Kalamaraton 2012 - 26 lajia ja lahnamuistoja

Voiko fiilis enää nousta korkeammalle? Maratonaamuna aurinko paistoi lämpimästi ja koko 24-tuntisen ajaksi oltiin luvattu yksinkertaisen mahtavaa keliä kalastaa. Joku poikkesi kuitenkin normaalista - en muista koska viimeksi jännitys on tuntunut vatsanpohjassa asti. Oli jopa vaikea pysytellä paikoillaan ja kotoa tulikin aika tiuhaan kuittia joulupukeista ja työpaikkahaastatteluista. Lopulta lyödessämme tavaroita autoon naureskelimme sille, että kaikki olivat kokeneet saman. Jostain se jännitys tuli ja järjellä ajatellen se tuntui todella huvittavalta. Olotila toi ihan tosissaan mieleen fiiliksiä lapsuudesta.

 
Iloiset pikkupojat suuren seikkailun alla

Olimme toki harjoitelleet ja samalla makustelleet tulevaa taistoa jo parin viikon ajan ehkä tiiviimmin kuin koskaan ja edeltävien päivien tuloksena olimme hyvinkin tietoisia siitä, että vanhan lajiennätyksen rikkominen olisi todennäköistä. Ja vaikka kuinka yritti hillitä ajatusta ei 28:aan laskeminen tuntunut lainkaan utopistiselta. Kaikille lajitavoitteesta uteleville olimme ilmoittaneet ihannerajaksi 25, mutta kyllähän sitä helatorstai-iltana keskellä järkyttävää rankkasadetta ihan tosissaan mietittiin, että 27-28 lajia saattaisi hyvinkin riittää jopa kolmen sakkiin. Kun Lauri jäi pihalle vilkuttelemaan auton takavaloille unohtuikin sitten niin jännitys kuin kaikki normielämän vastuut ja huolenaiheet ja kupla sulkeutui. Ei työpuheluita, selvitettäviä riitoja, sairaita lapsia tai piinavaa fiilistä siitä, että pitäisi viedä pahalta haisevat roskat pihalle. Tästä tunteesta lähti liikkelle kevään paras 24-tuntinen - todellinen kalastusnautinto ja  mikä tärkeintä, hemmetin hyvä syy leikkiä tosissaan.

Honkaluodossa huhut ja spekulaatiot sinkoilivat siihen tahtiin, että piti pitää hatusta kiinni ettei tarrautunut kiinni epätoivoisiin mutuihin. Kokemuksesta onneksi jo tietää, että omat testatut ja hyväksi todetut paikat antavat lajit aivan varmasti toisten "pommin varmoja" paremmin. Kuiske kuului varmaan karhulinnaan asti kun 150-päinen lajihörhörypäs pyrki salaamaan ja sekoittamaan pakkaa. Asiat painettiin korvan taakse, mutta jo kauan ennen lähtölaukausta varmistettiin, että koko Trio oli samaa mieltä siitä, että etukäteissuunnitelmasta ei paljoa lipsuttaisi. Myös mediaa pyöri paikalla kuin curlingin SM-kisoissa. Salosen Juha hännysteli Yleläisten kintereillä ja muut mediatalot metsästivät Varhimon Ollia pitkin pientä saarta. Ollista alkaa pikkuhiljaa kehkeytymään lajikalastuksen ja maratonin äänitorvi, varsinainen mediatyrkky - Henna Kalinainen.

 Lajikalastuksen lausuntoautomaatti

Omassa päässäni kisassa oli tasan yksi suosikki. Kalinaisen ja hänen salskean vapapussinkantajan uroteot viimevuosilta ja se hiljainen tieto joka stadin lajikalastuksesta on näiden kahden ja heidän "kotkalaisten" kalakavereidensa korvien välissä on omaa luokkaansa. Mielessäni laskin, että ainoastaan samoilla mäskeillä mäskäävät, samoja syöttejä käyttävät ja ainakin pääasiassa paikkatiedonkin jakavat Tremensläiset voisivat onnistua vesittämään Ollin ja Marcon voittotriumphin. Edellä lueteltu katras lisättynä muutamalla kestomenestyjällä on se kalamaratonin vinhaan pyörivä rengas jonka pinnojen väliin varomattomat Luoteis-Helsinkiläiset nousukkaat kovinkin yrittävät nakkisormiaan hivuttaa.

Hyvän päivän tutut, räiskyvät virtuaalipersoonat ja vuosien saatossa kalastuksen kautta läheiseksi tulleet kaverit ryntäsivät matkaan kellon kääntyessä iltapäivän puolelle. Osalle raju rypistys Honkaluodon sillan yli on taatusti liki vuoden ainoa juoksulenkki, mutta ehkäpä näillä minuuteilla saalistetaan niitä tärkeitä sijoituksia. Omat etureiteni ovat jatkuvasta tsygäilystä niin jumissa, että turha repiminen lopettaisi luultavasti maratonin alkuunsa. Matka oli kuitenkin alkanut ja kauan odetettu 24 tunnin seikkailu edessä.

Jukka oli ehkä 4-5-vuotias kun istuimme veneessä naapurimme mökkikaislikon edessä Stadin Mäntysaaressa. Kalaa tuli ja kaikilla oli hauskaa. Jukan siimanpäähän jysähti valtava kala. Lahna näyttäytyi, Jukka pelästyi ja vapa lensi kaaressa kauas mereen. Kuten kokenut vaasalainen kalastaja isämme kuitenkin nosti kalan veneeseen ja yksi huikea kalamuisto oli taas valmis. Lopulta kalasta nautiskeltiin kotona ja Jukka kuljetettiin valtava lahnanruoto kurkussa läheiseen terveyskeskukseen. Meidän ja lahnan yhteinen tarina oli alkanut.



Kannattajakatsomoa

Aloitamme joka vuosi kutakuinkin samoin askelmerkein. Ilmansuunta on sama ja ensimmäinen todellinen kompastuskivi ja saatava kala on useimmiten Vimpa. Ehkä Vimpan saisi helpommin toukkanipulla, katkaravulla tai tuplaporilaisella, mutta tähän asti homma on toiminut ihan perus madollakin kohtuu vikkelään. Tänä vuonna homma olikin sitten ennakoitua vaikeampaa. Saavuimme suvannolle ensimmäisten joukoussa ja siirryimme mielestämme antavimmalle vimpa-alueelle, mutta mitään ei kuuluunut. Salakan, pasurin ja särjen jälkeen homma meni aivan puihin.

 Pussipasuri

 Muurilla

Rannalle valui myös joukko sukulaisia katsomaan miten nopea Vimpa nousee. Luultavasti olimme uhonneet kotijoukoille ja varoitelleet jengiä tulemaan riittävän ajoissa paikalle. Jukka oli jopa epäillyt, että olemme pois Vanhikselta joskus yhden pintaa. Pientä kuittia alkoi tipahdella varsinkin eräältä kanadalaiselta vieraalta ja nuorimmat kannattajat jo hitusen tuskastuivat kalattomuuteen. Positiivistakin "fanien" läsnäolossa oli, koska tähän asti Vanhikselta ei innosta ja täpinästä johtuen ole juuri kuvia saatu.

Lopulta turoilimme Vimpan kanssa melkein pari tuntia. Syöttiasiasta en tiedä, mutta kuten aina tähänkin asti, tulivat kalat usealle muurilla tuskailleelle joukkueell yhtenä purskeena. Kun itse olimme lopulta saaneet kohdekalan kävivät mm. Deliriumlaiset hakemassa omansa melkeinpä lennosta. Taitavia ovat nuo Espoolaiset hurjat. Olimme muurilla useampaankin kertaan jo tehneet lähtöä, mutta viime vuoden viisaus oli tatuoitu mieleen ja loppumaratonin aikana kiitimme monasti ratkaisua onkia Vimpula kuiville vaikka väkisin. Nopeimmat kympit toki karkasivat kauas, mutta eipähän ollut enää tarvetta palata takaisin.

Huh! - ottipa koville

Perushelppojen ja Viikin stopin jälkeen palautimme lopulta 11 lajia Honkaluotoon ajassa 15.33. Samaan aikaan sillan yli "kirmasivat" myös Kuningaskalastajat, jotka kohteliaina herrasmiehinä eivät juosseet ohitsemme vaan aiheuttivat ainoastaan hirveällä ryminällään kevyen paskahalvauksen arassa ja pelokkaassa Siloneula kapteenissa. Tosin ensivuonna saattaa kyynerpäät olla puolin toisin hiukan korkeammalla, sillä lopulta lopputuloksissa sijoituimme samalla lajimäärällä sijoille 5 ja 6. Kisan lähtölaukauksen alla molempien joukkueiden huoli kyllä kohdistui lajimäärän sijaan pelkoon epäonnistuvasta aamuruokailusta. On se nyt hiivatti, kun kehäkolmosen sisäpuolella ei tarjota sunnuntaiaamuisin tukevaa aamiaista. ABC-ketjun ainoa toimiva konseptikin on nykyään korvattu Delipainajaisella, jossa täyttävän, rasvaisen ja laajan perusaamiaisen sijaa tarjolla on lämmitettyjä leipiä. Toki stadihan on nykyään täynnä toinen toistaan kutsuvampia brunsseja, mutta maratonia ajatellen ruokailu sunnuntaiaamuna kello 11 on kutakuinkin mahdotonta toteuttaa, vaikka ajatus särkipaskan peittamästä kalakolmikosta keskellä Sävelen hipsterlaumaa onkin kutkuttava.

Kasassa oli nyt kaikki ne tavallisimmat onkikalat. Lahna toki uupui, mutta pidimme lätyn saamista liki varmana. Vielä lauantain puolella oli tarkoitus vierailla paikoissa joissa lahnaa esintyy sen verran reippaasti, että oletimme saavamme kalan muiden lajien onginnan ohessa. Jälkeenpäin ajatellen ajatus kuulostaa naurettavalta ja tätä lahna asiaa on kohta pyöritelty jo melkein viikon ajan. Kaikkein järkevintä olisi ehkä ollut onkia lahnaa tosissaan jo lauantain eikä jättää sitä roikkumaan sunnuntaille. Useimmilla maratoneilla oma mutuni on ollut, että perusonkikaloja tulee eniten lauantain alkuillasta kun aurinko on paistanut koko päivän ja kalojen oletettu ruokailu aktiivisisuu on luontaisesti korkealla. Sunnuntai aamun epätoivossa maltti ei meinaa pitää, väsyttää on hitusen kylmä ja kalatkin tuntuvat olevan hiukan kohmeessa.

Lahna on jo kokonsa puolesta rakas onkituttavuus. Varhaisissa muistoissa vapa taipuu uuksi, lahna ui rinkiä näyttäen leveän kylkensä kristallinkirkkaassa Pihliksen rantavedessä ja hymy kihoaa korviin kun kalan paino lähentelee, joskus jopa ylittää, kilon maagisen rajan. Liki joka reissulle osui yksi tähtihetki ja näin lahnasta tuli vuosiksi ehkä se tavoitelluin onkikala.

Seuraavaa kohdetta lähestyimme jännityksellä. Olimme etukäteen laskeneet törön ja turpan pakko lajeiksi ja kisaa edeltävänä torstaina löysimme pienen alueen josta molemmat kalat nousivat useampaan kertaan vartissa. Haaveissa laskimme saavamme lajit vartissa ja jatkavamme tämän jälkeen reissua vääjäämättä kohti valtavaa menestystä. Jännitystä aiheutti kuitenkin parin päivän takainen monsuuni ja se kuinka paljon muita joukkuita tontilla heiluisi.

En ymmärrä miksi olemme aikaisemmissa maratoneissa yrittäneet onki isoa turpaa. Onhan se toki hieno kala, mutta emme me nyt vartavasten kiusaa kisassa mieltä muidenkaan lajien suuryksilöillä. Pinna per laji, vaikka tämä on suurin syy miksen hirveästi jaksa laskea lajejani koko vuoden ajalta. Harjoituksissa käytiin läpi mielen ja käytännönkin tasolla paikkoja, joista oletettavasti löytyisi lajien pieniä yksilöitä ja tämä ajatusmallin kääntö ylösalaisin oli ehkä suurin yksittäinen ahaa elämys tälle vuodelle.

Töröspesialisti

Perillä vesi virtasi selkeästi harjoitusleiriä reippaammin, mutta ainoastaa yksi joukkue kykki paikalla etsien selvästikin puuttuvaa töröään. Tästä eteenpäin reissumme eteni tämän joukkueen kanssa hyvinkin Symbioosissa ja illan aikana vaihdettiin useammallakin paikalla niin kisafiiliksiä, vinkkejä kuin suuria viisauksia ja muka totuuksia kalastuksesta ylipäätään. Kuten kaikissa "numerolappu" rinnassa kisattavissa tapahtumissa yksi merkittävä lisä kalamaratoniin on se yhteenkuuluvuuden tunne ja vilpitön riemu joka välittyy kisaajien kasvoilta. Kuulumisia kysellään ja mietteitä vaihdetaan vaikkei kalapaikkoja kovinkaan monelle kerrottaisikaan. Toki myös maratonarit ovat erilaisia eikä jokainen lajikalastaja ole syntynyt Neitsyt Mariasta, joten useampaan maratoniin sisältyy myös hiukan päänpuistelua ja ihmettelyä - varmasti puolin ja toisin.

Pieni on kaunista - omalla paikalla?

Näiden kalatovereiden kanssa suhtautuminen skabaan on luultavasti hyvinkin samankaltainen ja ehkäpä onnistuimme hitusen vinkkaamaan sitä, mistä aioimme kaloja etsiä. Toki kyseisten herrasmiesten meriitit tietäen voisi helposti harhautua luuloon, että raotimme omia tietojamme saadaksemme jonkun armopalan vastalahjaksi. Tietoisesti näin ei tehty, mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että näiden avausten ansiota lienee liki 90%:ia omistakin kisapaikoista. 

Missä sitten menee raja "omien" kalapaikkojen jakamisessa. Tässä liikutaan alueella, joka jakaa kalastajat hyvinkin selkeisiin ryhmiin. Varmasti pahaa ilmaa ja kurjaa mieltäkin on paikkojen polttelussa ilmennyt ja luultavasti itsekin on tullut oltua osallisena toisten kohteiden ja kalastustapojen jakamisessa. Yllä olevasta turpakuvastakin joka ikinen kykenee helposti lukemaan missä ollaan oltu liikkeellä. 

Yksi suurimmista mielihyvää tuottavista asioista kalastuksessa on itselleni uusien paikkojen löytäminen. Kun aikanaan saimme ensimmäisen suutarimme omien Hercule Poirot-seikkailujen jälkeen tai viime kesänä kun ruutanaenkat paukkuivat reilusti kilon toiselle puolelle paikassa, josta kukaan ei ollut vinkannut sanallakaan oli tunnelma aivan tapissa.  Itse yritän viimeiseen asti välttää kysymästä keneltäkään, edes kavereilta ja tutuilta (Mitriä ja Jukkaa lukuunottamatta) kalojen saantipaikoista. On jokaisen oma asia jakaako paikkansa muiden kanssa ja turhat utelut ovat välillä ainakin itselleni jopa hiukan vaivaannuttavia. Tuntuu hölmöltä ja kiusalliselta vastata kieltävästi uteluihin. Mielestäni on asiallista antaa saamamiehen itsensä päättää onko luottamuksen arvoinen. 

Millaisia siis ovat nuo "omat" paikat? Stadin rannoilla ja pk-seudulla liikkuessa vavan vatkaajia löytyy jokaisesta niemestä ja lahdelmasta, joten omiksi ei kovinkaan moni voi yhtäkään paikkaansa kutsua. Jonkunlainen roti pitäisi kuitenkin säilyttää. Itse yritän ja toivottavasti myös onnistun linjanvedossa, jossa niistä harvoista ihan oikeasti omista paikoista kerron jos siltä tuntuu, mutta muiden omat eivät eteenpäin liiku. Juuri siksi "mistä tuli" kysymykset ovatkin niin perseestä. Ei minulla ole oikeutta kertoa vaikkapa  Käpylän Jarin kultaista pasurilahtea tai Tapion Jerryn megalomaanista salakkasumppua kenellekään. Herrat tehköön itse oman päätöksensä.

Yleisesti tiedossa olevat kohteet ovat sitten taas toinen asia ja yllä oleva turpa kuva kuuluu omassa päässäni tähän joukkoon. Toki jossain vaiheessa liikutaan varmasti harmaalla alueella ja luultavasti jonkun sädetikku kipunoi jo ylläolevasta otoksesta.  Tuolta parkkipaikalta kyllä levittäytyy 800 metriä hyvää aluetta molemmille lajeille ja tänäkin vuonna meidän kalat olivat taas hitusen  eri paikalla kun aiemmin.

Puoli tuntia törön ja turpan löytämisessä meni. Mitri on töröguru ja itselle osui todella suuren helpotuksen huokauksen aikaansaanut turpa. Juna eteni nyt kiihtyvällä vauhdilla ja seuraavaa kohdetta lähestyttäessä olimme yhtä hymyä. Suurin kysymysmerkki ja ennakolta vaa'ankieli kohteeksi ajateltu paikka oli ohitettu niinkuin unelmissa. Katseet käänneettin nyt lopullisesti 25:een ja kauas sen taakse. Matka jatkui kohti nopeaa haukea


On sitten eriasia onko 45 minuuttia vähän, mutta lopulta puiden alla piileskellyt pikkuhauki antautui sen erään ojan eräästä kohdasta. Jos uistimista on pulaa kannattaa lähteä toivioretkelle rantaan sillä poistuessamme paikalta rantapajut muistuttivat New Yorkin kuuluisaa joulukuusta. Siellä roikkuivat toutaintuhot ja taimenkillerit ja ilkkuivat onkimalla heittotaitonsa kadottaneille Siloneulalaisille. Hermot olivat riekaileina, mutta pakolisen pizzastopin aikan käsien tärinä rauhoittui niin, että kymmenpiikki kikkailtiin safkan jälkeen kuiville alta minuutin.

Siinä se nyt makasi tiskipöydällä - 1,5 kiloa Suomenlahden lahnaa. Tästä tehtäisiin aivan jumalainen savukala. Edelliskesäiset mökkimuistot mielessä sulloin lahnan savustuspussiin ja soittelin sukulaiset paikalle kokemaan jotain suurta. Tarkoitus oli palauttaa lahnan maine ruokakalana ja nostattaa mieliin muistot Suonteen rannoilta. Pikkuhiljaa HOAS:n kaksiossa alkoi tuoksua mökkimiljöö savun leijaillessa soluasunnoksi suunnitellun huoneiston jokaiseen nurkkan. Valmistusajan lähestyessä loppuaan kaikki lävet olivat auki ja Hanna oli pesiytynyt parvekkeelle - no pussissahan luki VOIMAKAS. Odotin kuola suupieliltä valuen pussin avaamista, sillä pidinhän savun mausta ruoassa. Tällä määrällä luulisi savustuvan vaikka kokonainen brasilialainen pihvihärkä. Kun avasin pussin tyrmistyin, kala näytti samalta kuin uunilahna eikä ensimmäisessä suupalassa ollut kuin aavistus teollista savua. Sukulaiset tulivat ja menivät, mutta seuraavan viikon loppupuolella kun savunhaju lopulta alkoi poistua viimeisistäkin pinnoista päätin unohtaa niin savustuspussit kuin lahnatkin. Sääli sinänsä - lahna on hieno kala, myös ruokana.

Maratonin alla mustatokko oli jäänyt melko vähälle huomiolle. Toivoimme turhaan löytävämme sen yöllä ja valoisan ajan keikat jäivät torsoiksi epäuskon ja muiden lajien viedessä tokkoinnon. Tokihan pari paikkaa on tiedossa ja luotimmekin julmettuun tsägään. Kurvasimme paikkalle ja törmäsimme rannassa Pasurimafian herroihin. Siinä on muuten joukkueella hieno nimi! Kaikki mukahauskuudet ja kaksimielisyyden jäävät eittämättä jalkoihin tämän neronleimauksen tieltä, sillä sitähän se onkiminen helsingissä on. Karppimafian herrat ovat kuoripoikia kun pasurimafia pärähtää rantaan. Kalan saanti on varmaa!

Jarilta kuulimme, että molempia mustia tokkojamme oltiin paikalta saatu, mutta ne kotoisat versiot olivat todella harvassa. En kyllä yhtään ihmettele tätä kun katson täplätokon olemusta ja sitä, kuinka isoja otukset nykyään ovat. Julmetun kokoiset möykyt tulevat luultavasti viemään tilaa muilta pohjakaloilta ja saa nähdä mitä stadin vesillä käy mustatokon lisäksi mm. kivinilkoille. Epäilen, että täplis on kotiutunut meikäläisiin vesiin jo niin hyvin, että mitkään keinot sen kannan leviämisen estämiseksi eivät auta. Toisaalta ehkäpä osa muista kotoisista lajeistamme ehkä hyötyy tulokkaasta, enkä muutenkaan jaksa tilanteesta hirveästi huolestua. Vesistöjen tila ja lajisto elää ja aika näyttää mikä on mustatäplätokon vaikutus isoon kokonaisuuteen.

Se mustatokko - Jukka käveli rantaan ja onki mustatokon Jarin vierestä alta minuutin. Käsittämätön oli tapahtunut ja riemulla ei todellakaan ollut mitään rajaa. Lopultahan Jukka löysi yön aikana vielä toisenkin mustatokon ja Siloneulan elämänpistelistaan kirjattiin M:n kohdalle uusi kalalaji oikein tuplana. Täplätokon ylösotto oli yllättävän vaikeaa, mutta puolen tunnin perään lajeja oli kasassa jo 17 ja täpliksensä paikalta hakemaan tulleet Olli ja Marco olivat vain lajin päässä. Viime vuosihan mentiin puoleen yöhön tasatahtia kunnes ferrari kiihdytti ja me jäimme savupilven sekaan katselemaan loittonevia takavaloja. Tälle vuodelle mikää ei oikeastaan muuttunut, mitä nyt molempien konepellin alla oli hiukan enemmän hevosvoimia.

Silakanlitkauksessa meinasi käydä vanhanaikaiset. Olimme unohtaneet, että suomalaisessa lajikirjossa on sellainenkin kalalaji kuin silakka. Litkat olivat kaupassa ja olin jo valmistautunut sitomistalkoisiin niistä muutamasta mustadin hopeisesta halpiskoukusta jotka onkitukun asiakkuuden jälkeen on jäänyt pakin pohjalle pyörimään. Onneksi rannalta löytyi pari ystävällistä. En ole monelle tutun Vesa Karsikkaan kanssa montaa sanaa ikinä vaihtanut, mutta niin vain saimme herralta ja hänen ystävältään litkat lainaksi ja silakka nosti lajimääräämme yhä vain ylemmäs. Kannattaa muuten lukaista Vesan blogia ja hänen erilaista lähestymistapaa kalastukseen ja elämään. (unelmahommeja.blogspot.com) Onneksi ihmiset eivät ole samanlaisia ja vaikka myönnän, että Vesan kieli on välillä itselleni raskasta luettavaa olen tukevasti koukussa miehen kirjoitelmiin. Joten Wesalle vaan monta x:aa isot KiitoXet. 


Kaukana ovat ne ajat kun maratonissa yöllä ei ollut muuta tekemistä kuin onkia nilkkaa tai jigata kuhaa. Kellon tikittäessä kohti yhdeksää kiire alkoi tehdä olotilaa levottomammaksi. Haaveissa kuha olisi kuivilla kymmeneltä ja karppi rantautettaisiin ennen puoltayötä. Päätimmekin jättää varman lahnan seuraavalle päivällä, unohtaa epätoivoisen säynekokeilun ja sännätä vääjämättä nyt jo perinteisesti Töölönlahdelle. Tuntui kun olisimme palanneet vuoden taaksepäin. Kello oli yhtä paljon, fiilis oli samanlainen ja kaikki oleellinen muutenkin kuten aina. Takauma oli täydellinen kun heti peräämme Symbioosin kolmikko laskeutui samoille tonteille ja aloitti ilmeisesti heillekin perinteisen kuhan jahtauksen.

Paikalle saapui äänekkäästi ja näyttävästi myös kolmas tuntematon joukkue joka poistui paikalta yhden (!!!) heiton jälkeen ehkä vielä äänekkäämmin kuhapinnaa onnellisempina. Taitolaji sanoisi joku, mutta kovasti se toi uskoa myös amatöörien puuhasteluun. Myös Symbioosi nosti ja kalan ja kutakuinkin ihanneajassa tasan kello kymmenen auton keula käännettiin kuharastin suorittaneena kohti Karppihaaveita.


nro 19

Olimme onnistuneet saamaan karpin treeneissä ja nimenneet lukkarinrakkaudella kalan ykköstoiveeksemme. Taisimmepa uhota johonkin suuntaan ottavamme mielummin 25 lajia karpilla, kuin 26 lajia ilman karppia. Valokohot oli viritetty, hiukset olivat siististi ja uuden karheat 10 jalkaiset huippukevyet waggler-vavat valmiita kättelemään odotettua vierasta. Vähän mäskiä tontille ja odottamaan. Kello tikitti, aurinko painui mailleen ja odotimme. Samoin odottivat myös tämän vuoden ystävyysjoukkueemme, mutta mitään ei tapahtunut. Kerran Mitrin kohoa vietiin sydänkohtauksen arvoisesti, mutta jälkiviisaana toivon kalan olleen vain peruspasuri. Symbioosi siirtyi valokeilakalastukseen ja lopulta puolenyön jälkeen mekin annoimme periksi ajatuksena kuitenkin palata tontille ennen valoa. Karppi on mystinen veijari. liekö meidän ja muiden mäskääminen sitten ollut syynä kalattomuuten kuten vallitseva mielipide kisan jälkeen kertoi, mutta myöskään aamuhämärän onkihetki ei kaivattua karppia laji listaamme lisännyt.

Treenien maailmanmestarit



Matkalla lirkille pohdimme tätä ylimäskäysteoriaa, mutta emme millään jaksa uskoa tähän ajatuskujaan. Sinä reiluna neljänä tuntina jonka karppia ongimme paikalla oli vain pari hassua joukkuetta ja juttujen perusteella vain yksi näistä oli mäskännyt mestan ennakkoon. Ehkä porukka sitten yritti karppia keskellä päivää, en tiedä, mutta jos näin on niin epäilen heidän kalattomuuden syynä olleen enemmänkin kellon ajan. Toki jos paikkaa on mäskätty useaan kohteeseen todennäköisyys sille, että kalat ovat juuri omalla tontilla on pienempi.  Me vasta harjoittelemme syöttämistä ja yritämme päästä sisäsälle siihen kamalan monimutkaiseen maailman jonka oppimalla ehkä lopulta ymmärtäisimme edes hiukan pintaa enemmän mäskäyksen vaikutuksista kalaan. Kun ottaa huomioon vielä monet muut muuttujat en voi millään hyväksyä sitä, että ylisyöttö olisi ainoa syy kalattomuuteen. Ainakaan en suostu sivuuttamaan huonoa onneamme pelkästään tällä. Toki osan salaiset mäskireseptit ja kokemus voivat olla sellaiset, että homman voi kuitata olankohautuksella. Meitä nöösipoikia ainakin vietiin taas kuin litran mittaa.

 Aamuhämärää

Yölirkin opiskelu ja lajimäärän kasvattaminen tätä kautta oli maratonia ennen ykköskehittämisalueemme. Osa hurjista lirkkii keväästä syksyyn, mutta meidän tunnit tulevat vain maratoneissa. Laskimme, että annamme tässä liian paljon tasoitusta muille ja siksi löysimme itsemme parin viikon aikana useampaan kertaan koettelemasta mielenlujuutta. Tekniikka kehittyi ja homma alkoi toimia kerta kerralta paremmin Varsinkin Jukka pääsi lajiin sisälle ihan kunnolla vaikka epäilenkin, että jotkut supermieslasit sillä täytyy olla. Itselleni esimerkiksi kivinilkkojen löytäminen on ollut liki mahdotonta. Roolijako menikin rannassa niin, että Jukka metsästäisi kultaakin arvokkaamman nilkan ja minä ja Mitri onkisimme kolme helppoa alta pois ennen siirtymistämme epätoivoiselta tuntuvan liejutokon pariin.

Mutu, kivisimppu ja hietatokko olivat minigripissä alta ajan ja lähdimme kahteen pekkaan haravoimaan rantoja liejujen toivossa. Aikaisemmin emme olleet saaneet kaikkein pienimpiä tokkoja rannalle ja treenien minein oli kirjauttanut pelottavan massiivisen 38mm mitan. Mitri oli  haalinut Motonetistä lastenhaavin ja kalastusta aloitellessa uskoimme tämän helpottavan kalan ylösottoa ratkaisevasti. Kierrellessämme rantaa ajatuksemme oli samalla tiukasti Jukan tukena. Kivinilkan kanssa on tuhrattu maratonhistoriassa ylivoimaisesti eniten aikaa ja voimavaroja, joten tämän uuden lähestymistavan soisi tuottavan tulosta. 

Onnistuimme rantauttamaan 37 ja 39 milliset kaverukset ja myös kivinilkkapiinamme päättyi Jukan ilmoittautuessa isohkon nilkan kanssa paikalle. Pelkäsimme kuitenkin tokkojamme hietasiksi ja yritimme vielä kerran hiukan toisaalta. Täällä tokkojon keskikoko oli ihanan pieni ja lopulta olimme tyytyväiset myös ylössaadun kalan kokoon - 27 millinen pikkutokko saisi kelvata ja jätimme näiden kolmen kohtalon tuomioistuimen nuijan alle. Homma oli silkkaa unelmaa ja lajeja plakkarissa jo 24. Ilmoitimme jopa liejutokon, vaikka ainoa asia joka meille tätä puolsi oli kalan koko. Jarin pasurimafia koki tässä kohtaan kovia ja maratonin ikävä puoli ja oudot muuttujat iskivät heitä rajulla kädellä, mutta mikään, ei edes väsymys saanut meidän mielialaamme painumaan. Tämä oli varmasti kisan paras hetki - saamatta oli vielä vaikka mitä ja se unelma 28:sta tuntui aivan mahdolliselta. Niin vain edellisvuosien kaava kuitenkin toisti osittain itseään ja tästä eteenpäin hommaan alkoi tulla tunti tunnilta enemmän kivirekeä.

Kohon valokärki sukeltaa pinnan alle. Vastaiskun jälkeen tunnen laiskoja potkuja siiman päässä. Samantien harmitaa - tämä kala ei ole karppi. Kelaan löysän raskaan painon rannan tuntumaan ja silloin alaleuka putoaa rantapenkkaan. Voiko Lahna kasvaa noin suureksi! Pienessä järvessä ravintoa on rajallisesti ja mikäli tuon kokoluokan ja profiilin kala asuis meressä lähentelisi paino varmasti 4 kiloa.  Vaikka kalan painoindeksi on kuin mäkihyppääjällä vääntyy puntari kuitenkin 2,8 kiloon. Käsittämätön fisu! Jälkeenpäin harmittaa eniten se, että kalan saantihetkellä tunne oli enemmänkin pettynyt. Mitrin karppi enkka paranee melkein helpommin tämä.

Karppia ei siis kuulunut ja suunnitelmaa noudatellen etenimme toutainjahtiin. Lirkkirannassa oli kuitenkin tapahtunut jotain loppumaratonin kannalla oleellista. Pari vuotta takaperin hävitimme madot liki samassa paikassa ja kun toutainrannassa ajattelin onkia puuttuvan lahnan en löytänyt matopurkkia mistään. Tottakai aloin osoitella sormella Jukkaa, joka yllätyksekseni ei rimpuloinut vastaan. Olimme madottomia ja yritimme epätoivoisesti saada tuttuja kiinni mahdollisten lainamatojen toivossa. Toutaimet melskasivat Mitrin lähtiessä Salosen Juhan tykö hakemaan ylimääräistä matoPURKKIA. Harmitti vietävästi, mutta päätimme pelata lahnan kanssa varman päälle ja onkia se pois perinteistäkin perinteisemmästä paikasta.

Muurilla pummimme Uusitalon Antilta matoja, mutta lahnaa ei kuulunut. Mitri palasi yhtä pullaa onnellisempana takaisin, mutta mitään ylimääräistä matopurkkia ei ollut olemassakaan vaan olimme joutuneet tyytymään muutamaan hassuun kasiaiseen. Ketutus nousi ja yritimme ajatella järkevästi. Ärsytti ja ärsytystä lisäsi, että parinpäivän takainen sade oli nyt laskeutunut riihimäestäkin merelle asti. Käsittämätöntä, miten nyky yhteiskunnassa tämänkaltaisten ympäristörikosten annetaan tapahtua. Pienet tahota ala Lokapojat on helppo laittaa ruotuun, mutta kokonaisten kuntien jätevesien lasku sellaisenaan liki 1,5 miljoonan ihmisen virkistysalueen halki puhkovaan jokeen on ihan OK! Joku taho jossain mainitsi, että Vantaanjoen kuormituksesta 90% tulee alle 10:nen tulvapäivän aikana

Valtavat vaahto patsaat seilasivat editsemme ja ero lauantaihin oli aivan karmea. Nyysimme matoja kaikilta ohikulkijoilta ja suuntasimme epätoivoisesti etsimään seipiä. Lahnahan nyt saisi, sillä kello oli vasta vajaa kuusi. Jälkeenpäin kun pakkasimme kamoja kisan jälkeen Honkaluodossa ja löysin matopurkin reppuni sivutaskusta ärsytys nousi uudelleen pintaan. Kisan molemmat toutaimet tulivat suurinpiirtein sinä aikan kun olimme paikalla, lahnanongintakin meni hiukan hakemiseksi kun keskityimme enemmän matoihin ja seipiä lähdettiin onkimaan, kun pelättiin pasureiden syövän sitä ennen viimeisetkin madot. Yllättävän vähän olen saanut kuulla jälkeenpäin tötöilystä. En edellenkään pysty sanomaan missä vaiheessa madot reppuuni päätyivät. Olin vannottanut muita koko maratonin ajan syöttien pitämisestä kylmälaukussa - näin ne eivät häviä, pistäkää ne madot sinne kylmälaukkuun niin ne pysyy hyvänä! Ei hemmetti mikä moka!

Seipiä ei tullut! Laskimme kaikki yhden kortin varaan ja päätimme onkia lahnan vaikka väkisin. Aikaa oli jäljellä yli 4 tuntia, joten sen piti olla jos ei helppoa niin ainakin todennäköistä. Arvoimme paikkavalintaa ja päädyimme kohteeseen, jossa on ongittu vain pari kertaa. Alue oli täysin kuollut ja jaksoimme olla paikalla vain puolituntia - jojoilua, jota olimme kaikin keinoin pyrkineet välttämään. Mäskit oltiin käytetty, nälkä oli hirmuinen ja mitään selkeää ajatusta lopun ajan ohjelmasta ei ollut. Päätimme unohtaa säynekokeilut ja suunnata loppuajaksi Honkaluotoon. 

Teboilin lihapiirakka selvitti kummasti ajatuksia ja kun palautin kalat uskoin vieläkin 27 lajiin. Lahna nyt saadaan, samoin kirjolohi eikä seipikään olisi yhtään mahdoton. Onnistuin hymyilemään ensimmäisten stadionkijoiden lahnavinkeille ja naureskeluille sille, että niin pienellä (#14) koukulla en kyllä lahnaa onnistuisi ikinä saamaan. Saaren joka nurkalla oli kuulemma pomminvarmoja lahna paikkoja joista lahnan saisi alta 10 minuutia, mutta tänä vuonna ei meille lahnaa annettu. Paskoja olimme.

Viimeiset pari tuntia ongittiin aivan raivolla samalla kun Mitri varasi varman kirjopaikan. Aivan viimeiselle minuutille asti kieltäydyin uskomasta lopulliseen lahnattomuuten. Kirjolohi ja elämäni ensimmäinen seipi olivat kääntäneet suupielet taas ylöspäin, mutta kongin kumahtaessa ystävämme lahna jatkoi rauhallista möllöttelyään rannan märemmällä puolella. 26 lajia on huikea parannus edelliseen. Väsymys ei missään vaiheessa yltynyt sietämättömäksi ja maatessani Honkaluodossa auringon lämmittäessä mukavasti olin äärimmäisen onnellinen.

Onnellisia olivat varmasti myös Marco ja Olli. Delirium teki sen mistä on kauan puhuttu - 30 lajia on totta ja ensivuonna kaksikko pääsee tosissaan tavoittelemaan kolmatta perättäistä voittoa. Piikkimonni ja suutari ovat olleet kovan työn takan ja osalle meistä säynekään ei osu sattumalta, mutta kaiken takana on kuitenkin herrojen rakkaus kalastukseen vai mitä sanotte tästä.

Ongin kisan viimeisen vartin Villarealin Marcon vieressä. Jutustelimme mukavia ja kävimme läpi edellisen 24 tunnin kulkua. Deliriumilla oli 30 lajia kasassa ja historiaa oltiin kirjoitettu. Voitto oli varma, käytännössä kaikki lajit plakkarissa, mutta Marco onki. Makkaran myynti koju oli auki, kahvia tarjolla ja saari täynnä selälle taputtajia mutta Marco onki ja sitten korvani kuulivat jotain johon koko skaba ja koko harrastus tiivistyy. Kaiken maailman letkeät filosofiat ja tarkkaan hiotut taktiikat ovat täysin toisarvoisia. Aivan sama saako 10 vai 30 lajia, treenaako, kertooko paikkansa muille, mäskääkö, unohteleeko matojansa, valittaakoo vaan blogissansa vai mitä tekee. Omassa päässäni ei vaan voiton avain vaan ylipäätänsä koko kalastuksen tai minkä tahansa rakkaan harrastuksen tai asian ydin tuli tänä vuonna voittajan suusta:

- Ei malta lopettaa onkimista, kun tämä vaan on niin hemmetin siistiä!


Istun joen rannassa. Eläkkeellä on aikaa onkia. Kaikenmaailman kalastusmuodot on käyty elämän varrella läpi. Kuhaa on jigattu, haukia täkyongittu ja jossain vaiheessa sekosimme suurten särkikalojen ongintaan. Kuinka helvetisti siihenkin paloi rahaa ja aikaa.  Molemmat olisi voinut käyttää varmasti paremmin - silloin taisi perhekin vähän kärsiä. Jälkeenpäin tälle vaiheelle on naurettu ja paljon - Karppi, miksi juuri karppi? Kirjolohien suuret vastustajat valitsivat lajikseen sen toisen istukkaan joka ei näillä leveyspiireillä lisäänny. Tai siis ei lisääntynyt, nythän tilanne on jo toinen. Kylläpä sitä oli fanaattinen ja kirkasotsainen - vähän hölmö.

Vieressä Jukka valittaa kalan huonoa syöntiä ja miettii ääneen josko olisi paikan vaihdon aika. Mitri istuu hiljaa eikä liikahda mihinkään. Onneksi nämä hiilikuituonget on nykään hiukan halvempia - ei sitä enää jaksaisi pidellä niitä lasikuitutorneja.  Kohot kelluvat veden pinnalla ja kaikki on kuten aina kalareissuilla viimeisen 50-vuoden aikana. Samat tarinat ja tutut jutut joissa kaikki tietävät koska pitää hörähtää. Kahvitauolla huomaan, että omat eväät ovat kotona, mutta onneksi Jukalla on ylimääräinen leipä - vahingossa se väittää, mutta tiedän totuuden. Lopulta yksi kohoista kaatuu kyljelleen ja sukeltaa veteen. Miten tästä voi vuodesta toiseen nauttia näin paljon. Päivän ensimmäinen lahna on kiinni - vihdoinkin!

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Mahtava rapsa jälleen kerran Teemu!

T: Niko & Töt-törö
Mitri sanoi…
Huh, oli kyllä taas hyvä pläjäys! Teki oikein mieli ahmia tekstiä..
Anonyymi sanoi…
Kalamaraton säännöt kohta 4.

"Joukkueen kalastaessa on aina oltava vähintään kaksi joukkueen jäsentä paikalla."

Kohta 8.

"Joukkueiden tulee liikkua ryhmänä, korkeintaan huutoetäisyyden päässä (sadan metrin sisällä) toisista joukkueen jäsenistä."

http://www.skes.fi/kalamaraton_helsinki_saannot
Teemu sanoi…
Nyt kaipaisin anonymous vähän tarkennusta viittaukseen/syytökseen. Jos lirkkiyöhön viittaat olet hakoteillä. Itse en yöllä meren rannalla ainakaan paljoa viitsi huudella.

Oma nimi toisi myös keskusteluun uskottavuutta.

kireitä loppuvuodelle kuitenkin,
Teemu
Anonyymi sanoi…
Hyvä maraton blogi jälleen kerran!

Onkimisiin....

-JariK-
Weksu sanoi…
upeeta sanan saattamista selkeästi luettawaan muotoon jälleen x:n. Wähä näin möyhäsä kiitoxet mukawasta lukuhetkestä Teemu mut parempi kai möyhää kuei millonkaa t. W

Vuoden suosituimmat tekstit