Soolo-ongella - Iltaretki ruutanajärvelle 17.7.2015

Omat ajatukset johdattelevat mielemme suuriin seikkailuihin ja maalailevat menneestä ja tulevasta arvoituksellisia labyrinttejä. Näihin sokkeloihin on helppo eksyä. Koskaan ei voi olla varma mitä seuraava kulma kätkee taakseen ja kuinka nopeasti labyrintista pääsee pois. Parhaimmilaan näillä kapeilla käytävillä viihtyy, ne tarjoavat valoa ja unelmia, muistoja joiden luuli jo kadonneen ja kirkkaita ja selkeitä käänteitä tulevaan. Pahimmillaan seinät ahdistavat, ne rajoittavat ja tukahduttavat - kaatuvat päälle ja muuttuvat ylivoimaiseksi vastustajaksi. Minä on paras kaveri ja ärsyttävin kiistakumppani.

Normaalista poiketen löysin itseni istuskelemasta yksin ruutanajärven rantatörmältä. Etelä-Suomen päällä risteilleet ukkosrintamat peruivat alkuperäissuunnitelman suutarireissusta ja kun taivas lopulta aukeni en malttanut pysyä kotona.Turpakeikalle ei sateiden takia ehtinyt, mutta loppuilta ja alkuyö näyttivät ennusteissa sateettomalta. Optimaalinen valvomispäivä, ruutanoiden seurassa. En uskonut löytäväni itseäni rannasta yksin - Jukka on sen verran innokas, että yleensä ei tarvita kuin puolikas sana tai reissua ennakoiva katse niin kamat on jo pakattuna. Nyt vastaus oli erittäin päättäväinen ei!

Järvi oli kuin postikortti. Ukkosten jälkeisen kosteuden pystyi melkein maistamaan. Veden pinta oli lähes epäluonnollisen tyyni ja aavemainen usva risteili määrättömänä ja lumoavana sen yläpuolella. Vain hentoisena kuuluva suomenruotsi, Helly Hansenin äärimmäisen teknisten ulkoilupukujen tasainen suhina ja kävelysauvojen rytmikäs pauke muistuttivat missä olin - lähestulkoon kaupunkikalassa. Valitsin onkipaikan itse, syötin sinne minne halusin ja rojahdin onkimaan. 

Ympärilläni on aina ollut paljon ihmisiä. Viihdyn yksin, mutta jos mahdollista valitsen seuran. Kotona liityn mielelläni junan tavoin etenevään ruljanssiin, vaikka Toinen tarjoaisi mahdollisuutta astua hetkeksi sivuun. Pidän siitä, että ympärillä tapahtuu. Myös ongella hyvä seura on iso osa juttua. Kaipaan tarinoita, kuittailua ja yhdessä olemista - sitä kun kaikilla on yhteinen tavoite ja haave suuresta saaliista ja lopulta Jukka pönöttää yksin saaliskuvissa. Nyt ei ollut muita. En voisi syyttää ketään, en halveerata saamamiestä enkä nostaa itseäni ja egoani mahdollisen mahtikalan iskiessä syöttiin. Yksin kalastaessa keskittyy tarkemmin itse ongintaan, ei ole juuri sivujuonteita. Valokoho vie kaiken huomion. Labyrintti on suora käytävä jonka varrella avautuvat oviaukot eivät kiinnosta. Katse yrittää löytää käytävän päästä haluamansa. Ajatus ei harhaile. Porukassa ovia on paljon ja niiden taakse tekee mieli kurkistaa. Välillä sitä eksyy tietoisesti labyrinttiin eikä edes halua löytää tietänsä ulos. Luulen, että saisin enemmän kalaa jos onkisin aina yksin. 

Aika eteni rauhallisesti, etäällä kumisi ja salaman valaistessa hetkellisesti koko alueen luuli Mitrin saapuneen paikalle. Yksittäiset särjet pitivät virettä yllä, mutta ruutanoita ei näkynyt. Suhteeni ruutanaan on vaikea. Aloitellessamme onkimista löysimme tämän paikan. Itse en ole ikinä onnistunut koukuttamaan suurkalaa - karkuutuksia ja ohi-iskuja on sitäkin enemmän. Kaikki saamamme (lue. me=Jukka) kalat ovat tähän asti olleet reilusti kiloisia. Reissut paikalle ovat olleet yksittäisiä - nopeita iltareissuja jotka ovat venyneet pitkälle aamuyöhön. Paikan kalat  syövät kokemuksemme mukaan vain katuvalojen palaessa. Ruutana on osoittautunut kokoonsa nähden kohtuuttoman araksi ja varoivaiseksi. Nämä kokemukset ovat nostaneet sen jalustalle koho-onkijan kuningaslajina ja aikaansaaneet käyttöön vankiintuneet termit "Ruutananonkijan ranteet", "Zen Ruutana" ja "Veljeni Ruutananmieli".

Yksin onkiessa voisi nukahtaa. Kukaan ei puhu, koho näyttää liikkuvan vaikka vain silmäluomet laskeutuvat. Pimeässä oli hyvä olla, ei tehnyt mieli lähteä kotiin vaikka kohdekaloja ei näkynyt ja kello lähestyi yhtä. Yksi rauhallisesti vedestä nouseva pää ja homma oli selvä. Tänään saisin kalan, huomenna paukuttelisin henkseleitä, leveilisin ennätyskalalla ja karskilla luonteella joka sateesta huolimatta suuntasi pelkäämättä tiensä onkirantaan. Muistaisin mainita sanan intohimo.

Alle kilo...

Kun ruutanat saapuivat särjet poistuivat. Siinä me istuimme, minä ja ajatukseni jotka kokonaisvaltaisesti ja täysillä olivat liimautuneet aivan liian himmeänä loistavaan Lidlin valokärkeen. Ensimmäinen selkeä ruutanatärppi oli täysi huti, toisella tunsin pari raskasta potkua ja kolmas tartutti monen vuoden yrityksen jälkeen ylikokoisen täkykalan. Pikkutytön ranteet - ruutananonkijan ranteet. Kala oli selkeästi aikaisempia pienempi ja kilo jäi ylittämättä. Tunnelmaa ei pilannut mikään. Pään sisällä oli käynnissä karnevaalit, koko labyrintti tanssi sambaa, värit olivat kirkkaat ja nauratti. Kaikki tämä yhden hassun kultaisen kalan ansiota. 

Lopetin onkimisen heti kahden jälkeen maissien loputtua. Onnistuin myös saamaan siimani sellaiselle helvetin häkkyrälle, että kalan jälkeinen onkiminen oli vähän niin sun näin. Reissu oli iso menestys. Ensimmäistä kertaa tuntui, että sain jonkunlaisen idean ja kontaktin tavoiteltavaan lajiin. Odotan seuraavaa reissua jo innolla ja luulen, ettei tämän kesän rutanani olleet vielä tässä. Toisaalta monipuolinen onginta on myös ongelma. Kaikelle ei vain riitä aikaa. Tällä reissulla löysin labyrintista ilon ja riemun. Seinät pysyivät etäällä ja kulman takaa kaikuivat vain iloiset ajatukset. Kalassa homma on oikeastaan aina näin. Tämän välillä hyvinkin epäoikeudenmukaisen ja tarpeettoman kovan maailman keskellä olisi suotavaa, että meistä kaikki pääsisivät omalla tavallaan "ruutanaongelle". Paikkaan jossa mieli on täydellisen kevyt...


Ongella yksin - ei yksinäisenä...

Kommentit