Kalamaraton 2011 - kolmipiikin vuosi

Kylmä tuuli painaa suolaisen meren tuoksua Kruunuvuorenselän yli ja makaamme kaikki kolme reporankana Honkaluodossa. 24 tuntia kalastusta on takana ja päällimmäinen tunne on väsymys. Maraton on ohi, AC Delirium pokkaa - kovin uupuneen oloisina hekin ansaitun ja kauan odotetun ykköspalkinnon ja meidän lopullinen sijoitus ja lajimäärä hivelevät itsetuntoa. Kuitenkin - kuten tähän asti aina jäi paljon myös tekemättä ja spekulaatiot menneistä tunneista riivaavat väsynyttä mieltä. Miten tähän tultiin ja miksi valinnat olivat tänä vuonna sellaisia kuin ne olivat.

Edes Usain Bolt ei juoksisi satasta alle 10.5:n ilman harjoittelua ja koska lajikalastus nyt vain sattuu osumaan johonkin sellaiseen hermoon, joka tuottaa jostain kumman syystä mielihyvää meidän kaikkien kolmen mieliin oli selvää, että jonkunlaisia harjoitusreissuja tehtäisiin ja asiaan suhtauduttaisiin muutenkin vakavan asian vaatimalla pieteetillä. Vakavuus ja totisuus eivät kuitenkaan ole synonyymejä, joten parin viikon ajan naurua ja letkeää tunnelmaa oli ilmassa erinäisillä stadilaisilla vesillä ja vaikka harjoitukset lähinnä lisäsivät epätietoisuutta, epävarmuutta ja epäuskoa omaan tekemiseen oli lopputulema positiivisen odottava.


Lopulta kauan odotettu lauantai aukesi aurinkoisena ja könysimme kaikki tahoillamme valmistautumaan raskaaseen, mutta ah niin rakkaseen 24 tuntiseen. Kamat olivat tikissä, fikkareiden akut ladattu ja tunnetila oli ainakin omalta osaltani muodostunut yön aikana rauhallisen jännittyneeksi. Isojen poikien iso leikki nielaisi meidän kokonaan jo ennen kuin käännyimme ykköskehällä ja kaasutimme kohti itää. Kahdeksannen maratonin kuluessa löytäisimme vihdoinkin rauhan ja rauhallisuuden ja malttaisimme pysyä paikoillamme ilman ennaltasuunnittelemattomia sankaritekoja. Jo viime vuonna autossa matkalla kohti kotia luettelimme kohdekaloiksi mutun, törön, turvan, kivinilkan ja mustatokon ja viimeistään harjoitusten edetessä päätimme pitäytyä näissä vaikeissa, mutta mahdollisissa lajeissa niin kauan kuin aika antaisi myöden.

Kisapaikalla korviimme kantautui nopeasti tieto uudesta sääntömuutoksesta joka sulkisi Keravanjoen Vantaan puoleisen osan kokonaan kisan ulkopuolelle. Toivottavasti tulevaisuudessa muutokset kisasääntöihin tulevat hiukan nopeammin - ymmärrän toki, että stadin kalastusäännöt ovat sellaiset kuin ovat, mutta eiköhän järjestäväkin taho tunne edellisvuosilta maratonareiden tavan vierailla sen erään sillan Vantaan puoleisella rannalla. Olellisempaa tässä lienee kai se tuntevatko järjestäjät stadin kalasäännöt tarkemmin kuin kisaajat ja jos tuntevat niin miksi muutokset edellisvuosien sääntöihin tehdään vasta kisapäivänä? Meidän suunnitelmiimme tämä muutos ei vaikuttanut, mutta ehkäpä eräskin innokas kalamies oli levitellyt houkuttelevat turpamäskinsä nyt kalastuskieltoon määrätylle rannalle ja ainakin minun on kovin helppo samaistua tämän hypoteettisen kalamiehen tukevaan potutukseen.

Kisakeskuksessa tunnelma oli odottava ja kahdeksassa vuodessa tutuiksi tulleet naamat saivat mielen hykertelemään. Tervehdyksiä vaihdettiin ja salamyhkäinen odotus ja hiljainen tieto leijui usvan tavoin kisaajien keskuudessa. Hihittelimme itseksemme niille huhuille, joiden mukaan meidän blogin radiohiljaisuus (7vrk!!!) oli merkki jostain. Todellisuudessa alla oli vaan raskas ja kiireinen työviikko ja niiden päälle muutamat puoleenyöhän venyneet kalaillat ilman merkittävää tulosta. Kun vielä väistelimme Salosen Juhan 7 euron survaritarjouksen ja olin onnistunut rähmimään tulikuuman kahvin syliini jysähti lähtölaukaus ilmoille ja valtakunnan jaloimmat kisaajat säntäsivät juosten tai laahustaen, kukin valitsemallaan tyylillä omille teilleen kohti ennalta arvaamatonta 24 tuntista.



Tästä se lähti

Olimme edellis lauantaina vierailleet Viikin koetilan lammella ja todenneet talven tehneen lätäkössä tuhojaan. Happikato oli vienyt elintilaa lammen lukemattomilta pikkukaloilta ja vain pienimäärä pienenpieniä allikkosalakoita oli muistuttanut meitä lämpäreen suuruuden päivistä - niinpä ajaessamme eteenpäin kohti toista ruutanalampea viivähtivät ajatuksemme tovin myös niissä oletettavasti useissa joukkueissa jotka samaan aikaan törmäsivät viikissä odottamattomaan ongelmaan. Toki jälkeenpäin kuulimme lammesta nousseen myös ruutanoita, mutta toivottavasti tämä lampi toimii muistutuksena siitä, mitä siirtoistutukset voivat pahimmillaan vesistöille tehdä. Tuskimpa karpit ja hopearuutanat tähän lampeen näet taivaasta putosivat.

Oma ruutanamme nousi kirkkaasta vedestä samantien, mutta jo ennen ensimmäistä onkisekuntia olin onnistunut tuhoamaan mikrokalavavaksi suunnitellun ongen kärjen tuhannen päreiksi. Poistuessamme paikalta seurasimme innokkaasti jotain puudelinulkoiluttajaa ja samalla kävimme kiivasta debattia tulevista käänteistä - pian huomasimme kävelevämme aivan väärää tietä oletettavasi väärään suuntaan, mutta onneksi Jukan päänsisäinen GPS ohjasi meidät ilman suuria harharetkiä kotoisan Kian luoksi. Käsittämätöntä tötöilyä - eksynyt Ogelissa!

Stadilainen kalakeidas

Vanhankaupungin suvanto on lajikalastajalle ohikulkematon kala-aitta ja vaihtaessani muurilla aatoksia lupatarkastajan kanssa koskesta saatavista suutareista ja muista mieltä kiehtovista kalalajeista jaksoin helposti uskoa niihin yhdeksään "helppoon", jotka kehyskuntalaisten keväisin marinoimasta vedestä nousevat kohtuu vaivatta kaikille halukkaille. Lauantain teema alkoi kuitenkin nopeasti hahmottumaan, kun muurintäysi kalastajajoukko katseli ihmeissään liikkumattomia kohojaan. Tiedä sitten oliko syynä lämpö, tuuli, ilmanpaine vai kalojen joukkokettuilu, mutta enpä olisi etukäteen uskonut, että koko vuorokauden aikana saamme esimerkiksi rannalle vain neljä pasuria.

Vimpa

Onneksi Vimpa harhautui matoomme melko nopeasti ja salakan jälkeen siirryimme kävelysillalle sorva ja lahna jahtiin. Jukan kolmipiikki ja omat särki ja ahven lihavoivat tuloslistaamme, mutta nopeasti meillä ja muilla paikalla olleilla alkoi olla vähän "Mutu tuntumaa" selkeämpi käsitys paikan sorvattomuudesta. Mitrin pasuri nosti saalislukeman seitsemään ja samalla kun virittelin uutta siimaa katkenneen tilalle kuljetti Konalan Matt Hayes näytille komean lahnan ja jonkun pienemmän särkikalan.

Mäskäyksen suunnittelu aloitettiin jo edellisen maratonin kotimatkalla ja koska siitä eteenpäin olen tsygäillyt päivittäin ohi Vantaan- ja Keravanjoen on turpien piilopaikkoja ja mielikuva kaloja näkynyt eri rannoilla useammankin kerran. Kun Kerava vapautui jäistä on pyöritystahti joen kohdilla keventynyt viikko viikolta enemmän ja kun maratonin alla veden väri ja korkeus alkoi lähennellä optimia kaivettiin viimevuotiset mäskit ja sihdit kaapista. Niinpä viimeisellä viikolla sihtailin kotona turpamäskejä aamuvarhaisella ennen poikien päiväkotiin vientiä ja heittelin duunimatkan varrelta valituksi tulleelle kohteelle useampana päivänä haaveideni ihmeainetta. Tavoitteena oli opettaa turville ruokailuajat ja uudet gourmee-mieltymykset, jotta maratonlauantaina tarjottu juustoherkku maistuisi vain toivomallemme kohdekalalle. Kaiken piti olla täydellistä - haku kala, suuri kaunis turpa, mäskimatolta.

Niin se Mitrin särkikala - särki se ei ollut vaikka muut joukkueet yrittivätkin uskotella. Hetken jaksoin uskotella kalan olevan säyne tai seipi, mutta lopulta oli taivuttava todellisuuden edesssä Ei pienintäkään kunnioitusta, ei edes hiljaista myötätuntoa eikä myötäeläviä sanoja. Sinne jäivät Keravan suuret turvat ja mäskipohja liukenisi auttamatta kohti Vantaata ja Jukka ja Mitri vaan tuulettivat tuuriturvan autuaaksi tekevää onnea. Toki on todettava, että torstain 5minuutin onkihetki mäskiltä tarjosi vain yhden kalan - 500grammaisen sorvan ja tämän turvan myötä kisamme helpottui ratkaisevasti.

Lajeja oli kasassa yhdeksän ja matkan varrelta saisimme allikkosalakan täydentämään kympin, mutta koska pari sorvaa oli kaisloista noussut ja päivä alkoi vaikuttaa hetki hetkeltä hankalammalta päätimme yhteistuumin jatkaa vielä hetken. Puolen tunnin aikana ei kalarintamalla kuitenkaan mitään tapahtunut, mutta lajikalastaja Häkkinen astui toisen joukkueen ongen paskaksi ja oma kuusimetriseni lakosi kuin pohjalainen pelto kesämyrskyssä. Oli siis aika jatkaa eteenpäin.

Allikkosalakka oli myös oletettua vaikempi, sillä olimme nostaneet treeneissä jokainen kalan samasta kolosta alta kolmen minuutin. Nyt kala ei syönyt vaan ainostaan tökki tarjottua syöttiä. Pitkän hakemisen jälkeen onnistuin kuitenkin nostamaan kymmenennen kalamme rantatörmälle - kalalla oli mittaa maksimissaankin 4 senttiä, joten ehkä liejutokon ylössaanti ei sittenkään ole täysin mahdotonta. Kaasutus Honkaluotoon, kympin palautus ajassa 15.35 ja suunta kohti Keravanjokea.

Hiljaa virtaa Kerava

Treeneissä törö puri - sieltä Vantaan puolelta, mutta pysyimme silti suunnitelmassa ja laskeuduimme siltapengertä nyt kotikaupungin puolelle. Harjoitelessa parin törön saantiin kului maksimissaan 15 minuuttia joten oletin homman olevan helpompaa kuin siitä lopulta tuli. Jukka joka on meistä kolmesta se kaikkein malttamattomin oli valmis lyömään hanskat tiskiin jo kolmen vartin kuluttua, mutta Mitriä, joka tasapainottaa rauhallisuudellaan Heikkilöitä ei meinannut kirveelläkään saada pois vavan varresta. Vanhiksella olimme jo kuittailleet Mitrille vimmaisesta halusta saada lajilistaan kiiski ja niin vain puolentoistatunnin jälkeen viimeinen vapa vedessä oli herra Häkkisen. Sen viimeisen kammen kierroksen jälkeen pompimmekin sitten piirissä sillan alla syleilimme viimemaratonien suurta suorittajaa - Mitriä. Pari vuotta takaperin säyne, viime vuonna vanhiskirre ja tälle keväällä taitoturpa ja törö. Ensi vuonna ehkä kivennuoliainen?

Grippönö

Pakko oli onkia 2min turpamäskilläkin

Jatkoimme viime vuoden askelmerkkejä mukaellen kotiseudulle ja Mätiksen haukiparatiisiin. Jo matkalla Mitri sai kontaktin aitoon alkuasukas naaraasen kun sisäelimensä alkoholilla marinoinut Madonna iskeytyi rinnalle ilmeisenä aikomuksenaan kuturituaalit. Mitrin vietti oli kuitenkin suunnattu vedeneläviin ja terävällä riuhtaisulla hän vapautui seireenin kutsusta ja Neitsyt Maria jatkoi epävarmaa etenemistään kohti lähintä tankkauspaikkaa.

Hauki osoittautui parin vuoden tauon jälkeen yllättävän haastavaksi ja lopulta 25 minuutin taistelun jälkeen aloimme olla jo luovutusmielellä. Onneksi muutama sivuosuma piti uskon yllä ja Mitrin ja Jukan keksittyä viisasten kiven rantahauesta nousi kala kohtuu nopeasti rannalle asti. Kello oli jo yli kuusi ja ruoka-aika ylitetty useammalla tunnilla ja Mitri kaivoi kännykäästä kotipizzeriansa numeron ja käänsimme auton keulan kohti Konalaa. Tähän asti olemme odotelleet pizzoja pizzeriassa tuhansien muurahaisten kipitellessä kiireisen takamuksen alla, mutta nyt automatkan jälkeen lätyt odottivat vain ottajaansa - suosittelen!

Vaikea torpedo

Mitrin olohuone

Dilber vaikutti ulkopäin vähintäänkin epäilyttävältä, mutta sisällä vastarempattu olemus yllätti todella positiivisesti. Mitrin vakuuttelut melko harvoista Dilbervisiiteistä rapisivat nopeasti alas kun omistaja ryntäsi sanomaan käsipäivää ja alkoi kyselemään päivänpolttavia kuulumisia. Olipa herra myös valmis vaihtamaan pizzat kalaan, mutta emme raskineet luopua mätispuikkaristamme vaan maksoimme ruoan ihan normaaleilla oravannahkoilla. Hyvää oli ja ahmimisen päättävä pistävä vatsakatarrikin loppui jo ennen kuin laskeuduimme Pikku-Huopalahden rannan Hopearuutanalammille.

Tremens oli juuri saanut oman hopearuutanansa mahtumaan haavinpohjalle joten hyvillä mielillä aloittelimme onginna. Oma rastini oli kymmepiikki, mutta tässä vaiheessa otettiin ensikertaa kunnolla kontaktia lopunajan ystäviimme - kolmipiikkeihin. Jukan ja Mitrin olemus etäämpänä viesti epäonnesta ja oma hermokäyräkin sinkosi ylöspäin samaa vauhtia kun kolmipiikit säntäilivat toukkaan kiinni. Lopulta kymmenpiikki kuitenkin antautui ja lähdin lampsimaan kohti toista lampea. Tässä vaiheessa täytyy mainita: Very unofficial thanks to very unoffical German national team - melko kansainvälistä meininkin nykyään vaikka härmä taittuikin mukavasti eikä omaa kieltä joutunut kääntämään yhtään germaanisemmaksi.

Oikea väri ja koollahan ei ole väliä

Siinä vaiheessa kun aloin jo kysellä mitriltä auton avaimia ja ajattelin lampsia ihan vaan varmuuden vuoksi hakemaan autolta mäskiä näin etäämpänä Jukan nyrkin nousevan pystyyn. Tarantellan Paulan vierestä oli kahden tukevan normirutkun jälkeen noussut pienen pieni hopearuutana joka päätti eräretkemme Niemenmäessä ja aloitti tiukan väännön siitä mihin suuntaan Kian keula käännettäisiin.

Treeneissä olimme löytäneet kuhat The Kiveltä puolenyön pintaan, mutta jotenkin ruuhkainen yökuha ei jaksanut kiinnostaa pätkän vertaa. Kun vielä sorvakin puuttui, yöstä oli tulossa ilman kuhaakin kiireinen ja maratonin ulkopuolella kuhamme nousevat poikkeuksetta ennen pimeää löysimmi itsemme Stadin absoluuttisesta ytimestä. Kisiksen parkkikselle oltiin kuitenkin kyhätty jonkun ison hölkkätapahtuman lähtöbarrikaadit ja muutenkin parkkiruudun löytäminen oli hankalaa. Niinpä kurvasimme Finlandiatalolle ja keräsimme hiluistamme juuri loppuillaksi riittävän parkkimaksun.

Vuoden tuskaisin piste

Joka vuosi joku ranta korpeaa enemmän kuin muut ja itsellekin yllätykseksi ketutus kohosi eksponentiaalisesti kun kömmimme kuivien kaislamättäiden päälle jallittamaan sorvaa. Koukku oli kiinni kaisloissa, kengät hörppäsivät vettä, siimoja poikkeili ja kolmipiikkejä nousi - lopulta ehkä 10 minuutin kohellus lopetettiin ja löntysteltiin rantaa eteenpäin kohti stadilaisen korkeakulttuurin peruspilareita. Töölönlahti, joka ainakin oman vaatimattoman kokemuspohjan perusteella kuhisee kalaa tuntui olevan, päivän teeman mukaan, täysi kaivo.

Puolen tunnin, parin salakan ja yhden pasurin kypsyttämänä lähdin kuljettamaan lisää kolikoita mittariin oletettavan pitkän rupeamamme mahdollistamiseksi. Jätin ongen rannalle ja kun palatessani nostin sen vedestä kasvoi lajimäärämme kiiskellä. Matka rantaa pitkin jatkui ja tässä vaiheessa Mitri jo isotteli kuharannassa tuloksetta messinkikyljille. Jukan sorvajahti päättyi siimasolmuun ja oma uskoni rapisi kuin Finlandiatalon marmorit. Olin jo valmistautunut siihen, että sunnuntain paikkokala olisi kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti sorva. Normaalistihan olemme kuin suomalainen urheilujoukkue joka kykenee voittoihin pienistä, mutta vähänkin isomman pelin alla paskoo housuihinsa ja vetoaa huonoon tuuriin. Peruskalat nousevat varmasti, mutta vähänkin vaikeampien kanssa poukkoillaan ja turhaudutaan - tehdään vastustajan veskasta sankari.

Sieltä se sorva lopulta nousi. Yksikään päivän kaloistamme ei antautunut helpolla, mutta kun lajeja oli nyt kasassa 16 oli helppo muistaa maltin olevan tässäkin kisassa valtti. Seuraava aamusarastus saataisiin käyttää juuri niihin kaloihin joihin se hurjissa alkuhaaveissa oltiin toivottukin käytettävän. Jukan kuha nosti aallonharjaa vielä korkeammalle ja myötätuuli tuntui painavan purtemme lähes plaanissa kohti Skattaa. Ainoa varjo paratiisissa oli kuhan koko. Vaikka Symbioosin Kari kuinka vakuutti ja herroilta lainattu uistinrasian laitaan liimattu 25 sentin mitta mielestämme kertoi kalan olevan hikisesti mitallinen ei pieni pirulainen poistunut omalta olkapäältäni loppukisan aikana. Mitta olisi ollut kiva lisä, mutta aina joku oleellinen tarve unohtuu matkasta.

Vaikea sorva

The Kivellä

Siirryimme siis mustakitatokkopaikalle - juuri nimenomaan mustakitatokko, miksi ihmeessä kalojen nimiä pitää muuttaa, vaikka joku joskus krapulapäissään onkin sekoittanut kidat ja täplät toisiinsa. Haukikin voisi olla tällä logiikalla Taukki ja kivinilkka tuntuu kokemustemme perusteella enemmänkin Paskapäältä, mutta silti niiden nimet ovat ja pysyvät. Lampsiessamme kohti mestaa koimme selkeän Dejavun kun Kuningaskalastajat laskeutuivat paikalle viime vuoden malliin. Ainoa ikävä asia meidän kannaltamme oli, että kaverit löntystivät hyvin nopeasti toiseenkin suuntaan meidän jäädessä hamuamaan toivottua tokkoa.

Emme kuitenkaan tarvinneet edes legendaarista Malmin Citymarketin tokkokohoa vaan kala nousi melko vaivatta pilkkimällä auringon värjätessä samalla taivaanrantaa purppuraan. Euforia senkuin kasvoi ja näytimme luultavasti viisitoistavuotiailta maalaispojilta Reberbahnilla - 18 lajia, kuha ylhäällä, hämärä vasta laskeutumassa ja mielestämme satavarmoja kaloja jälkellä neljä. Kisa eteni kuin resiina - hitaasti eteenpäin ilman ylimääräisiä pysähdyksiä, kyse tuntui olevan vain siitä kuinka pitkälle resiinan varma pumpaus riittäisi ja koska aikataulussa myöhässä olevat Intercityt vyöryisivät vääjäämättä ohi kauas horisonttiin.

Kalastus on kivaa

Seuraava pysähdys tehtiin idässä. Jos joskus on tullut kehuttua riistäjäketju ABC:n aamiasta ei samat kauppiasessot kuihduttanut lafka kykene kuin suututtamaan toivottavasti epäonnistumaan tuomituilla Delikohteillaan. Kahvi maistuu Kaukakselta, sämpylät säilyvät kauemmin kuin tekotoukat ja palvelu on tylympää kun Leningradissa. Kun emme löytäneet edes istumapaikkoja joissa tässä vaiheessa jo hiukan kuluneet kalastajanjalat saisivat levähtää olimme suoraan sanottuna hiukan kiukkuisia. Muutenkin paikallinen seura, jossa kolme ihmistyyppiä - känniset käet, pian känniset käet ja pillurallijengi sulautuivat yhdeksi hurmioituneeksi massaksi alkoi nopeasti ahdistamaan.

Kahvia? - kuraa?

Pian lämpösaappaille löytyi kuitenkin käyttöä kun treeneissä mutupitoiseksi paljastunut rantamatala lahjoitti jopa toiveitamme iisiäämän mutun. Pienen siirtymän perästä harjoituslauantain todella helppoja kivisimppuja vilisemällä kuhissut ranta mykisti tyhjyydellään. Roolijako meni kutakuinkin niin, että Mitrin tehtävä oli hoitaa simput, itse keskityin hietatokkoihin ja Jukka, jonka silmät ovat lasien myötä kuin teräsmiehellä ja valovoimaiset pyörävalot paljastavat ne salakavalimmatkin rantojen asukit keskittyi kalojen etsimiseen.

Ilman Jukkaa olisimme joutuneet ihastelemaan pidempäänkin virkeän ja alastoman nuorison uimahetkiä - saimme jopa kutsun peräkärrysaunaan, mutta niin paljoa aikaa ei kai yhdelläkään maratontiimillä ole. Vesi oli noussut viikossa ja kevyt aallokko teki havainnoimisesta paljon tavallista vaikeampaa, mutta niin vain Jukka paikallisti ensin kivisimpun - kala oli jonkunlaisen irtomoskan peitossa ja ennenkuin Mitri pääsi kunnolla lirkkimään poisti Jukka vapansa kärjellä levät ja muun skeidan kalan päältä.

Itse kalan ylössaanti olikin sitten helpompaa ja siirryimme ensimmäistä kertaa maraton historiassamme kolmannelle kymmenluvulle. Pian löysimme, tai oikeastaan Jukka löysi myös hietatokot, mutta kuten edellisviikollakin kaloja oli liki mahdoton saada avaamaan suutaan. Tokkoja oli kuitenkin sen verran paljon, että melkein jokaiselta jalansijalta pystyi paikallistamaan muutaman. Selkää alkoi särkeä ja niskaa kuumottaa ja henkisesti latauduin jo siihen, että tällä paikalla vietettäisiin jokunenkin tovi.

Kahdeskymmenes kalakin osoitti tökkimisestä ja härnäämisestä huolimatta täyttä välinpitämättömyyttä toimiamme kohtaan ja Jukalta paloi pinna. Pieni tökkäisy vavalla hietatokon kuulaan ja kala sukelsi syvälle hiekan alle - nopea ilmaveivi etumaisella vaparenkaalla ja kala väkisin ylös hiekasta. Tässä vaiheessa Gandhin mielenlaadun omannut tokko kimpaantui totaalisesti ja syöksähti kuin luoti liki kymmenensentin päässä heiluneeseen toukanraatoon ja nielaisi koukun peräsuoleen asti. Laji numero 21 oli ylhäällä.

Jukan ilmaveivin lopputulos

Tulospalvelu ilmoitti, että johdimme epävirallisen laskennan mukaan kisaa tasapisteissä AC Deliriumin kanssa ja ylitsevuotavalla itseluottamuksella teimme ennakkoon mahdottomana pitämämme päätöksen jatkaa kalastusta nukkumatta läpi yön. Nettipalvelu toimi yhtä ripeään kuin tieto vuoden -20 Antwerpenin olympiakisoista siirtyi Suomeen, joten spekuloimme ACD:n saamilla lajeilla ja sillä mitkä joukkueet höyrysivät tietään ylöspäin takanamme. Nurmen, Kolehmaisen ja 14:sta muun suomalaisen kultamitalistin voittouutisen hidas kiiriminen Kotiin vuonna -20 ei suinkaan himmennä näiden urheilijoiden suoritusten arvoa, päinvastoin, mutta kaipasimme sillä hetkellä kovasti edellisvuosien kaltaista spekulointia saaduista lajeista ja joukkuiden tilanteesta. Ehkä ensivuonna onnistaa paremmin.

Ei näy, ei kuulu - tuskaista nilkan ongintaa...

Aamuyön pimeydessä siirryttiin vauhdilla pois Siloneulan mukavuusalueelta. Ennalta puhutuista lajeista oli saamatta silakka, mustatokko ja kivinilkka. Myös treeneissä nämä lajit, silakkaa lukuunottamatta tökkäsivät, joten liikuimme luottamuksenkin suhteen epävarmoina kuin teinipojat. Paikat molemmille kaloille oli olemassa, mutta esimerkiksi mustatokkoa ei meistä kukaan ollut aikaisemmin itse saanut. Kauppatorin rantaa lyysaillessamme törmäsimme lajituomari Lauri Urhoon ja saimme vahvistusta muutamalle oletukselle. Ainakin toisesta mustatokkopaikasta oli kala noussut ja päivä oli ollut vaikea monelle joukkueelle. Muutenkin Urhon kanssa oli mukava jutustella ja ehkä hitusen luottavaisemmin jatkoimme eteenpäin.

Toivoimme ja uskoimme, että aikaa olisi niin paljon jäljellä, että toinen vaikeista lajeistamme antautuisi, mutta kuten viime vuonnakin Siloneula kanttasi rankasti viimeistään aamun ensisäteisiin. Ensimmäinen stoppi tarjosi tusinoittain kolmipiikkejä, toisella paikalla viivyimme pidempään, saimme lisää kolmipiikkejä ja Mitri pilkki istukastaimenen. Jukka yritti jokaisessa paikassa tsiigailla valolla rantavettä, mutta homma oli veden sameuden ja syvyyden johdosta hitusen vaikeaa. Valolla löytyi kuitenkin silakkaparvi, aivan käsittämättömän kokoinen ja todella huiman näköinen yönpimeydessä ja lajimäärämme nousi jo 22:een.

Kolmannella paikalla aurinko oli jo ylhäällä ja pitkä yö alkoi näkyä varsinkin kuskina urakoineen Mitrin kasvoilta. Yhä vain piikit ja nyt myös luonnon valon herättämät sorvat, särjet, salakat, pasurit ja ahvenet pilasivat tokkojahtimme. Kerran jo lähes tuuletimme, mutta Jukan innon lähde olikin vain alkuyöstä tuttu kivisimppu. Etenkin kolmipiikin näkeminen alkoi käymään voimille ja heti pyydön veteenlaskun jälkeen alkanut kevyt toukan nakerrus alkoi käymään aivan liian tutuksi.

Edellisviikon hurjat huhut suvannon toutaimista mielissämme unohdimme nilkan ja tokon hetkeksi ja kurvasimme aamiaisen kautta pornaistenmuurille. Jo autossa toivoimme näkevämme paikalla tuttuja, sillä uupumus ja puutumus alkoi vaivata ruumiin lisäksi myös mieltä. Kaikkien kolmen kasvoille levisikin tyytyväinen hymy kun muurilla patsasteli Järvenpääläinen toutaintuho ja Oulaisten onkitykki Jari Käpylä. Oli hauska kuunnella tarinointia ahven.netin kisan etenemisestä, spekuloida ja kuulostella Jarin fiiliksiä ja kuten aina saada vinkkejä mieheltä jonka vapaa-ajan käyttö on parasta a-luokkaan.

Taitaa Jariakin väsyttää

Toutainten (?) räjäytellessä suvannon pintaa ja väistellessä uistimiamme vastarannalle ilmestyi kaksi kovin tuttua hahmoa, kun ACD:n Marco ja Olli olivat siirtyneet samoin aatoksin samoille rannoille. Vaihdoimme Jukan kanssa puolta Mitrin jäädessä vetämään hetkeksi henkeä ja vaihdoimme Ollin ja Marcon kanssa kuulumiset. Pep Guardiolakin on sanonut, että suurin riski on olla ottamatta riskejä ja osittain siksi FC Barcelona on noussut tämän hetkiseen asemaansa. Me tulemme aina vuoden kaksi kärjen perässä ja siinä vaiheessa kun saamme mutun nostavat riskinottajat vesistä karppeja. Muutenkin paikkopaikkojen vähyys ja itse kaivettujen mestojen olemattomuus erottavat meidän tekemisemme esimerkiksi Deliriumilaisten tekemisestä. Siksi onkin niin mahtavaa, että Barca voittaa tai se, että joku onnistuu koukuttamaan tarkoituksella karpin. Tänä vuonna maratonin voitti oikea joukkue toivottavasti Guardiolakin riskeeraa ja saa palkinnoksi oman karppinsa - Mestareiden liigan voiton.

Kumpikaan meistä ei kuitenkaan toutainta useista pintomisista huolimatta saanut vaikka Deliriumin jo poistuttua paikalta paskoin melkein alleni. Jukka hihkui onnesta kunnes suvannon kristallinkirkas vesi paljasti vastapelurin todellisen luonnon - puolikiloinen lahna oli jäänyt kyljestä kiinni koukkuihin . Yritimme laskea todennäköisyyksiä, mutta väsymys ja kuuden tunnin lajittomuus söivät ajatuksista ärhäkimmän terän. Jukka torkahteli autoon, Mitri pysyi hädin tuskin hereillä, epätoivoinen pikastoppi kevään taimenkivellä oli odotettu limbo ja parin tunnin onkisessio sillä ainoalla paikalla josta oli 20:nen edellisen tunnin aikana varmastinostettu mustatokko alkoi jo kirjoittaa osaltamme vuoden 2011 kalamaratonin viimeistä kappaletta. Viimeiseen kappaleeseen kirjataan kokemus mustakitatokon uusista läntisistä asuinpaikoista ja Jätkäsaaren tukeva kiiskikanta.

klo 8.00

Ainoa merkittävä asia kannaltamme näissä tunneissa oli kokemus siitä, että täysi mahdottomuus uneton maraton ei ole. Mitriä, ainoata meistä jolla on ajokortti käy toki sääliksi. Kun itse selaan toimimatonta tulospalvelua tai katselen ikkunasta öistä stadia joutuu Mitri kokoajan skarppaamaan seuratessaan välillä hyvinkin arvaamatonta yöliikennettä. Ensi vuonna maratonissa Jukka on myös kortillinen, mutta itse pohdin onko perusteluni autottomuuten pelkkää silmänkääntötemppua sen edessä, että pelkään joutuvani maratonissa rattiin. Kymmeneltä Jätkäsaaressa olin vähintään yhtä pirteä kuin niissä maratoneissa joissa on nukuttu, itseasiassa pää pysyi ensimmäistä kertaa mukana koko 24 tuntisen ja jokaisella onkihetkellä oli oikeasti tarkoitus ja vakaa yritys saada joku puuttuvista lajeista.

Kruunaamaton kiiskikeidas

Suuren urheilujuhlan tuntua

On siis loppukaneetin vuoro ja vaikka kuinka tekisi mieli olla hiljaa en malta. Emme saaneet kirjolohta vaikka Jukka ja Mitri yrittivät koko tunnin - kymmenen muuta joukkuetta, mukana AC Delirium kalan sai. He olivat meitä taitavampia. Olen kuullut puhuttavan kirkasotsaisuudesta kun suhtaudutaan kriittisesti stadiongen ja maratonin päällekkäisyyteen. Olen vahvasti eri mieltä ja mielestäni myös maratonin kilpailijoita tulisi kuulla. Voi olla, että syystä ja kolmannesta se rajallinen määrä kisaajia joiden kanssa asiaa on puitu on vain valikoitunut sellaiseksi kuin on, mutta yhtään puoltavaa ääntä en tähän aiheeseen ole kuullut.

Kirkasotsaisuutta olisi kielteinen suhtautuminen stadionkeen tapahtumana ja itsensä nostaminen sen yläpuolelle - yhdessäkään kommentissa ei kuitenkaan ole kyse tästä. 23 tuntia kalastettuaan, valvottuaan ja käytettyään kaiken osaamisensa ja intonsa on stadionki ainakin itselleni aikamoinen antikliimaksi, joskin perinteinen ja siksi kotoisalta tuntuva sellainen. Tapahtumalla on vain hyvin vähän tekemistä sen kanssa mitä edellisen 23 tunnin aikana on tapahtunut. Kohderyhmä on aivan toinen ja tämä ryhmä saapuu stadionkeen innolla huolimatta siitä alkaako tapahtuma klo 11 vai klo 12. Jos tämän turinan joku maratonareista jaksaa tähän asti kahlata toivon oman mututuntumani vahvistuksesi lyhyttä kommenttia aiheeseen, sillä ehkä liikun vain väärissä piireissä?

Vuosi 2011 on nyt takana ja on jo torstain ja perjantain välinen yö. Kuha oli lopulta 40,1 senttinen ja saatuja lajeja kertyi plakkariin 22. Sijoituimme haaveidemme mukaisesti ja lopullinen sijaluku 5. hivelee itsetuntoa. En siltikään kykene näkemään tapahtumaa kilpailuna sen varsinaisessa merkityksessä. Kilpailussa pyritään olemaan parempia kuin muut, mutta ainakin meidän osalta itsensä lyöminen ja yhteinen kala-aika ja kokemus nousevat ylivoimaisesti tärkeimmäksi teesiksi. Lisäksi samanmielisten ihmisten kokoontuminen yhteen on mahtavaa.. Yhteisen intohimon löytyessä on varautuneen Luoteis-Helsinkiläisenkin uskomattoman helppoa heittäytyä juttusille vieraiden kanssa. Olihan taas hemmetin mukavaa.

Yhtä kokemusta rikkaampana uudet kujeet muhivat jo. Pitänee valvoa öitä ihan vaan sen takia ettei aamuaurinko kamppaa ensivuonna uudellen nousevaa käyrää yhtä latteaksi. Kenties kesä tuo uutta oppia uusissa paikoissa ja keväällä osaamme jonkun kikan lisää myös maratonia ajatellen. Kuitenkaan en olisi halukas kisaamaan uudestaan yhtään ensi kevättä nopeammin, sillä kalassa kiirehtiminen on kerran vuodessa juttu. Tällä hetkellä uudet kala-ajatukset alkavat pulpahdella pintaan maratonin jo väistyessä historiaan ja viimekesän upeat muistot palaavat mieleen, Suutari, Karppi ja Ankerias - oletteko valmiit...

Kommentit

ANTTI SAARIKOSKI sanoi…
Kiitoksia taas kerran mahtavista jorinoista. Tulospalvelun ripeys ois ehkä saanut meidätkin hylkäämään puulta maistuneen kivinilkka jahdin. Aurinkoista kesää Siloneuloille!
Juha Salonen sanoi…
Lyhyestä virsi kaunis, hienoa!

Mitä tulee tuohon Keravanjoki sääntö täsmennykseen niin menimme järjestäjien puolelta MUTU tuntumalla lauantai aamuun asti. Tuolloin päätin varmistaa asian, vaikka en tuomaristoon kuulunut.

Laitoin Mieloselle tekstarin johon hän vastasi soittamalla ja kertomalla ettei Vantaan kanssa ole sovittu Keravanjoen osalta samaa kuin Vantaanjoen kohdalla. Pahoitteluni tästä.

Oman tiimini päätös kilpailun päätökselle oli olla ottamatta osaa Stadionkeen.

Hetkeäkään en ole päätöstä katunut ja varmaan samaan päätökseen olisimme päätyneet vaikka esimerkiksi kirjolohen saaminen sieltä olisi tuonut voiton kilpailussa.
Olli sanoi…
Kiitos Teemu raportista, oli taas hauska lukea aatoksia ja fiilistellä vielä taas ties monennen kerran oman kisan kulkua siinä samalla.

Stadionki on omalle kohdeyleisölleen hieno tapahtuma, mutta sillä ei todellakaan ole paljoa tekemistä edellisten 23 tunnin kanssa maratoonarin näkökulmasta.

En usko, että Stadionkijatkaan pitävät siitä, että väsyneitä kyynerpäitä ja epätoivoisia ärräpäitä on mukana kilpailun ensimmäisen tunnin aikana. Itse kannattaisin ehdottomasti Stadiongen aloittamista vasta tuntia myöhemmin eli klo 12.

-Olli / ACD
Anonyymi sanoi…
Onnistuin laittamaan kommentin jotenkin väärään viestiketjuun, mutta kiitoksia jälleen hienosta raportista!

Ens vuonna sitten se podium ;)

T: Niko & Töt-törö
Mitri sanoi…
Kiitos taas Teemulle laadukkaasta raportista! Kiitos myös kanssakilpailijoille ja järjestäjille hauskasta kisasta. Ja onnittelut ACD:lle ansaitusta voitosta! Törmäillään rannoilla.
Anonyymi sanoi…
Hyvä ja hauska raportti jälleen kerran! Ja onnittelut hienosta suorituksesta / tuloksesta. Kesäisiä onkireissuja ja tarinatuokioita odotellen!

-JariK-