Veljeni Ruutananmieli - vihdoinkin saalista 26.6.2011

Kuinka innostunut onkija on kaveri joka istuu juhannuspäivän päätteeksi yksin ongella aamu neljään seuranaan miljoonat inisevät hyttyset ja kehä kolmosen tasainen hurina? Mitä liikkuu herran mielessä joka jakaa lahnakuvia netissä aamu viideltä ennen nukkumaan menoa, mutta jo kuuden tunnin päästä lyö lukkoon uuden yöreissun ennen työpäivää? Millainen on jantteri, joka jaksaa tahkota rannalla tunnista toiseen ilman selvää kontaktia kohdekalaan? Sellainen mies on Jukka Heikkilä ja sellaisen toverin jatkuva läsnäolo lähestulkoon elämäni kaikilla kalareissuilla on yksinkertaisen mahtavaa.

Jukan teoriatieto englantilaisesta suutarinonginnasta lienee Luoteis-Helsingin huipputasoa ja itse kalapaikoilla huomaa, ettei ainakaan jokainen "Great Rodrace":n äärellä vietetty nettitunti ole mennyt pelkästään turmiolle. Tänä vuonna myös rannalla vietetyt tunnit ovat olleet siloneulalaisittain omaa luokkaansa ja sitä kautta kertynyt oppi on ollut mukavasti ammennettavissa meille kaikille.

Lopullinen antikliimaksi tai huippuhetki - miltä kantilta tilannetta nyt sitten tarkasteelekin lienee koettu juhannuspäivän ja sunnununtain vastaisena yksinäisenä yönä, kun rannassa istuminen aamu neljään ei tuottanut haavin pohjalle kuin kymmenkunta 0.5-1.0kg väliin osuvaa lahnaa. Seuravaana aamuna lyötiin kuitenkin lukkoon uusi yösuunnitelma - viime vuoden suutarijärven ottiaari saisi luvan tarjota innokkaalle viimeinkin sen kovasti unelmoidun onnistumisen.

Odotusta - vähintään 20h takana

Lahnapaikan perulätty

26.6.

Täytyy myöntää, että omalta osaltanikin viikon keskellä valvotut pitkät illat ovat välillä duuniaamuina painaneet luomia väkisin alaspäin. Toisaalta yöongella omatunto on kaikista puhtain eikä reissuilta ole oikeastaan mikään kiire himaan. Pojat tuhisevat sängyissänsä olin minä sitten viereisessä huoneessa tai hyttyspuskassa ja lisäksi nykyään voi pelata "muut on kalassa paljon enemmän kortin" jo ihan lähisukuun vedoten.

Perhepäivä Suokissa venyi odotetusti iltaan joten jo junamatkalla kotiin otin yhteyden Kantsun Des Tayloriin. Iloksi kuulin tuulen huminan ja suhinan seasta ilmoituksen siitä, että kaksipyöräinen mäskikuljetin oli jo matkalla kohti Espoon äärilaitaa. Nopeasti liu'uin polttavan asfaltin päällä matkalla aidan vihreämmälle puolelle. Pyörittäessä on ihanasti aikaa itselle ja unelmille - kai joku kokee vapautta ajaessa moottoripyörällä kolmeasataa, mutta minä löydän suunnatoman riemun kun jalat ovat lukittuina polkimiin.

Matkalla ehdin haavita mieleeni useamman kalan ja lopulta perillä odotti valmiiksi katettu pöytä - mäskit olivat lionneet vedessä vajaan tunnin ja tuttu vesipatja vaikutti hiukan edellisvuotta kiinteämmältä. Edellinen reissu samalla järvelle oli tarjonnut munapataa, mutta jo ensisilmäys rannassa valoi uskoa siihen, että sillä kertaa paikka vain oli ollut yksinkertaisen väärä. Seisoimme vierekkäin tuijottaen lamaantuneina kohoja - kului tunti ja toinen, mutta mitään ei tapahtunut. Välillä joku pikkukala kävi tökkimässä, mutta tavoittelemamme suuret loistivat täydellisesti poissaolollaan.


Koho näkyvissä - liikaa valoa

Vielä hetki

Jukan käpy alkoi kärventyä ja letkeän ulkokuoren alta pyrki pintaan asiaansa kypsynyt, vaikeasti asennevammainen onkija, jonka karkkipussista oltiin syöty kaikki sokeriset hedelmämakeiset. Syitä kalattomuuteen etsittiin ties mistä ja epäiltiin jopa paikallisen hoitoyhdistyksen onnistuneen elämäntehtävässään tuhota alueen elivoimainen suutari- ja ruutanakanta. Kohde on kuitenkin niin poikkeuksellinen ja viime vuoden kokemukset hämmentäviä, että ainakin oma järkeni houkutteli tunnetta uskomaan siihen, että homma eteni juuri niinkuin illan libretossa kerrotaan - mitään ei jätetä arvailun varaan, jotta sofistikoitunut yleisö pysyy kärryillä mitä ylituettu korkeakulttuuriväki heille par'aikaa esittää.

Edellisvuonnahan kalat tulivat pimeyden jo laskettua esirippunsa silloin niin helteisen elokuun ylle. Syönti oli joka kerta alkanut kutakuinkin sillä hetkellä, kun ensimmäisen kerran kävi mielessä vaihtaa kohoon hehkuva valokärki. Olemme spekuloineet monasti syitä tälle oudolle ilmiölle - suutareista ja isoista ruutanoistahan meillä ei ole mitään käryä, mutta ilmiö oli havaittavissa myös isojen särkien ja suursorvien käytöksessä. Kenties syynä on se, että paikalla on vettä alle puoli metriä ja vesi on todella kirkasta, ehkä isommat kalat pysyttelevät valoisan ajan pinnalla kelluvan paskan alla ja ilmestyvät ruokailemaan vasta kun pimeys antaa isommalle hahmolle oman suojansa.

Käsikirjoitus piti - mitä pimeämmäksi ilta kävi sen voimakkaampana alkoi yli lammen kuulua isompien kalojen pintomiset ja lopulta kun töin tuskin havaitsin kohoni se lähti liukumaan hitaasti vasemmalle. Epätietosena siitä näinkö harhoja vai oliko syönti viimein alkanut nostin vavan pystyyn ja samassa voimakas kala alkoi vetää siimaa vauhdilla poikittain - nopeasti Jukka kuitenkin haavi kalan ja kilon karvaheinää. Kuuden reissun piina päättyi suutarikättelyyn. Kuten edellisvuonnakin kalan koko oli ehkä hitusen reilussa puolessa kilossa, mutta se ei tunnelmaa latistanut.

Vuoden eka suutari

Pian Jukka sai liki kiloisen ruutanan ja toisen suutarin ja omaa siimaani vingutti liki puolikiloinen sorva ja illan kolmas suutari. Ei jättänyt paikka siis tälläkään kertaa kylmäksi, mutta yhä vain kysymykset ovat samat kuin viime vuonna. Olisihan se himppasen verran kalastajaystävällisempää jos fisua tulisi myös valoisalla, vaikka eipä kukaan kai letolle pakota ennen kahdeksaa. Toinen kysymysmerkki lepää suutarien koon yllä - onko järvessä kuinka paljon suurempia yksilöitä ja jos on niin missä ne lymyilevät?

Nyt olemme kuitenkin enemmän kuin tyytyväisiä - tunnemme varmasti lukkarinrakkautta kyseistä paikkaa kohtaan, sillä se on ehkä ensimmäinen sellainen kalakohde, jonka eteen on nähty vaivaa ja joka ollaan itse erehdyksen ja onnistumisen kautta löydetty. Normaalin nettilinkkien perässä juoksemisen rinnalla olo on kuin suurellakin asiantuntijalla.

Jukka oli siis tämän tarinan työn sankari ja siloneulan mallijäsen - jos jostain toisesta kalakomiteasta lähetettäisiin vierailijoita olisi broidi se ulkokuori joka olisi turvallista esitellä. Tavarat aina siististi järjestyksessä, tapsit suorina ja kelat rasvattuina- lukemattomat rigit ja ylväs taito, vaikkakin teorissa, keskustella spodeista ja ritsojen kuminauhojen jäykkyyksistä. Komea kulissii jonka takana voimme Mitrin kanssa selvitellä solmuja ja kiroilla ylivuotisten siimojemme kimpussa suunnitelen minkä kokoinen kasiainen on sopivin millekin kalalle.

Jukka on kalastaja joka jaksaa taistella, vaikka perusluonteen kärsimättömyys välillä meinaa ahdistaa tapahtumaköyhiä tunteja. Itselleni on todella tervettä, että matkassa on mukana kaveri jolle voi tarvittessa kiukutella ja toisaalta sivaltaa välillä niin kovaa, ettei kovin monelle niin ilkeästi uskaltaisi edes sanoa. Toisaalta välillä voisin upottaa herran lähimpään suonsilmäkkeeseen vain siksi, koska harva osaa, saati tajuaa painaa juuri oikealla hetkellä siitä nappulasta joka liki suistaa mieleni raivon partaalle. Läheiset tekevät elämän. Sellainen kaveri on siis Veljeni Ruutananmieli - hieno mies, broidi ja loistava ystävä. Toivotaan, että intoa riittää tuleviin Karppi- ja Ankeriasiltoihin ja terävään ajatusten vaihtoon. Lisää mäskiä tontille...

Veljeni Ruutananmieli

Kommentit