaan hakemassa perheelle keittokalan. Edelleen tunteet on hiukan ristiriitaiset. Olen aina olettanut, että eka mertsari menee ehdottomasti kalojen top kolmoseen, mutta nyt niin ei käynyt. Pystyisin helposti luettelmaan yli kymmenen kalaa, jotka saantihetkellä ovat tuntuneet paremmalta, mutta hyvä näin. Todellisuus pitää taatusti huolen ettei vastaavia munkkeja osu kohdalle enää koskaan.

Kun kalavuotta kelaa tammikuusta tähän hetkeen kiinnittyy ajatus kolmeen asiaan. Saatuja lohikaloja 3, saatuja särkikaloja 0 ja saamattomia lajeja toivottavasti melkein 30. Täytyy tunnustaa, että kun talvikalat made ja kuore on plakkarissa ajatus lajien kalastuksesta kiinnostaa aikaisempaa enemmän, toisaalta tämä ei poikkea yhtään normi maratonia edeltävästä huhtikuusta. Ensimmäisen avoveden se taas vaati ja nyt jo kaiken maailman särkikalat, tokot ja simput räpiköivät verkkokalvoilla ja tunkeutuvat ajatuksiin kun päätä vähänkään yrittää rentouttaa. Kuukauden päästä mennään jo ja kovaa ainakin parin uuden lajin kiilto silmissä.

2,3kg, 66cm, älytön tsägä?