Kalamaraton 2010 - kaksi erilaista 12 tuntista

Taas se on takanapäin - koko vuorokausi lajikalastusta, ei niin helposti ymmärrettävää maratonhuumoria täyteen ahdetussa autossa, hienoja lajeja ja myös niitä vaikeita ei niin herkkuhetkiä aamuyön ja aamun ensitunteina. Silmäluomet on valettu lyijystä ja vielä näin ensimmäisenä maratonin jälkeisenä duunipäivänä sitä elää siinä kuplassa, jonka ympärilleen kisan kuluessa muodosti. Spekulaatiot sinkoilevat ajattelematta tajuntaan ja mikrokalat vilistävät verkkokalvoilla heti, kun yrittää tyhjentää ajatuksia sulkemalla silmänsä. Jotta tämän vuotiseen kisamme voi ymmärtää pitää palata kisaa edeltävään kevääseen, sillä maraton tunki ajatuksiin läpi alkuvuoden ja myös treenasimme ensimmäistä kertaa kisaa varten vakaalla ajatuksella nostaa edellisvuosien lajimäärää.

MARATONKEVÄT 2010

Koko alkukevät oli ollut osaltani nousevaa maratonhuumaa. Kalareissujen aikaisissa keskusteluissa kisa haukkasi yhä isomman sektorin sitä mukaa mitä pidemmäksi päivä piteni. Kun vielä saimme muutamalle reissulle mukaan lajikalastustaitureita piirrettiin suuntaviivat kisataktiikallemme jo hyisillä jäillä pilkkireikiä katsellen. Ajatuksemme oli, että lajimäärää nostettaisiin tokoilla ja kivisimpulla. Näiden kalastusta emme koskaan olleet edes kokeilleet, joten harjoitteleminen kohdennettaisiin mikrosektoriin.

Kevät eteni kuitenkin hitaasti ja vedet olivat hyytäviä vielä äitienpäivää edeltävänä viikkona. Päättelimme, että harjoittelu kannattaisi kohdetaan mahdollisimman samanlaisiin olosuhteisiin kuin itse kisassa ja keskitimme harjoittelun kisaa edeltävälle helatorstaille. Odotellessamme treenipäivää seurasimme tiiviisti netin ja puheluiden kautta muiden kalalajikalastusta harrastavien saalisraportteja ja räpläsimme tapsien ja siimojen kanssa hermomme riekaleiksi.

Lopulta torstai kuitenkin koitti ja kuten aikaisempinakin vuosina usko joka kevättalvella ryöpsähtää pintaan oli vaihtunut epäuskoksi omaan osaamiseen ja kalojen yhteistyökykyyn. Virittelimme viimeiset vavat Viikin lammella ja saimme siinä ohessa kymmenpiikin, allikkosalakan ja ruutanan. Ruutana kuitenkin tuntui niin hankalalta, että kisataktiikkaamme tuli muutos ja päätimme jättää kisassa ruutanan onginan johonkin toiseen paikkaan.

Kymmenpiikki ja kook 26 koukku

Myös itäinen seipipaikka petti, joten suuntasimme safkan kautta kohti paikka, josta toivoimme yhyttävämme ikuisen haasteemme - turvan. Mäskäys on meille täyttä hepreaa, mutta mietittyämme, pohdittuamme ja kuunneltuamme viisaampiemme vinkkejä olimme harkinneet jopa ennakkomäskäystä, mutta lopulta jukka paiskoi vain torstaina jordaaniaan omatekoista vaalea mömmöä joka haisi voimaakaasti vaniliinilta. Suhtauduimme skeptisesti ja naureskelleen mäskiimme ja juuri tässä varmasti häviämme paljon - jos hommat tehdään ne kannattaisi tehdä kunnolla. Mäskiltä ei kalaa noussut, mutta kelatessani pohjaongen ylös hämmästys oli melkoinen - rannalle näet luikerteli pieni n.25 senttinen made. Pasmat menivät täysin sekaisin, mutta järki pysyi kuitenkin mukana ja totesimme ykskantaan, että tuurit oli käytetty ja maratonissa matikan pohjaonginta saisi jäädä toisten murheeksi.

Elämän eka stadimade ja kauden ehdottomasti yllättävin kala

Talvella nolosti saamatta jäänyt made oli kuitenkin nyt saatu ja matka jatkui kohti ydintä. Mustakitatokkoja nousikin kaksin kappalein siitä mistä pitikin ja jännityksellä aloimme suuntaamaan katseemme uramme ensimmäiselle mikrokalakeikalle simput ja hietatokot mielissä. Jukka onnistui yllätykseksemme nostamaan nopeasti rannalle mutun, mutta hietatokot ja kivisimput tuntuivat yhävain tavoittamattomilta kummajaisilta. Pitkän uurastuksen jälkeen ymmärsimme viimein miten hietatokkoa kalastetaan ja sadattelimme mielissämme miksi tämäkin helppo laji oli aikaisempina vuosina jäänyt saamatta. Kivisimpuja emme kuitenkaan koko iltana nähneet, joten siltä osin lauantaina näyteltäisiin mielenkiintoisia kalahetkiä.

Siloneulan historian ensimmäinen mutu ja saamamies

Treenien paras anti oli kuitenkin se, että edellisvuosien yli mennyt into oli nyt purettu ja lauantaita odoteltiin luottavaisin mielin. Kaiken järjen mukaan yltäisimme 18 lajiin ja mitenkään utopistiselta ei kuulostanut edes 20 lajin maaginen raja. Perjantai kului treeneissä runneltujen kamojen ehostamisessa ja viimeisiä taktisia kiemuroita mielessä pyöritellen.Kaikki oli säätiedotusta myöten paremmin kuin hyvin, kunnes puhelin piippasi viestin merkiksi perjantaina klo 23.30. Tummat pilvet lipuivat nopeasti kuuman auringon eteen ja myrskytuulet alkoivat riepottelemaan ajatuksia. Jukka oli matkalla Dextraan hakemaan tikkejä kämmeneeseensä. Viimeisissä virityksissä puukko oli lipsahtanut hutiin ja nyt broidin maraton näytti enemmän kuin uhatulta. Mitäköhän tästäkin taas tulisi...

KALAMARATON 2010 - kisatarina

Kisa-aamu aukesi helteisenä ja ilma oli heti seitsemältä täynnä kysymyksiä. Onneksi Jukalta tuli vapauttava tieto siitä, että saisimme vetää kisan läpi kolmimiehisellä perusryhmällä joskin käsiä olisi käytettävissä ainoastaan 5. Tikkejä oltiin ommeltu käteen neljä, mutta buranoiden ja zeniläisen ajatusvoiman avulla kisa kuulemma pystyttäisiin viemään läpi kutakuinkin normaalisti. Ainoastaan pitkät onget ja kuhan jigaus herättivät epäilyjä ja kalaliman, mullan ja kaiken muun skeidan kulkeutuminen haavaan pitäisi jotenkin estää. Onneksi lähikaupan valtavat kertakäyttökumihanskat takasivat hikisen, mutta bakteerivapaan kalastuksen koko vuorokaudeksi.

Se kuudes käsi!

Tässä vaiheessa homma on vielä niin sanotusti järjestyksessä.

Viimeisellä kauppareissulla meinasin vielä ajatuksissani jäädä auton alle, mutta lopulta maraton oli turvallisesti valmis alkamaan ja istuimme autossa matkalla kohti Honkaluotoa. Mittari hipoi hellelukemia ja historian eka shortsimaraton oltiin osaltamme valmiita polkaisemaan käyntiin. Tunnelma autossa oli aikaisempiin vuosiin nähden toisenlainen. Harjoitukset olivat tehneet tehtävänsä ja yli-innokkuus ja sähläalttius oli vaihtunut realistiseen olettamukseen omista mahdollisuuksistamme.

Valmiina taistoon - taustalla ei ole valitettavasti elegantti kalacaddymme vaan sofistikoitunut kanssakilpailija...

Perillä Honkaluodossakin mieli pysyi rauhallisena ja oli hauska vaihtaa ennakkokuulumisia vanhojen kisatuttujen kanssa. Tämä sosiaalinen puoli valtaakin vuosi vuodelta kisassamme enemmän alaa kun tuttujen naamojen määrä kasvaa. Saimme myös viimeisiä vinkkejä ja vahvistusta omiin olettamuksiimme simpunonginnassa ja kuulimme toinen toistaan hurjempia huhuja treenilajien määristä.

Tätä hetkeä on odotettu 364 päivää...

Lopulta lähtölaukaus pamahti ja tuttuun tyyliin 150-päinen kalastajajoukko rynnisti Deliriumilaisten johdolla kohti maukkaita ja mauttomia kalapaikkoja. Itse tallustelimme Kuliksen parkkikselle ja starttasimme kohti Viikkiä. Ajatuksena oli nostaa vedestä nopeat allikkosalakka ja kymmenpiikki ja jatkaa matkaa suvannolle hakemaan kympille täydennystä. Matkalla spekuloimme sillä, kuinka moni muu oli tehnyt saman suunnitelman. Oerillä huomasimme jakavamme aatokset usemman muunkin kanssa.Kävellessämme paikalle AC Tremensin Dandyt jo kiihdyttivät eteenpäin elegantteina ja viimeisen päälle laitettuina. Olisipa saanut olla todistamassa herrojen yöllisiä simpunonginta talkoita tuossa vaatetuksessa.

Ensimmäinen tärppi tuli tänä vuonna nopeasti - en ollut ehtinyt edes syöttiä kiinnittää, kun pieni 24-koon koukku tartutti housunlahkeeseeni. Hetken kirosin, ennenkuin katkaisin siiman ja nappasin jukalta ongen lainaksi. 5 sekuntia ja allikkosalakka oli kuivilla, tästä 20 sekuntia ja Jukka oli nostanut rannalle kymmenpiikin.

Kalat nro 1 - allikkosalakka

nro 2 - kymmenpiikki

ja nro 3 - ruutana

Olin jo vetämässä kamoja kasaan, mutta Mitri halusi kokeilla ruutanaa pienen hetken.Tämä olikin mitrin vuorokauden eka loistoratkaisu - nopeaan tahtiin ymmärsimme miksi emme torstaina olleet ruutanoita saaneet. Kaloja nousi näköhavaintojen perustella muutamalle joukkueelle ja siirryimme perskärpäsiksi samoille apajille. Hetken yrittämisen jälkeen sain vinkin viereiseltä joukkeelta ja samassa kultakylki lopetti lampiongintamme. Ensimmäinen rasti oli siis mennyt yli odotusten ja siirryimme hyvin fiiliksin eteenpäin.

Suvannolla laskeuduimme markkinahumuun ja aloitimme onginnan. Särki, pasuri ja salakka nousivat odotetusti nopeasti muurin kuivemmalle puolelle ja samalla vaihdoimme ajatuksia Kuningaskalastajien kanssa ensimmäistä kertaa tässä kisassa, seuraavan 22 tunnin aikana törmäsimmekin sitten vähän väliä. Useat isot särjet saivat vimpainnon päälle, mutta meille kalaa ei alkuun kuulunut. Usko kalan saantiin kuitenkin säilyi, koska aina silloin tällöin onnelliset saamamiehet poistuivat vimpoineen toisaalle. Juuri kun tunnelma alkoi muuttua tuskastuneempaan suuntaan kuulin Mitrin kutsuhuudon kauempaa muurilta.

nro 7 - kirjolohi

Juoksin innoissani katsomaan ylösnoussutta vimpaa, mutta hämmästykselläni ei ollut rajaa tajutessani Mitrin väsyttelevän jotain suurempaa eväkästä. Jukka oli hommannut meille useamman vuoden jälkeen haavin juuri näitä tilanteita varten, mutta kuten olettaa saattaa oltiin nostoväline jätetty auton takakonttiin. Onneksi kalastajat ovat joviaalia sakkia ja lainahaavi löytyi läheltä. Lopulta muurilla sätki ihka aito kirjolohi. Jos olen joskus toivonut kohdallemme tuuria niin nyt sitä saatiin. Tämän kalan olisimme muurilta valinneet oikeastaan kaikista tarjokkaista. Nyt välttäisimme stadiongen ja saisimme samalla tunnin lisää aktiivista kalastusaikaa. Tästä olisi hyvä jatkaa.

Jutellessani Deliriumin Ollin kanssa heidän heikosta alustaan ja heille taas niin ajankohtaisesta Vimman-kirouksesta kuulin jälleen ehkä sen kauneimman ääneen. Mitrin jykevä tenori kaikui yli lokkien kirkunan vimpan merkiksi. Jätimme Deliriumlaiset jatkamaan Via Dolorosaansa ja jatkoimme kohti kymmentä kalaa. Jukka haki pikaisesti kävelysillan toiselta puolelta kolmipiikin ja olimme vain yhden kalan päässä kympistä. Nopea sorva, lahna, kiiski tai lahna veisivät meidät hyvässä ajassa takaisin honkaluotoon.

Mitrin huuma jatkuu - kala nro 8 on vimpa

Sorva oli kuitenkin tiukassa eikä lahnaa, ahventa ja kiiskeäkään kuulunut. Siimat olivat kiinni kaisloissa, jalat hikosi, aurinko paahtoi kuumasti ja olisimme halunneet jättää Vanhiksen mahdollisimman nopeasti taakse. Siirryimme Jukan kanssa ryysiksestä sillan toiselle puolelle ja aloimme jo harkita paikan vaihtoa. Pelastava enkeli saapui kuitenkin taas konalalaisen lajikalastajan hahmossa ja mitri ilmoitti piinamme päättyneen - sorva oli rannalla ja kymmenen lajia plakkarissa. Pakkasimme kamamme ja jatkoimme tyytyväisinä kohti Honkaluotoa. Edellisvuotinen alkusekoilu oli enää huono muisto ja jatkoimme itseluottamusta uhkuen eteenpäin.

Tuttu saamamies ja kala nro 10 - sorva

Palautin kympin samaan aikaan Amatöörien kanssa, mutta kuten historia tietää kertoa tiemme tässä kisassa oli tästä eteenpäin hiukan erilainen. Esimerkiksi rasti pikaisesta pohjaonginnasta honkaluodossa olisi kannattanut jättää väliin. Onneksi tajusimme lopettaa puuhan alkuunsa ja lähdimme ennakkosuunnitelmien mukaan kohti
haukitaivastamme.

MVF - most valuable fisherman

Pohjois-Helsingin legendaariset haukivedet niissä lymyävine petoineen saavat aina mielen nostalgiseksi. Pienen vinkin perusteella jatkoimme hiukan eripaikkaan mätistä kokeilemaan millaisia mörköjä vesi allensa kätkee. Paikka toi nopeasti mieleen monenmoisia muistoja hurjasta nuoruudesta, mutta vielä hurjempi oli riemu kun kohta kolmekymppinen retale sai kontaktin kalaan lähes ensimmäisellä heitolla - jättiläismäinen hauenköriläs ei kuitenkaan pysynyt kyydissä loppuun asti, kuten ei seuraavalla heitolla kiinni jäänyt pikkuveljensäkään. Lopulta kolmas hurjimus nousi rannalle ja sadattelimme yhä mielissämme parin vuoden takaisia haukipainajaisia, jotka yhä vain nousevat aaveiden tavoin mieliin heikkoina hetkinä.
Kala nro 11 - hauki ja tuijotuskilpailu

Tunnelma kohosi entisestään ja jatkoimme matkaa kohti hopeistaruutanaa. Tässä kohtaa ilmaan nousi monia kysymyksiä - kello oli vasta vajaa neljä, olisiko ottihetki vai joutuisimmeko taistelemaan hopearuutanan ylös pitkän kaavan kautta. Edellisvuoden poukkoilun tuskastuttamina olimme kuitenkin päättäneet, että nämä ns. varmat kalat otetaan sillä ekalla paikalla käynnillä ja niinpä talsimme erämaalampien rantaa valmiina pitkäänkin taistoon.

Tuska kasvaa - oliko hopearuutana tähän väliin huono valinta

Ja pitkä siitä tulikin. Itse kiertelin isompaa lätäkköä saaden särjen sieltä ja toisen täältä. Jukka ja Mitri taas verestivät vuoden takaisia muistojaan pienemmällä lammella. Veitsi kääntyi ainakin kolme kierrosta ympäri kun rakkaat vastustajat hakivat hopearuutanan nenämme edestä alta kahden minuutin - Töt-töröö vaan heillekin. Myös toinen kohdekala nousi rannalle, ennenkuin meidän tunnin piina helpotti. Töt-töröläisten jalanjäljiltä nousi malliksi kaunis, yllättävän isokin hopearuutana. Ihana tunne valtasi sydämen ja viimeinen ns. helppovaikea kala oli kuivilla. Tästä eteenpäin taistelisimme sitten silmissämme kiiltävä 20:n lajin haamurajaa vastaan, mutta ennen jatkoa oli pakko saada murua kurnivan rinnan alle.
Kala nro 12

Perus pizzeria-kebabpaikkoja on kaikki lähiöt täynnä. Näissä paikoissa saa ruokansa (rasvansa) pöytään nopeasti ja ruoka pitää nälän loitolla kiitettävästi. Niinpä olemme suosineet maratoneina näitä kansallisruokaloita. Munkkiniemen ostari tekee kuitenkin hämmästyttävän poikkeuksen ruokaskenessämme ja olimme kuin puulla päähän lyötyjä kun elementtien kätköista ei pizzeriaa löytynyt. Läheisen tebiksen kätköissä lymyili kuitenkin kotipizza ja suuntasimme sinne hakemaan kuvulle täytetettä. Edellisvuoden kehityskeskusteluissa Jukan ruokailunopeus oli asetettu parantamiskohteeksi ja tältä osin homma toimi tänä vuonna ihan asiallisesti. Ensi syksynä keskitytään sitten Mitrin puhelinkäyttäytymiseen. Saimme toki asiallisia vinkkejä siitä millaisia ässäkaloja santamontut kätkevätkään syvyyksiinsä, mutta ruoan katoamista lautaselta keskustelut eivät edistäneet.

Toisilla on jo lautaset tyhjät!

Lopulta olimme kuitenkin ravitut ja jatkoimme seikkailua eteenpäin. Kaapelilla eteen avautui lukemattomien litkaajien monenkirjava joukko. Tämä on se hetki ja paikka jossa on helppo todeta meren tarjoavat ilmaisia gourmee-herkkuja niille, jotka jaksavat vähän nähdä ruokansa eteen vaivaa. Johonkin etniseen ravintolaa kannettiin jätesäkki tolkulla laadukasta itämeren silakkaa ja vieressä paljon elämää nähnyt rantojen ritari korskui kirosanoja lähes samaan tahtiin kuin hopeisia kalojakin. Meidän amatöörilitkaus tuotti nopean silakan ja toive Jukan minuutin pilkkinilkasta jäi vain haaveeksi.

Jukka yrittää pikanilkkaa...

Kala nro 13 - silakka

Kivinilkka on pirullinen liero - kahteen kertaan olemme sen saaneet, mutta liian usein tuskaiset aamutuntien hetket ovat saattaneet mielemme aivan väärille taajuuksille. Tässä vaiheessa emme kuitenkaan tästä välittäneet vaan suuntasimme läheiselle kanavalle toiveenamme löytää listaltamme vielä puuttuvat "helpot lajit": lahna, ahven ja kiiski. Vuonna 2008 jäimme ilman haukea ja viime vuonna lahna tuli vasta aivan kalkkiviivoilla. Meidän tasollamme nämä lajit on kuitenkin saatava ja päätös siitä, että kalat otetaan kuiville lauantain puolella myös piti!

Kerrankin koko kolmikko kuvassa - kiito Nyge

Jos joltain joskus puuttuu pasuri niin tämä on paikka johon kannattaa mennä! Myös särkiä ja salakanretkuja tuntui olevan kanava pullollaan, mutta tavoittelemiamme veijareita ei ihan heti kuulunut. Lopulta Mitrin onnistui kaivaa rannalle ahven ja Jukka nosti perä perää kaksi helpottavaa lahnaa rantabulevardille. Kalastusta elävöitti myös kolmen kaverini maratonista tietämätön poppoo, jotka suhtautuivat puuhamme mielenkiinnolla ja huumorilla. Saimmepa kerrankin myös sellaisen foton, jossa kalastamme kaikki yhdessä. Tavoitteemme oli nyt kiiskeä lukuunottamatta täytetty ja päätimme jatkaa eteenpäin kohti hyvin treenattua mustakitatokkoa.

Jukka alias Kumihanska ja kala nro 15

Kuin huomaamatta olimme kivunneet kipupisteelle - lajeja oli kasassa 15 ja nyt edes peltikolari ei voisi estää uuden lajiennätyksen syntymistä. Tunnelma autossa oli odottavan innostunut. Haaveet ja todellisuus olivat ehkä tänä vuonna lähempänä toisiaan kuin koskaan aikaisemmin. Kaikki tuntui olevan kohdallaan kun kävelimme ilta-auringon helliessä alas rantaan, jossa tutut kasvopiirteet toivottivat meidät tervetulleeksi ottipaikalle. Käpylän Jari joukkueineen oli samoissa aatoksissa kanssamme ja suurinpiirtein samoihin aikoihin kun Mitri teki kiiskellä kisahistoriaamme nosti Jari toivotun tokon kivikkoon.

Hymy on herkässä, uusi ennätys kalalla nro 16 - kiiski

Myös symbioosi ykkönen haki kalan paikalta alta minuutin ennekuin oma elämänpinnalistani täydentyi tällä Gdanskin-lahden kummajaisella. Mestan kitatokkokannan täytyy olla melko tiheä sillä niin taajaan näitä pohjaotuksia kaikille halukkaille nousi. Seuraavien vuosien aikana sitten odotellaankin jännityksellä miten tämä yllättävän isoksi kasvava laji levittäytyy ympäri Stadin vesiä ja mikä on sen vaikutus vesien ekosysteemille. Lisää murkinaa ahvenille ja kuhille vai mäti-imuri joka vaikeuttaa petokalojemme lisääntymistä.

Voimalla kohti kahtakymmentä, nro 17 - mustakitatokko

Tähän asti kaikki oli mennyt aivan putkeen. Vain sorva ja hopearuutana olivat hidastaneet suunnittelemaamme kulkua kenkuilemalla, mutta näistäkin molemmat lajit oltiin saatu ylös kohtuu ajassa. Nyt oltiin kuitenkin pisteessä, josta suunnitemaa eteenpäin ei ollut - kuhaan, kivinilkkaan, kivisimppuun, hietatokkoon, mutuun, seipiin ja turpaan olisi kaikkiin jonkunlainen saantipaikka tiedossa. Kolme näistä ylös ja tanssisimme sunnuntaina Honkaluodossa ripaskaa. Valitettavaa vain, että tähän asti tähtimerkkien valossa suotuisa maraton alkoi kutakuinkin tällä kellon lyömällä saada mollivoittoisempaa klangia.

Hidasta on kiesin kulku - liian hidasta

Seisoimme nyt espan ruuhkassa matkalla kohti Töölönlahtea. Aina luotettava tulospalvelu näytti saatujen kuhin määräksi pyöreää nollaa, joten tunnustimme auliisti ilmassa väreilevän riskin mahdollisuuden. Aikainen kevät oli selvästi tehnyt tehtävänsä ja tuntui selvältä, että normaalisti vaikea kuha olisi tänä vuonna vielä kinkkisempi. Tölika nyt kuitenkin sijaitsi sopivasti matkan varrella ja kello oli kutakuinkin viittä vaille messinkikylki, joten jigisetit kaivettiin marmorien alla naftaliinista.

Olimme paikan ainoat jigaajat, joten tältäkin osin kaikki tuntui olevan erilailla. Lauantain viimeiset auringon säteen alkoivat olla historiaa kun ensimmäiset raskaat jigit raahautuivat pohjaa pitkin kohti rantaa. Taustalla kokoomuksen nuorisojaos poltteli sikareita ja pyrki näyttämään ulospäin mahdollisimman äveriäiltä. Emme selvästikään täysin istuneet heidän näkemykseensä Helsinkiläisestä kesäyöstä ja ehkä kuhatkin kammoksuivat moista elämäntyyliä ja päättivät pysyä visusti vetisemmässä elementissään. Samalla useampi joukkue löntysteli paikalle seuraksemme tyhjänpyyntiin. Puolituntia ja usko oli kadonnut - lähes kymmenen tuntia meni ennekuin pummasimme ekan kerran.

Itään vai länteen?

Yön pimeys alkoi lopullisesti kääriä rakkaan kotikaupunkimme verhoonsa ja tiesimme simppujen ja muiden kummajaisten lymyilevän rantamatalassa. Tai niistä simpuistahan emme torstaina olleet nähneet vilaustakaan, mutta ainakin mutu ja hietatokkoalueet oltiin kerran todettu antaviksi. Pimeys ei yht'äkkiä vaikuttanutkaan kovin pelottavalta. Itseasiassa mikro-onginta on ainakin ensikertalaiselle aika antoisaa puuhaa. Aivan jalkojen juuressa uiskentelee toinen toistaan pienempiä ja yllätyksellisempiä kaloja ja kaikki mikä on otsalampun valokeilan ulkopuolelle rajautuu ajatuksista pois. Siinä hetkessä on yllättävän paljon magiaa, vaikka ulkopuolisesta homman täytyy näyttää aivan helvetin tyhmältä.

Älä tule paha piikki tule kivisimppu

Kalastus on jalo harrastus

Hietatokot olivat siellä mihin olimme ne pari iltaa takaperin jättäneet ja pian Jukka nosti ensimmäisen ylös hivuttaen kokonaiskalamäärämme jo 18:sta. Jostain olimme saaneet päähämme, että pienimmät näkemistämme tokoista voisivat hyvällä tuurilla olla liejusellaisia, joten yritimme Jukan kanssa jallittaa niitä kaikkein pienimpiä näkemiämme kaloja. Minigripin pohjalle päätyikin useampi tokko, mutta vaikka kuinka yritimme toivoa niiden olevan SE-liejutokkoja ei kovanluokan itsepetoskaan meinannut tehota.

Etenin kauemmas muista kun yllättävä älämölö täytti tienoon. Lämpösaappaat tuntuivat yhtä keveiltä kun Usain Boltin ME-piikkarit kun lensin yli kivikon toteamaan konalalaisen kalakoneen tuoreinta saalista. Ruma on välillä saatanallisen kaunista ja harvassa olivat ne näkymät, joita olisin siinä hetkessä mielummin katsellut. Se kaivattu, se himoittu ja toivottu kivisimppu lepäsi nyt edessäni. Kello oli juuri ylittänyt puoliyön ja kala-aikaa oli jäljellä melko tarkkaan puolet.

nro 18 - hietatokko

Kala nro 19 - kivisimppu

Jatkoimme yhä liejutokkoilu ja samaan aikaan Mitri paikansi muutaman pienen mutun. Yksi kaloista kävi jopa ilmassa asti, mutta arkojen kalojen ylössaanti alkoi tuntua nopeasti piinavalta. Pikkuruiset arastivat selvästi valoa ja pakenivat nopeasti varjoihin ja vain tönivät tarjottua makupalaa. Pian satoi jo vettä ja kun samaan pakettiin lisättiin se, että tajusimme viimeisen varman havainnon matopurkistamme olevan mustakitatokkopaikalta alkoi esirippu pikkuhiljaa hivuttautumaan täydellisen maratonimme eteen.

Mutu jäi siis lopulta varmaan reilun tunnin pään takomisen jälkeen saamatta ja kun madotkin jäivät hetken hakemisen jälkeen löytymättä kapeni jatkosuunnitelmiemme kirjo huomattavasti. Tähän väliin olisi voinut käydä kokeilemassa nilkkaa, mutta madottomina, väsyneinä ja selkäkipuisina siirryimme Kuhan ja unien toivossa toisaalle. Tähän asti olemme aina nukkuneet siististi sisätiloissa, mutta ennen tätä hetkeä olin uskotellut itselleni kalastavani koko yön. Sen hetkinen lamaannus ja ketutus kuitenkin tekivät unihetkestä ainoan järkevät vaihtoehdon. Mitri pystyttikin teltan ripeästi emmekä me Jukan kanssa niitä kuhia oletettavasti onnistuneet siinä ajassa jallittamaan.

Kello näytti 03.00 kun laskin pääni "tyynyyn" ja nukahdin välittömästi. Olin jättänyt retkipatjan kotiin ja kun heräsin helvetilliseen linnun kiljumiseen teltan katoyla klo 3.54 maata vasten levännyt kylki oli hiukkasen viileä. Onneksi yö oli kuitenkin kesäinen ja kun könysin kuhat mielessä ulos teltasta olin pirteämpi, paremmalla mielellä ja ennenkaikkea innokkaampi paiskaamaan jigin veteen kuin ennen tunnin nukkumattihetkeä. Sitäpaitsi en muista kertaakaan maratonissa nukkuneeni yhtä levollisesti kuin tänä vuonna.

Seaside Hilton Helsinki City

Aamu-unien kalastaja

Sain jopa luultavan kontaktin kalaan, mutta kun puolituntinen viskely ei tuottanut toivottua tulosta ja leirikin oltiin Mitrin toimesta purettu päätimme käydä hakemassa Lassilasta uuden setin matoja. Onneksi matopaikkamme on noin kymmenekertaa parempi kuin yksikään kalapaikoistamme ja jo muutama lapiokuopaisu riitti loppukisan matojen löytymiseen.Edellisestä ruokailusta oli kulunut jo 12 tuntia ja suunnitelmat olivat täysin levällään, joten päätimme käyttää sitä ABC:n ainoaa toimivaa kokonaisuutta hyväksemme. Viideltä alkava aamiasbuffeet on sen verran ronski, että vatsan saa helposti täytettyä pitkäksikin aikaa ja energiatasot nostettua rankan yön jälkeen keinotekoisesti hetkeksi ylös.

Pekoni, munakas, nakit, puuro, jugurtti, hedelmät, leivät, paistetut munat - täältä me taas tulemme

Kuten aina näillä kellonlyömillä juttu ei luista lauantaiseen tahtiin, mutta kun vatsat oltiin täytetty olimme päässeet yhteisymmärrykseen lopunajan taktiikastamme. Yli-itäinen seipipaikka oli selvillä, joskin särki-invaasio pelotti jo ennaakkon, kivinilkkaan uskoimme ehkä kaikesta huolimatta eniten ja vaikka turpia oli kisan aikana noussut tosi vähän olisi senkin ylössaanti kovinkin mahdollista. Suuntasimme siis aluksi itään.

särki nro 249

Kävelessämme puron varteen jo ennakolta vaivannut epäusko kääntyi liki epätoivon partaalle. Paikalla oli vuodatettu paljon verta ja tanner oli kuin normandian maihinnousun jäljiltä. Valtavia särjen jöllejä makaili penkereillä muistuttamassa siitä, ettei tämäkään kalapaikka ollut itse löytämämme ja salainen. Pieni hämmennys silti liikahti mielessä kun rantautettujen särkien määrää katseli - olisiko kalan takaisin päästäminen vähentänyt seipisaumaa yhtään enempää? Toivotaan, että joku paikallinen pikkunisäkäs sai elämänsä onnenpotkun, eikä särkimassa mätäne ja maadu hiljalleen paikalle helteisen auringon paahteessa.

Jos haluaisi päästä kiloa/tunti sarjassa korkealle olisi seipirasti ollut oikea ratkaisu. Särjet olivat isoja ja niitä oli niin paljon, että tuskin edes silakan litkaajat parhaimpana päivänäänkään olisivat pysyneet perässä. Kokeilimme purolla usemmankin kohdan, mutta kaikkialla saamakalana säilyi komea särki. Niin kai sitä Juhan jalostamaa iskulausetta voisi käyttää vähän negatiivisimmassakin yhteydessä, sillä sinä aamuna sain tosissani särjen joka vei minulta lopullisesti järjen!

Kello oli karannut jo kahdeksaan ja kisa-aikaa ja mahdollisia lajeja oli vielä jäljellä. Tilanne alkoi univajeineen, toistuvine pummeineen saavuttaa sen pisteen, että järki ja harkinta eivät enää pysyneet kunnolla pelissä mukana. Löysimme itsemme onkimasta kivinilkaa Sompasaaresta. Edellisenä päivänä olimme pitäneet hyvin kiinni suunnitelmasta lusia kalapaikalla niin kauan ennenkuin kohdekala olisi ylhäällä, mutta jo tunnin jälkeen edellisvuotinen sekoilu alkoi rankalla kädellä. Jälkeenpäin on helppo todeta, että niiltä paikoilta olisimme voineen helposti sen 20:nnen lajimme saada, mutta niin vain vetäisin itse taikurinhatustani pettämättömän taktiikan

Kello on yhdeksän ja nauru on todella kaukana...

Siikojahan oltiin kisan aikan onnistuttu naruttamaan muutamia ja koska siikapaikkoja stadista löytyy vaikka muille jakaa päätimme suunnata niin ulos kuin ilman venettä olisi mahdollista. Rannaton aava aukenikin pian edessämme, mutta vaikka viimeisen tunnin ajan kuinka toivoimme ja pyysimme ei meri tarjonnut meille särkien ja ahventen lisäksi onnen hetkiä. Tämä maraton alkoi olla taputeltu. Sikäli fiilis oli kohdallaan, että kellon tikittäessä puoli kahtatoista olimme yhä kaukana Honkaluodosta.

Niin usein nurinaa aiheuttanut viimeinen rasti jäi mitrin uroteon vuoksi tänä vuonna kokematta ja kun viimein 11.55. saavuimme kisakeskukseen olimme väsyneitä, emme ehkä riemuissaan, mutta tyytyväisiä siitä, että 24 tuntia oli nyt takana. Yllättäen SE-liejutokkomme tulkittiin hietatokoiksi ja lopulliseksi laajimääräksi sementoitiin siis perussuorituksella irronnut 19. Jos kuitenkin peilaa pariin edelliseen vuoteen, jää kisasta onnistumisenkin suhteen hyvä maku - palasimme mielestämme omalle tasollemme. Sitäpaitsi sijaluku 9 oli kutakuinkin sitä mihin alunperin uskoimmekin yltävämme.

Aina voidaan spekuloida sillä, mitä lajeja olisimme voineet saada: kivinilkka, kuha, mutu, seipi, turpa jne. Tosiasia kuitenkin on se, että kisan alussa epävarmat "ehkä"-lajit harvoin realisoituvat itse kisassa lajipisteiksi. Ensi vuoteen on kuitenkin taas helpompi lähteä ja hiljaa kiiruhtaen mekin kenties saavutamme tason, jolla 25 lajia täydellisellä onnistumisella voisi olla realismia. Särkikalojen onginta on omasta mielestäni jonkinmoinen kuningaslaji - mikäli tämä lajikalastusinto säilyy myös kesälle on helppo kuvitella itsensä istumassa turpaongella tai virittämässä maissia koukkuun vaikka suutarin varalle. Lisäksi treeneistä jäi ehkä kuitenkin arveluttamaan tuo made - harvoin niitä kaloja kuitenkaan tonteilla on vain yhtä. Yön pimeät tunnit, kalasyötti ja oikea ajoitus - mahdotontako - ehkä ei.


Viimeinen toivo SE-liejutokosta ja 20-lajista haihtuu...

Vapa-, kela- ja siimasoppaa ennen kotiin lähtöä

MARATONIN JÄLKEEN

Mitä tästä kaikesta sitten jäi käteen? Tai ehkä parempi kysymys on, miksi tästä olisi pitänyt jäädä jotain käteen? On vaan ihan tolkuttoman kivaa kalastaa 24h putkeen ja pyrkiä maksimoimaan se tieto ja taito jota vuosien saatossa on kertynyt. Seuraa ei sovi todellakaan aliarvioida - tuskin kukaan meistä nauttisi tapahtumasta yhtä paljon jos kisa käytäisiin soolona. Itseäni tapahtumassa kiehtoo tavattomasti myös se miten katsantokantani stadilaisiin vesiin ja sen asukkaisiin on muuttunut. Jokaisella lajilla on paikka monimutkaisessa järjestelmässä joka ylläpitää sitä historian jatkumoa joka on muokannut vesistöistämme nykyisen kaltaiset. Vuoden aikojen vaihtelut, pidemmän aikavälin muutokset ilmastossa ja se miten me itse vaikutamme vesiimme niin laadullisesti kuin rakenteellisestikin muuttavat jatkuvasti sitä maailmaa johon lajikalastajana pyrin syventymään.

Tämä kaikkinensa on yksinkertaisen hienoa ja kääntäisinkin kiitokseni Skesin puoleen. Se taho, joka alunperin on tämän kuningasajatuksen saanut on onnistunut muokkaamaan kalastajien asenteita ja luomaan kokonaan uudenlaisen tavan perusjahnukaiselle hahmottaa kalastustaan. Sen lisäksi, että tämä tapa palvelee meitä se palvelee ainakin joltain osin myös vesistöjen tutkijoita, kuten mustakitatokko selvimpänä esimerkkinä osoittaa. Kaikenlainen kalastus on hienoa, mutta tämä sopii minulle. Juuri näin on hyvä olla ja kalastaa - silmät ymmyrkäisinä ihmetyksestä luonnon monimuotoisuuden edessä. Antaa kalastuksen jatkua..

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Näitä on aina kiva lukea, varsinkin nyt kun on itse ollut maratonissa mukana ja ymmärtää ne onnistumisen ilot ja epätoivon hetket yön pimeydessä :-D. Kiitos taas viihtyisästä lukuhetkestä...

-Jari Käpylä-
Anonyymi sanoi…
Hyvän raportin oot taas Teemu väsännyt! Ens vuonna sitten ollaan jo siellä 20-lajin paremmalla puolella :)

T: Niko & Töt-törö
Mitri sanoi…
Kiitos meidän monilahjakkaalle Teemulle taas loistavasta raportista. Noinhan se kisa suunnilleen meni :).

Vuoden suosituimmat tekstit