Sosiaalista madepilkintää 21.2.2012

Edellisreissun kotimatkalla vanha madepaikkamme sinetöitiin  koetuksi, testatuksi, todetuksi ja vaihtuvaksi. Siitä huolimatta kävelimme taas innosta pulskeina tai vaan pulskeina tuttua jokiuomaa  sinne mihin aurinko ei paista - ainakaan iltahämärässä. Emme yksinkertaisesti jaksaneet lähteä tutustumaan uusiin nollaparatiiseihin ja lisäksi Mitrin tuleva appiukko Make lähti reissuun mukaan. Pitihän herra opastaa jo varmaksi osoittautuneelle ottipaikalle. Todellisuudessa epäilen Mitrin motiiveja. Näillä näytöillä tämä saattoi hyvinkin olla Mitrin ja appiukon viimeinen yhteinen madereissu.

Jokisuu jää taakse

Tämä vuosi on ollut kalastuksellisesti hämmentävä. Kauden avaavaa lampireissua lukuunottamatta pilkkihimo ei ole ryöpsähdellyt yli äyräiden. Toki matkaan lähtee aina kun kutsu käy eikä yksikään askel jäänpäällä ole tuntunut hukkaan heitetyltä ajalta, päinvastoin. Nytkin kirkkaan tähtitaivaan alla kiristyvän pakkasen työntäessä läpikuultavaa usvaa jäälle olin mielestäni aivan oikeassa paikassa. Olisi hirveän ylevää ja jaloa kertoa ihanasta ajasta uuden perheenjäsenen kanssa ja maalailla tunnelmakuvia perheen yhteisistä sunnuntailounaista jolloin kaulukset ovat suorassa, lammas mureaa ja kaikilla on hyvä olla. Kyllähän siinä sädekehä kirkastuisi, kun toteaisi perheonnen vieneen fokuksen ja innon kalastuksesta. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Onginta vaan oli kesällä niin siistiä. Suurin himo niin saaliisiin, ajankäyttöön kuin etukäteissuunnitteluun taisi leijailla alas keltaisen lokakuun vaihtuessa mustaan marraskuuhun. 

Perillä parkissa oli vain yksi auto ja sosiaalisen median ja sähköisen viestinnän vikkelyyden ansiosta tiesin Saarikosken pariskunnan (heittokalatarantella.blogspot.com) olevan kohteessa. Itse en hirveänä innostu lajikalastuksesta, pilkinnästä varsinkaan. En todellakaan näe itseäni pilkkimässä pasuria tai sykkimässä kuntarajojen tuolle puolelle särkipinna silmissäni. Jotenkin jään päällä kielellä kutittelee tuore laadultaan erinomainen ja  rapistunutta sädekehää eettisyydellään kiillottava ruokakala. Lajikalastuksessa vierastan myös sitä, että yhden kalan saatua käännetään katse jo toisaalle. Haluan keskittyä pidempään yhteen lajiin ja saada niitä useampia, kenties isojakin. Tuo koko asiahan on tietysti silkkaa pullistelua ja egon pönkitystä.

Onneksi toisille tällainen turha itsensä nosto on toissijaista ja ehkäpä siksi Antin ja Paulan seikkailuja on mukava seurata. Ja seikkailuista todella on kyse vai miltä kuulostaa yhden särjen takia ajettu 60km suunta 27 asteen pakkasessa. Päätimmekin Jukan kanssa etsiä Antin ja Paulan käsiimme Mitrin ja Maken jäädessä jokisuuhun jahdille.

Tämäkään reissu ei tarjonnut mahdollisuutta postata muiden nähtäväksi ylivalottunutta kuvaa saalinhimon sumentamasta katseesta ja verta valuvasta suurmateesta. Rehellisesti kalastettiin nollaa. Alkuillasta Mitri tosin pudotti yhden kalan, Makella kävi pari kopaisua ja illan jo ollessa pitkällä itselläni kävi joku tukistamassa syöttiä. Ehkäpä olisikin pitänyt jättää harat kotiin ja panostaa syöttipilkkeihin. Ensi vuonna kokeillaan kyllä madereissuilla uusia paikkoja, vaihtelu ainakin virkistää. Hirveästi helpottaisi jos joku veisi suoraan ottiaarille. 

En taida vaan olla kovin sosiaalinen tapaus tai ainakaan innokas tutustumaan onginnan puitteissa uusiin ihmisiin. Mitrin ja Jukan kanssa homma vaan on niin helppoa, saa kiukutella rauhassa. Kun reissuja kuitenkin nykyään tekee hiukan vähemmän haluan tuntea oloni kotoisaksi. Itse olen huomannut että mitä pienemmiksi kalastusmäärät käyvät ja mitä vaikeammalta tuntuu jättää koti taakse sen enemmän kalapäivistä saa irti. Tarvitsen omaa aikaa. Haluan kuulla mitä päivälle kuuluu, tuntea tuulen ja olla vain. On piristävää tavata uusia ihmisiä, kuten tällä reissulla. Mahtavaa ystävystyä ja oivallista laajentaa suppeaa kulmaa elämään, mutta arjessa on monella tavalla jo liikaa ääntä,.hälyä ja ähkyä. Antille ja Paulalle isot kiitokset hyvästä seurasta ja mahdollisimman monta pinnaa (ja ennenkaikkea seikkailua) tulevaan. Toivottavasti törmätään vielä ennen maratonia.

Meide.än seikkailumme vievät vielä varmasti jäälle Suunnitelmissa on oikeastaan pitkittää pilkkikautta niin kauan kun se jäiden puittessa on mahdollista. Keväällä homma on parhaimmillaan ja ainakin paria paikkaa pitäisi vielä päästää kokeilemaan. Mielikuvissa istun pilkillä vielä siinä vaiheessa kun Larussa on ongittu siikaa jo monta viikkoa. Silloin kalat ovat suuria ja aurinko kuuma. Matkassa rimpuilevat mukana Jukka ja Mitri ja  nostaessani ennätysahventa kuulen selkäni takaa lakonisen tokaisen oulais-järvenpääläisellä aksentilla. Siinä kommentissa puhutaan Ihan Vaan Paskasta.

Ottihetken valo