Kemiö 2012 - Ruutiineja ja tyytymistä

Tässä postauksessa ei mainita sanallakaan karpinongintaa. 

Vuotuinen Kemiönreissu alkoi täysin samaan malliin kuin aina ennenkin: lyhyt duunipäivä, liian pitkä kehä 3, Salon ABC, mikä olikaan se suorin reitti, Strömman töyssy, kiduttavat pari kilsaa ennen vikaa käännöstä, turinat Rankun kanssa, kamat mökkiin, veneen tsekkaus, liian lyhyt ankkurin köysi, plaanissa mestoille, ankkurin pudotus ja eka ahven. Pikakelaukselta tuntui myös taakse jäänyt vuosi.

Tällaista kai se on, keski-ikäistyvän ihmisen elo. Kun kääntää päätä on jo syksy ja päiväunien aikana on edetty uuteen jouluun. Vuosi on tuttujen tapahtumien säännöllinen rimpsu, mutta yksittäiset päivät ja hetket jotka nivovat nämä tapahtumat ketjuksi eivät ikinä ole samankaltaisia. Tästä syntyy ainakin omalta osalta onni - kohta vietetään taas puurojuhlia, mutta sitä ennen voi vielä tapahtua vaikka mitä.

Kemiö on lokakuun helmi. Sitä odotetaan, sitä suunnitellaan ja kun lopulta ollaan paikalla aloitetaan nautinto. Olemme myös onnistuneet seitsemän vuoden aikana väistämään kuin ihmeen kaupalla syysmyrskyt, piiskaavat sateet ja ylettömän kylmät aamut. Ja kuten aikaisempinakin vuosina väistyi vielä matkalla raivonnut myrsky Salon jälkeen koilliseen ja perillä laskevan auringon kajo muutti maiseman keltaiseksi.

 
Viikonlopun menopeli

Ekan illan vika ankkuri

Siitä samalta paikalta, ehkäpä siihen samaan väriinkin, mutta taatusti samoin fiiliksin kuin aina nostettiin perjantain ekat kalat. Hämmennystä aiheutti veden väri - liki vantaanjokelainen ilmestys vaikeuttikin lopulta varsinkin perjantain ja lauantaiaamun kalastusta. Sateisin syyskuu miesmuistiin ja edellisen vuorokauden megasade olivat juoksuttaneet varsinaissuomalaisilta pelloilta savisameaa pitkälle sisäsaaristoon asti. Tämä yhdistettynä viimeisen "varman" paikan täydelliseen kalattomuuteen saatteli venettä pimeyden laskeutumisen tahtiin kohti kotilaituria.

Illalla maistelimme grilliahventa ja -kuhaa meille uudessa majoituskohteessa. Varailen mökkejä nykyään vähän epävirallisemmissa merkeissä ja tällä kertaa yövyimme Matte-nimisessä majatalossa. Oikeastaan mökkiä voisi kutsua huoletta kotiseutumuseoksi sen verran Seurasaarimeininkiä oli talon sisustuksessa ja pintarakenteissa. Jossain vaiheessa viikonloppua selvisi, ettei museoyöpymiselle hekottelu mennyt pahasti pieleen. Talon vanhimmat rakenteet olivat yli 200 vuotta vanhoja ja talon oli historiassaa toiminut mm. viljamakasiinina. Vaikka upea asumus menikin meidän osalta hiukan hukkaan, niin neliöidensä kuin historiansakin puolesta oli hauska nähdä myös tämä ilmestys.


 
Majoituspisteenä toiminut kotiseutumuseo

Lauantaiaamu

Ensimmäinen aamu aukesi kirkkaana ja lämpimänä. Kuten jo todettua kaikki tapahtuu Kemiössä kutakuinkin samalla kaavalla ja niinpä istuin veneessä odottamassa Mitriä ja Jukkaa. Kamera räpsyi ja vene järjestettiin kalastuskuntoo. Ensimmäinen paikka oli tyhjä, vesi sameaa ja nopeasti muistui mieleen jigikalastuksen ja onginnan ero. Ilman kontaktia kalaan jigaus on kuin tosi-tv ilman pudotusuhkaa. Onkiminen on lähempänä nelituntista mustavalkoista eurooppalaista taide-elokuvaa joka antaa odottaa paljon, mutta päättyy lopulta ilman varoitusta jättäen ajatuksen tyhjäksi. Mitä ihmettä juuri tapahtui vai tapahtuiko yhtään mitään?

Jotenkin koko tv-kulttuuri tuntuu tällä hetkellä likipitäen oksettavalta. Miksi helvetissä joka ikinen ilta ruudulle tuutataan tuntitolkulla valmiiksi pureskeltua huttua? Sali täyteen yleisöä, hirveää ulvontaa ja kannustusta, suurin lahjakkuus sataan vuoteen lavalla ja vielä huoltamotyöntekijä. Ehkä kyynel tai pari ja voi kuinka jokainen katsoja kokee suuria tunteita. Toisella kanavalla voi eläytyä poliisin, taksikuskin, vartijan ehkä kohta jo toimistotyöntekijän arkeen ja samaistua - kokea yhteys, minäkin voisin olla hän. Tuotantokin on toki halpaa, mutta tv-yhtiö haluaa tehdä sisältöä juuri minulle. Tavallista arkea kuorutettuna tavallisille ihmisille tapahtuvalla "draamalla". Unelmien kuluttaja lähettää tekstiviestin ja jännittää. Jigikalastusta?


Kohti paikkaa kaksi...

Merikartalla on kymmeniä herkullisen näköisiä paikkoja. Jos ensimmäinen on tyhjä löytyy toisaalta ehkä erilainen profiili - salmen suu, saaren loiva penkka, veden alainen rinne. Tyhjää ei kannata jäädä pyytämään. Yksittäiset kalat kannattaa jättää ja etsiä syövää kalaa. Homma on lyhytjännitteistä ja kimpoilevaa. Jigin väriä on vaihdettava taajaan, onkohan tämä väärän painoinen pää joko vaihdetaan - yksi heitto vielä, no päätä jo! Tässä on toki myös homman juju. Moottori kuljettaa kevyesti paikasta toiseen ja kontakteja kaloihin tulee taajaan. Kolme miestä kykenee kevyesti kokeilemaan parissakin tunnissa läpi koko jigipakin värikartan ja lopulta, vaikka ahvenen jigausta tehdään vain yhtenä viikonloppuna vuodessa alkaa viikonlopun arvoitukset aueta. Ulkoilmaterapiaa.

Ensimmäinen ahaa elämys oli kirkkaan veden löytyminen, kalaa alkoi tulla välittömästi. Koko oli hiukan pientä, syönti nirppaista, mutta sameanpuolen täydellinen kalattomuus oli onnellisesti takanapäin. Kun kalaa alkoi tulla tajusimme nopeasti, että rauhallisuus oli takanapäin. Pari venettä oli parkkeerannut alueelle. Ensimmäinen ankuroitui asiallisesti sopivan etäisyyden päähän, mutta hopeisen haukan urhot pysäyttivät lasikuituohjuksensa juurikin siihen kohtaan mihin olimme heittäneet. Hiukan ihmetyttää moinen puuha - kyllä niitä paikkoja on taatusti muuallakin.

Seurassa kaikki on mukavampaa...

Ja olihan niitä. Parin harhaosuman jälkeen onnistuimme ankkuroitumaan ehkä maksimissaan parinkymmenenmetrin patille. Jukan spottaus ja paikan pienen koon ja vaikean löytämisen takia meille täysin neitseellinen kohde. Mesta oli kuitenkin nyt sopivasti tuulen alla siellä missä vesi on kirkasta. Ilman Mitrin puhelimen huippuominaisuuksia paikka olisi jäänyt löytymättä.

Kalaa alkoi tulla liki samantien ja kalan kokokin oli sopivan messevää ja alta 250 grammaisia kaloja ei juuri näkynyt. Jossain vaiheessa Jukka nosti veneeseen myös ison abburan joka silmäpuntarilla tuomittiin puolen kilon ylittäväksi enkka-ahveneksi. Normaalisti olemme ylipunninneet silmin ahvenet reilusti, mutta ilmeisesti karpit ovat tehneet tehtävänsä. Kun syöntipurske hyytyi ja käänsimme katseemme takaisin Elmdaliin oli punnituksen ja kuvauksien vuoro. 780 grammaa oli enemmän kuin yksikään meistä oli kuvitellut, mutta nyt kun kalaa rauhassa vertasi muihin oli se selkeästi luokkaa kahta muita kookkaampi. Tässä vaiheessa alkoi myös hitusen ärsyttämään, että kuvat oli jäänyt saantihetkellä ottamatta. Kuollut kala näyttää ihan kuolleelta kalalta.


780g

Ennen iltapäiväsessiota tankattiin kunnolla - hyi saatana, ei ihminen kyllä eineksillä elä! Jotain kartanonkiusauksia oli kaappi pullollaan ja lähtihän se nälkä näinkin. Toisaalta  ruokailuympäristökään ei paljoa ruokahalua lisännyt. Kaukana olivat katettu pöytä, kukat pöydällä ja vasta valmistettu lihapulla-ateria. Pöydällä oli kaiken maailman rojua jigeistä, minigrip-pussien kautta erinäisiin tekstiileihin. Jokainen lappoi oman mikrossa lämmitetyn herkkuateriansa yksikseen jossain nurkassa ja yritti löytää lasille edes hiukan puhdasta pöytäpintaa. Toisaalta taktiikka oli kyllä ihan toimiva - ruokailuun käytetty aika pysyi pienenä ja pian taas kiidettiin kohti kalapaikkoja.

Mitään mainittavaa ja iltasessioiden aikana tapahtunut. Kaloja kyllä löydettiin ja saatiin, mutta totuttuun tapaan ahvenen puru alkoi kantata jo reilusti ennen auringonlaskun alkamista. Edellisvuodesta poiketen myöskään kuhia ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta saatu ja kun Rankun kanssa asiasta turistiin selvisi syykin. Kuhat saapuvat kuulemma paikalle silakkaparvien mukana ja lämpimästä syksystä johtuen silakat olivat vielä ulkona. Ehkäpä kemiöviikonloppua pitäisi siirtää viikkoa paria taaksepäin. Tämä kortti katsotaan ensivuonna, tai sitten ei.

Menossa

Tulossa

Ilta perattiin, fileerattiin, saunottiin ja savustettiin. Ehkä hienointa mahtavuutta oli mökistä löytynyt fileerausveitsi. Olimme jo matkalla kironneet himaan jääneet filetit alimpaan manalaan. Yllätys oli melkoinen, kun keittiönlaatikoista paljastui täydellisessä terässä oleva notkea italialainen fileerausveitsi, norminahan vuokramökeillä tuntuu olevan voimamiehen lihakset vaativa jämäkkä rautaesine. Fileeraus siis onnistui sukkelaan, mutta savustus  meni hiukan reisilleen. Jukan ja Mitrin muistilokerot olivat falskanneet ja savustetun ahvenen sijaan tuotoksena oli hiukan raakaa savunhajuista ahventa. Homma pelastettiin uunilla ja kala oli lopulta ihan OK, varsinaisesesta savukalasta ei kyllä ollut kysymys.

Aamusta istuimme taas veneessä ja saimme todistaa ehkä  vuoden upeinta auringonnousua. Tällaiset hetket ovat eittämättä kalareissujen kirsikoita. Luultavasti kaikki luonnossa liikkuvat ja harrastavat palauttaa metsään, merelle, tunturiin tai soille juuri kyseiset mielikuvat ja mielentilat. Näistä hetkistä voisi saada enemmän irti ilman kameraa, joka välillä muuttuu olemisen jatkeeksi. Kuinkakohan monta upeaa hetkeä olen itsekin vaihtanut onnistuneisiin ruutuihin. Pitäisi joskus kasata kaikki aurinkolaskukuvat yhteen kansioon. Siellä niitä olisi punaisen ja keltaisen sävyjä raamien sisään puristettuna erilaisten siluettien takana. Muistot ja maisemat säilyvät näin kirkkaina, mutta haalistuuko tilanteen tunnelma kun sitä tiirailee etsimen takaa hakien juuri oikeaa valotusaikaa ja valkotasapainoa?

Hieno hetki

Päivän aikana kiertelimme ja kaartelimme tuttuja paikkoja ja paljun pohjalle kertyi tasaisesti täytettä - lauantain rytmi säilyi ja suuria suoltoja ei päästy sunnuntain aikana kokemaan. Jollain tasolla näistä Kemiön reissuista alkaa olla vaikea kirjoittaa - homma toistuu kuitenkin aina samalla  kaavalla. Kun aurinko paistaa on jigissä oltava hilettä, mitä synkemmäksi keli keli käy sen mitättömämmältä häntä näyttää. Sitä voisi näpytellä kappale toisensa perään paikoista, saarten reunoista, syvyyksistä ja tartutuksen vaikeudesta. Koko ajan tapahtuu jotain ja kalastaessa tämä on erittäin makeaa. Mitä enemmän muuttujia sen enemmän variaatioita. Kuitenkin siirtymien luetteleminen peräjälkeen tuntuu tarpeettomalta - alan ymmärtämään Jari Tuiskusta. Onhan se vaikeaa kun jokaisessa koskessa on akanvirtansa, monttunsa ja kuohunsa joissa kippikirre nappaa hanakasti valkoiseen liitsiin.

 - Tunsin Power Pron 0,10 siiman kiristyvän ja venymätön neonkeltainen siima välitti pari voimakasta potkua Shimanon 1500 kokoluokan kelaa pitelevään käteeni. Kaikki 32 kuulalaakeria pelasi kuin unelma kun kelasin nyt jo laiskaksi painoksi muuttuneen ahvenen (kirjolohen) nosto etäisyydelle. Vielä viimeisen kerran kala kääntyi, mutta onnistuin juuri uittamaan sen Rapalan pehmythavaksiseen  haavin jonka oli ostanut alennuksella Konalan (Ikurin) Motonetistä. Kala oli napannut Berklyen Multipulse Wormin Halloweenorange-väriin (valkoinen liitsi) joiden pinnalle levitetty kurpitsa-aromi oli päivän aikana jo osoittanut toimivuutensa. Ilman notkeaa, mutta napakka 6-jalkaista vartavasten ahvenen jigausta varten suunniteltua kärkitoimista vapaa ahven olisi luultavasti päässyt ravistamaan itsensä irti, mutta nyt leikatessani sen kaulavaltimoa poikki Fiskarssin saksilla tiesin valinneeni välineeni oikein.

Yksi noin sadasta

Olemme usein kokeneet kemiössä jonkin sortin veneongelmia - yksi moottori sanoi joskus sopimuksensa irti, ankkurit eivät ole pitäneet ja niissä on ollut köyttä liian vähän tai vene ei ole ollut valmiina kun olemme saapuneet paikalle. Kuitenkin bensamäärän kanssa on ollut ehkä eniten ongelmia. Omasta mielestämme emme paljoa ylimääräistä ajele ja muutenkin matkat ovat hyvinkin kohtuullisia. Juuri koskaan veneessä ei ole ollut täyttä tankillista vaan kahden tankin puolikkaat. Tällä kertaa olin etukäteen maininnut missä tulisimme ajamaan ja pyysin bensaa tähän riittävän määrän. Emme juuri suunnitelmasta lipsuneet ja mieluummin ajelimme hiukan ennakoitua vähemmän.

Perjantaina oli puhetta 20l tankista ja n.12l tankista ja kun sunnuntaiaamuna "varatankkia" ei oltu edes korkattu laskin gason riittävän vallan mainiosti puolikkaan päivän surraamiseen. No eka tankki tyhjeni sunnuntaiaamuna ehkä 200 metrin jälkeen ja aloin hiukan epäillen mietiskellä pitikö luvattu 12l paikansa. Vaikea sitä on tankkia nostelemalla arvioida. Päätin kuitenkin luottaa sanaan bensamääristä ja pidin  itsestään selvänä, että ongelmia ei tulisi. 20 litralla oltiin ajettu puolitoista päivää ristiin rastiin ja nyt olisi tarkoitus ajaa n. 1/3 perjantain ja lauantain kilsoista. Onneksi kuitenkin tarkkailin bensamäärää.

Jossain kaukana kun päätimme jo kääntää nokan kohti kotirantaa nostin tankin veneen lattialta olin ihan varma, että joutuisimme puhelin hommiin. Laskettelimme puolella kaasulla perinteiselle viimeiselle paikalle, josta venerantaan on ehkä 400m. Nautiskelimme viimeiset hetket ja itse olin hyvin tyytyväinen, että olimme päässeet ison selän yli tuulen suojaan. Tankki oli käytännössä tyhjä. Viimeinen siirtymä aloitettiin madellen, mutta kun laituri ilmestyi näköpiiriin kypsyin ja väänsin kaasun pohjaan. Kyllä sen nyt vikat 200m riittäisi. Nousimme plaaniin ja laskeuduimme takaisin - gaso oli loppunut.

Itseäni lähinnä nauratti, mutta Jukka oli melko raivona. Onhan se toki ymmärrettävää - luulisi, että bensamäärän arviointi ei olisi noin vaikeaa. Jos ylimääräisestä gasosta joutuisi maksamaan lisää niin mitä väliä. Toiveemme kuitenkin oli, että saamme rauhassa ajella viikonlopun ajan. Tankkien tilavuudesta nyt ei ainakaan ollut kysymys, kun kumpikaan niistä ei ollut viikonlopun käynnistyessa lähelläkään täyttä. Toisaalta jos olisimme pyytäneet lisää bensaa olisimme varmasti sitä myös saaneet. Ei meillä kuitenkaan ole mitään hajua paljon bensaa viikonlopussa kulee joten olemme tässä aikalailla Rankun armoilla. Ja vaikka olisimme moottoriguruja on jokaisen koneen kulutus on kuitenkin erilainen - varsinkin jos niiden valmistusvuosi on luokkaa -88.


Bensa lopussa, mutta silti naurattaa - tai sitten ei.



No lopulta kun kädet haisi bensalle ja tankkien jämät oltiin saatu samaan tynnyriin pääsimme kiinnittämään veneen rantalaituriin. Tunnelma oli kuitenkin hitusen kireä, mikä tällaisen rennon viikonlopun kohdalla on hitusen mielialaa latistava homma. Kun kävin ilmoittamassa tilanteen oli isäntä yhtenä ympyränä ja samalla fiilis oli palautunut normaaliksi, mutta kuitenkin.

Tämän kertaiset veneongelmat olivat nämä: Jos en olisi tarkastanut, olisimme ajaneet perjantaina kalaan ilman ankkuria, ankkuriköysi oli ehkä 7m pitkä, mutta tämä on jo tuttua ja oma lisänaru kulkee mukana ja sitten tietysti tuo gaso-ongelma. Nämä yhdistettynä alueen 15-20 metriä syvään veteen, kovaan luoteistuuleen ja melko kovaan aallokkoon ei välttämättä olisi pahimman sattuessa naurunasia. Ehkä sitä 7-vuodessa oppii sen verran, että kahdeksannen koittaessa osaa myös vaatia riittävästi.

Sillä eiköhän tuo kahdeksas kemiövuosikin koita. Kun ladoimme savuahvenia pussinpohjalle ja täytimme autojääkaappia ahvenfileellä olin ainakin itse valmis uusimaan keikan ensisyksynä - ehkä sitten viikkoa paria myöhemmin. Alan pikkuhiljaa uskomaan, että olen todella harmaa ja tylsä tyyppi. Myönnän auliisti, että pidän rutiineista ja tykkään ihan normi arjesta. 70-luvulla olisin ollut ehkä se tyyppi joka olisi syönyt lihapullia Mallorcalla. Nyt nautin siitä että tiedän kutakuinkin mitä tulee tapahtumaan. Yksi jigiviikonloppu per vuosi - paikat on Kemiössä hallussa, sijainti liki täydellinen ja majoitus vähintään ok-luokkaa. En todellakaan kaipaa jotain kalastajakylää yhteisine saunoineen ja venerantoineen. 

Löytyisikö jostain parempi mesta - aivan varmasti, mutta kannattaako aina tavoitella suurempaa, mahtavampaa, kiiltavämpää ja kalliimpaa. Näin kunnallisvaalien jälkeen olisi hauska kuulla usemminkin puhuttavan tyytymisestä ja siitä mistä meistä jokainen voisi luopua. Tarvitsemmeko kymmenet kengät, 3 talvitakkia tai vaikka podin ja 3 karppisettiä. Maailmassa on yllinkyllin kamaa ja suurin osa meidänkin roskiin pusertamasta käyttökamasta kelpaisi monelle (kuvaputkitv, anyone?). En tiedä mikä tällaisen pienväkertämisen ympäristöarvo todella on, mutta ärsyttää hiukan tuo materian palvonta ja juuri ostetun tavaran tarpeettomaksi tekeminen.

Se mikä maapalloa ainakin kuormittaa on julmettu ihmismäärä. Meidän elintasolla ja tällä ihmismäärällä homma ei vain toimi, joten on hyvinkin luontevaa, että suuren vihreän ajattelijan kalastuskausi näyttää päättyvään uuden syntymän odotteluun. Saa nähdä ehtiikö sitä ennen vauvan syntymää ongelle tai taimenkalaan. Mieli tekisi, mutta koska arki-iltoina on säkkipimeää ja viikonlopuilla liikaa kissanristiäisiä voi homma jäädä toteuttamatta. Eiköhän sitä kuitenkin ennen vuodenvaihdetta joku reissu tehdä - joko mediaani- tai suurperheenisänä.


Perinteisen reissuraporti perinteinen päätöskuva

Kommentit